Raskaana oleva isä

Oma valokuva
Lapua, Finland, Finland

torstai 9. marraskuuta 2017

Isänpäivävarkauteen syyllistyvät ituhipit

Nyt kyllä jo minäkin melkein mieleni pahoitin. Tai en nyt, vaan jo viime viikolla. En vaan tullut asiasta silloin kirjoittaneeksi.

Iltalehti uutisoi: "Isänpäivä korvataan neutraalimmalla läheisenpäivällä osassa Helsingin päiväkodeista"

Kyllä en hetkeen ole mitään typerämpää lukenut. Kaikkien tahojen ehdoton etu on ilman muuta se, ettei meirän poika oo kiikutettu helesinkilääsehen päiväkotiin - tai ainakaan osaan niistä. Edusta puheen ollen, niin tuollaisen riistäjäpäiväkodin johtajana toimiva - ilmeisesti pahemman luokan ituhippi - julkesi vielä jutussa väittää, että kyseessä olisi lapsen etu. Jos olisin sellainen vanhempi, jonka lapsi on hoidossa tuossa päiväkodissa, niin kyllä nostaisin syytteen varkaudesta ja kunnianloukkauksesta ja ties mistä! Että vuodessa on yksi isille omistettu päivä, ja sitten joku luultavasti puita halaileva ja kaiken tasapäistämisestä haaveileva aktivisti yrittää viedä sen ainoankin päivän, jolloin mies saa ihan virallisesti juhlia sitä, että on isä! Niin, ja lapsi saa juhlia sitä, että hänellä on isä!

Vai että läheisenpäivä. Kyllä, olen lapselleni läheinen. Mutta kun sattumoisin olen sitä myös vaimolleni, äidilleni, isälleni, siskoilleni, ystävilleni ja ehkä jopa joillekin kavereillekin. Niin että kyllä minä nyt kuitenkin olen poikani isä, enkä suostu menemään tuollaisen yleispätevän nimikkeen alle, johon voi halutessaan laittaa vaikka lemmikkilampaan. "Meillä on tänään läheisenpäivä, niin otan mukaan tuon lampaan, kun se on jotenkin tullut niin läheiseksi".

Nyt tulee syvällistä opetusta ituhipeille ja muille piipertäjille. Lähtökohta on se, että tässä maailmassa on miehiä ja naisia. Kokekoot niin tai olkoot kokematta mitään, mutta miehiä ja naisia ovat. Sitten kun mies ja nainen saavat lapsen, joka todetaan tytöksi tai pojaksi (kysymättä siltä sen omaa mielipidettä asiaan), niin miehestä tulee isä ja naisesta tulee äiti. Raskaana olevat äidit kantaa lasta kohdussaan, raskaana olevat isät tyytyvät kirjoittelemaan blogeja tai kirjoja. Lähtökohtaisesti siis jokaisella lapsella on isä ja on äiti. Isä on isä, vaikka hän olisi kuollut. Jos isä on kuollut, ei sanota "minulla ei ole isää", vaan "isäni on kuollut". Isä on isä, vaikka olisi sitten sellainen isä, joka on hylännyt perheensä. Isä on isä, vaikka äiti olisi hylännyt isän. Isä on isä, vaikka ei jostain surullisesta syystä olisi läheinen isä. Niin että annetaan isien olla isiä ja isänpäivän olla isänpäivä.

No olenko minä nyt sitten tunteeton ja välinpitämätön pas...tori, joka ei välitä niiden lasten tunteista, joiden isät ovat kuolleet, eronneet, karanneet tai muuten vaan isä-lapsisuhteesta etääntyneet. Mielestäni en. Puhuin siitä, mikä on lähtökohta. Sitten on poikkeuksia - jotka ikävä kyllä joskus ovat melko yleisiä. Mutta poikkeusten takia ei pidä mennä peukaloimaan hyväksi havaittuja käytäntöjä. Vanhan sanonnan mukaan kun se poikkeus edelleenkin vahvistaa sen säännön - ei muuta sitä. Eiköhän kautta aikojen ole ollut mahdollista isänpäivänä tehdä kortti papalle tai isäpuolelle tai vaikka kummisedälle tai enolle, jos sitä isää ei ole ollut maisemissa. Se, että kaikilla lapsilla ei ole rakastavaa isää, joka elää ja voi hyvin samassa osoitteessa muun perheen kanssa, on surullista. Mutta se ei ole syy riistää isänpäivää niiltä lapsilta, joilla sellainen on. Eikä sitä päivää myöskään saa riistää niiltä isiltä. Meiltä isiltä. Tämä käy hieman tunteeseen, kun ensimmäinen isänpäivä isänä lähestyy myös tällä kyseisellä isällä.

Tuossa uutisessa mainittu isänpäivän korvaaminen läheisenpäivällä ei suoranaisesti siis liittynyt siihen sukupuolineutraaliin hömppään, jota joka tuutista tulee. Mutta oli se sinne juttuun tungettu. Siellä kerrottiin jonkun puupään pieraisseen suunsa kautta väitteen, jonka mukaan jollakin lapsella saattaa olla kaksi isää tai kaksi äitiä. Ei muuten voi olla. Sanokaa mitä sanotte, viekää jalkapuuhun jos haluatte ja syyttäkää vihapuheesta jos siltä tuntuu, mutta sen verran minäkin olen ihmisen biologian tunneilla ollut hereillä, että yksi äiti ja yksi isä riittää, eikä niitä sen enempää voi kenelläkään ollakaan. Läheisiä voi olla monta, mutta isiä ja äitejä vain yksi per lapsi. Kyllä en yhtään sellaista tapausta tiedä, että sama lapsi olisi yhtä aikaa ollut kahden eri äidin kohdussa. Tai että kahdesta miehestä olisi lähtenyt yhtä aikaa ja samassa paikassa yksi ja ainoa yhteinen siittiö, johon olisi ladattuna kummankin kaverin perimä. Eihän ne oo edes Hollywoodissa keksineet tehdä sellaista elokuvaa, ja ne on sentään aika monta juttua siellä keksineet!

Että näillä puheilla, jos lapsenne ovat kyseisissä päiväkodeissa, niin nostakaa syytteet isänpäivävarkaudesta, isävarkaudesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja viekää lapsenne mahdollisimman kauas turvaan. Mieluiten maalle ja etenkin Pohjanmaalle.
Meillä vietetään sunnuntana ensimmäistä isänpäivää tällä kokoonpanolla!


Vai että kaksi äitiä tai kaksi isää? Vauvaakin sellainen väite naurattaa!

Toisaalta pakko palata ajassa taaksepäin viime joulukuuhun, jolloin aloitin tämän kyseenalaisen blogini. Silloinhan joku jo luuli, että olisin kirjaimellisesti raskaana oleva isäihminen. Kyllä on eri asia kirjoittaa jostain asiasta huumorilla kuin tosissaan. Tässä nyt kuva kuitenkin uunituoreen kirjani alkusivuilta kohdasta, jossa asiaa hieman käsittelen.
Jimmy Huhtala: Siunatussa tilassa - Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja
Ja kun tuo nyt on tullut kirjoitettua, niin tilatkaa nyt ihmeessä se kirja omaksenne! Vaikka TÄSTÄ

Lisäys: Identtisissä kaksosissa todellakin taisi olla useampia isiä, joten ajatus oli huomioitu rapakon takana jo jokin aika sitten.

Toinen lisäys: Ennen herneiden nenään vetämistä kannattaa huomioida blogin yleinen tyyli tai lähinnä tyylittömyys, ei tämä ole akateeminen lähdeteos vaan harhailevaa yöllistä ajatuksenjuoksua, joka ei edes yritä hahmottaa kokonaisuuksia tai poikkeusten poikkeuksia. 

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Hormonipitoista postia pastorille ja presidentille ja pari uhkauskirjeuutista siinä sivussa

Sain eilen käsiini ensimmäisen kappaleen Siunatussa tilassa - Raskaana olevan isän hormonipäiväkirjan kirjaversiosta!

Jos olit tilannut kirjan ennakkoon, olet sen joko jo saanut tai saat hetkellä minä hyvänsä, riippuen kaupasta, josta olet sen tilannut. Toivottavasti isänpäivälahjaksi tarkoitetut kirjat ehtivät ajoissa perille!

Tuossa taannoin kun kuulin presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion odottavan lasta, lupasin lähettää presidentille lahjaksi tämän kirjan. Sen teinkin! Lähes kirjan hintainen pikakirje lähti kohti resitentin linnaa - tai ainakin kansliaa - jo samalla reissulla, kun hain omat kappaleeni postista. Saatesanoissa mainitsin isän raskaushormonien olevan samat niin pastorilla kuin presidentilläkin, ja toivotin isäkollegalleni hyvät isänpäivät. Perästä kuuluu, tuliko Sauli lukeneeksi kirjani.

Jos et tullut tilanneeksi kirjaa ennakkoon, voit tilata sen nyt vaikkapa joululahjaksi itselle tai naapurin Veijolle tai muulle vastaavalle esimerkiksi tältä sivulta: Booky.fi

Tämä on lähinnä tällainen kirjanmainostuspostaus, kun en muka ehdi oikeaa asiaakaan kirjoittelemaan.

Viimeisimmän blogikirjoituksen pohjalta innostui tosin pari lehteä hieman kirjoittelemaan, ensin Lapuan Sanomat ja sitten myös Iltalehti. Joskus uskoni ihmisten moraaliin meinaa hieman järkkyä (joo joo, omista nuoruuden sekoiluista huolimatta), mutta on ollut ilo huomata, miten vakavasti ihmiset suhtautuvat tällaiseen pieneen vauvaan kohdistuvaan uhkailuun. Vain harvan mielestä on ilmeisesti ok kostaa (tai edes uhata sellaisella) pienelle lapselle tämän isän tekosia - jos siis mistään tekemisistä edes on pohjimmiltaan kyse.

No joo, yritän saada aikaiseksi huomenna jotain isänpäiväaiheista.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Kostouhkaus on kaikkea muuta kuin suloinen

Olen jo useita päiviä sitten päättänyt kirjoittaa blogia juuri tänä iltana. Meinasin repiä hieman huumoria hormonihirmuni evakkoreissuista ja muusta vähemmän vakavasta. Pakko kuitenkin ruotia erästä hieman ikävämpää ja vähemmän humoristista juttua.

Tulin eilen illalla kotiin saateltuani vaimoni ja poikani evakkoreissulle remontin tieltä. Siitä sitten ehkä ensi kerralla enemmän. Postin mukana oli tullut minulle osoitettu kirjekuori, johon nimeni ja osoitteeni oli kirjoitettu poikkeuksellisesti ihan perinteisesti kynää käyttämällä. Ehdin jo ilahtua ajatellessani, että tällaisena sähköisen viestinnän kulta-aikana joku oli viitsinyt kirjoittaa minulle oikein omakätisesti kirjeen. Niitä tulee aina harvakseltaan esimerkiksi vankiloista, joista sosiaalisen median kautta kommunikointi ei ole aina niin yksinkertaista.

Ilahtuminen vaihtui hyvin nopeasti hämmennykseksi. Piti oikein useampaan kertaan lueskella läpi ennen kuin alkoi jo sitten hieman ärsyttääkin.

"Luulekko perkeleen paska, että olemme unohtaneet kaiken pahan, mitä olet tehnyt!
Olet mielenvikainen!

Mutta sinulla on lapsi, kostamme hänelle, usko pois!

Isien pahat teot...."

Sangen ikävää, että kirjeen kirjoittaja oli epähuomiossa unohtanut laittaa nimensä ja yhteystietonsa niin kuoreen kuin kirjeen loppuunkin. Nyt en tiedä, mitä kautta saisin vastaukseni perille. No, ehkä hän ei ensisijaisesti lähestynyt minua siksi, että saisi uuden kirjekaverin, vaikka kirjekaverit kivoja ovatkin. Mulla oli ala-asteella useampi kirjekaveri ulkomailta, ja se oli aivan kiva ja varmasti kehittävä juttu. Vankilassa ollessa mulla oli kirjekavereina naisia, joiden ilmoituksia bongailin teksti-tv:n kirjeenvaihtosivuilta. Joskus meillä oli kavereiden kanssa kisa siitä, kuka saa eniten kirjeitä samana päivänä. Se oli toki hyvää ajankulua, mutta ei niinkään kehittävää. Tämä alkuunsa tyssännyt kirjeenvaihtoni ei varmasti olisi ollut sitä vähääkään kehittävää tai muutenkaan ketään rakentavaa.

Kirjeen alkuosan ymmärrän vallan hyvin. Minulla ei ole yhtäkään perusteltua syytä siihen, miksi en voisi monenkin ihmisen mielestä olla "perkeleen paska", vaikka omistussuhteeseen muutos onkin tullut vajaa yksitoista vuotta sitten siinä vaiheessa, kun luovutin omistusoikeuden ja hallintavallan elämäni suhteen erään Jeesus-nimisen miehen käsiin. Sitä edeltävien tekojeni valossa kuitenkin ymmärrän ja hyväksyn sen, että minua edelleen voidaan pitää "paskana". Se ei ole minulle lainkaan ongelmallista, en ole missään vaiheessa yrittänyt tai edes harkinnut kiistää sitä, että olen nuoruudessani tehnyt paljon pahaa monille ihmsille, niin tutuille kuin tuntemattomillekin. Olen menneisyyttäni raottanut mm. tässä KIRJOITUKSESSA.

Ilmeisesti joko viime kuussa televisiosta tullut Toisenlaiset äidit -jakso, joka kertoo meistä (ja on katsottavissa TÄSTÄ) tai tuoreessa Hymy-lehdessä ollut juttu elämänmuutoksestani oli omiaan ärsyttämään kirjeen kirjoittajaa, muuten hieman vaikea selittää yhtäkkiä tullutta vuodatusta asioista, joista joko on jo reilusti toistakymmentä vuotta aikaa tai joita vaihtoehtoisesti ei ole edes tapahtunut.
Palatakseni kirjeeseen, niin ei, en luule, että kukaan olisi unohtanut kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt. Toivon, että joku olisi unohtanut edes osan. Itse olen todennäköisesti unohtanut jo suurimman osan, sillä vaikka tasaisesti menneisyyttäni muistelenkin, en enää aikoihin ole elänyt siellä.

Ymmärrän vallan hyvin sen, jos jos joku kantaa kaunaa tekemistäni teoista. Ymmärrän yhtä hyvin sen, jos joku haluaa kostaa minulle, ja ymmärrän sen, jos joku katsoo hyväksi lähettää minulle nimettömän uhkauskirjeen.

Sitä en ymmärrä sitten enää lainkaan, jos joku uhkaa minun alle neljän kuukauden ikäistä poikaani. Hän sentään lienee syytön kaikkiin tekemiini ja tekemättä jättämiini tekoihin. 

Uskallan sanoa olevani nykyään melko armollinen ihminen ja yrittäväni ymmärtää kaikenlaisia ihmisiä ja kaikenlaisia näkökulmia. Tässä asiassa se on hieman hankalaa. Oikeastaan en edes halua yrittää ymmärtää aikuista ihmistä - muutaman melko asiantuntevan tahon arvion mukaan mahdollisesti jo varttuneempaa, yli 60-vuotiasta naista - joka alkaa uhkailemaan pientä viatonta vauvaa. 

Jaettuani blogini FACEBOOK-SIVULLA kuvan tuosta kirjeestä ja lueskeltuani sen alle kirjoitettuja kommentteja, olin jo tuudittautunut ajatukseen siitä, ettei monella muullakaan edellämainitun kaltaista ymmärrystä kyseistä toimintaa kohtaan löytyisi. Sitten poikkeus vahvisti säännön. Vuokko-niminen nainen kommentoi kuvan alle mm. seuraavaa:

"Minä kyllä jollain tavalla käsitän...Jos joku tekee sinulle TODELLA pahasti, ja joudut kärsimään, eikä tämä ihminen väitä siitä mitään, ja uhri on epätoivoinen !! Tulee ehkä mieleen myös uhata lapseen kohdistuvilla toimilla, siis jos pahantekijä ei muuten herää !! Turha lähteä täällä lässyttämään ja paapomaan.. voi voi kamala kun lasta uhkaa"

Vuokko tosin poisti kommenttinsa melko pian niiden kirjottamisen jälkeen, mutta kuvakaappaukset jäi muistoksi. Voi voi, kyllä minusta todellakin on aika kamalaa, jos aikuinen ihminen uhkailee lasta. Olisko ollut sitten tämän Vuokon kavereita tai muuten vaan hengenheimolaisia.

Josko sitä sitten jo seuraavalla kerralla pääsisi hauskempiin juttuihin käsiksi. Koska olen päättänyt täällä jakaa kaiken, mitä isyyteen saattaa sisältyä, niin tulipa nyt jaettua tämäkin. Isyyteen saattaa kuulua myös sellaisten tunteiden kästtelyä, joita tulee kun joku sekopää uhkailee omaa lasta. Tässä vaiheessa en kovin objektiivisesti kyseisiä tunteita kykene analysoimaan - eikä ole sellaiseen tarvetakaan.

Katsokaa nyt toista - ei minua. Voiko tuon viattomampaa olla.

P.S. Jos jollakin tätä blogia lukevalla on jotain hampaankolossa minua vastaan, toivon että otat rohkeasti - ja omalla nimelläsi - yhteyttä minuun. Tehtyä en tekemättömäksi saa, mutta mielelläni keskustelisin asiasta kanssasi.

P.P.S. Jos joku tunnisti kuvasta kirjeessä käytetyn käsialan, niin kerrothan asiasta minulle? Mielelläni kokeilisin jatkaa hieman negatiivisesti ja yksipuolisesti alkanutta kirjeenvaihtoa. Käsialan tunnistamisesta saattaa hyvinkin seurata myös yksi ylimääränen joululahja.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Salaperäisiä piikkejä, pelottavia pieruja, peräsuolen kaivelua ja miesflunssaa

Mulla oli torstaina mahdollisuus nukkua hieman pidempään, ja heräsin vasta rouvan lähtiessä kiikuttamaan poikaa neuvolaan. Vasta oven sulkeuduttua tajusin, että se oli puhunut jotain rokotuksista. Nyt en ollut ehtinyt sitten selvittämään, mitä piikkejä se oli pienokaiseemme pistättämässä. Palatessaan kotiin, se itki suoraa huutoa. Siis vauva, ei vaimoni. Se tästä nyt vielä olisi puuttunutkin. Tiedustelin mitä olemassa olevia tai olemattomia tauteja vastaan tänään annetut rokotukset oli tarkoitettu. Opettelin huutamaan äänettömästi nenän kautta sisäänpäin, kun vaimo vilpittömän näköisenä totesi, ettei tiennyt. Siis mitä ihmettä, kuka hullu antaisi tökätä itseensä piikin, jonka sisällöstä ei olisi itse perillä? Ja jos nyt itseään kohtaan ei sellaista tervettä suojeluviettiä olisikaan, niin kuka antaisi piikittää pientä lastaan tietämättä, mitä siellä ruiskun sisällä oleva seos piti sisällään?

Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen seisoi edessäni vaimoni suloisessa muodossa. Se alkoi googletella asiaa jälkikäteen. Kai ne olivat sitten sellaiset rokotteet, jotka oli tarkoituskin antaa. Sitä rotta-virusta vastaan me ei pojalle piikkiä otettu, keskustelupalstojen perusteella se rokote olisi ollut lähes varma konsti saada lapsi kipeäksi ja kiukkuiseksi seuraavan parin viikon ajaksi.

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen seisoo edessäni aina kun katson peiliin. Viitisentoista vuotta sitten Provinssirokissa istuskelin leirintäalueella telttani edessä tuskailemassa vetämätöntä olotilaani ravittuani itseäni viinalla, pillereillä ja pilvellä, kun paikalle asteli sen näköinen herrasmies, joka analyysini mukaan olisi saattanut olla tietoinen siitä, mistä saisin hieman piristettä päivääni. Tiedustelinkin suoraan, olisiko tällä piriä (amfetamiinia) mukanaan. Pienen hiljaisuuden jälkeen kaveri varmisti, halusinko juuri kyseistä ainetta, vai kävisikö jokin muukin. Varmistuttuaan tuotetietoisuudestani, hän sanoi, että hänellä olisi valmiiksi ladattu ruisku taskussaan, mutta koska se oli hänen viimeisensä, se olisi hieman tavallista kalliimpi. Maailmanomistajan tavoin ilmoitin, ettei asia olisi nyt rahasta kiinni, ja ostin mieheltä käytetyn (ts. likaisen) ruiskun ja sen sisällä olleen liuoksen, jota tyyppi piriksi nimitti. Mies poistui paikalta hieman rikkaampana ja minä jatkoin harjoituksiani. Seuraavana aamuna heräsin sairaalasta. Verikokeen mukaan olin saanut yliannostuksen jostain aivan muusta kuin siitä, mitä olin luullut edellisenä päivänä ostaneeni ja piikittäneeni. Ilmankos sen piti siitä saada enemmän rahaa. Heroiini on kalliimpaa. Toisten piittaamattomuutta tai ajattelemattomia valintoja kritisoidessani joudun siis kuitenkin tunnustamaan, etten itsekään ole aina niin viimeisen päälle ja loppuun asti harkittuja tekoja tehnyt. Tuskin ne neuvolan rokotukset yhtä vaarallisia sisällöiltään ovat, vaikka saattavat itkua ja vaivaa nekin aiheuttaa. (Jos et ole lukenut kaikkia aiempia kirjoituksiani, niin selvennykseksi kerrottakoon, että olen nyt ollut n. 11 vuotta ilman päihteitä)
Raskaana oleva isä suosittelee vain niitä piikkejä, mitä lääkäri määrää - eikä ehkä aivan kaikkia sellaisiakaan
Aito-Iisakki selvisi rokotuksistaan yllättävän hyvin, ainoastaan hieman kärsimättömämpi ja itkuisempi poika on piikitysten jälkeen ollut, mutta esim. kuumeelta säästyttiin. Tai ainakin oletan niin, sillä meillä ei mitään varsinaista syytä ollut edes mitata kuumetta.

Toisaalta kuume tai edes epäilys siitä ei ole ainoa syy, joka saa rakkaan hormonihirmuni tarttumaan kuumemittariin. Tuossa joku aika sitten, kun pojalta ei ollut melkein viikkoon tullut kakkaa, oli vaimoni työntänyt kuumemittarin tuon viattoman lapsukaisen hanuriin provosoidakseen poikaa tekemään peräsuolellaan punnaavia liikkeitä. Kaiken lisäksi se oli kai onnistunutkin, mutta kyllä mua vähän jäi vaivaamaan, että mistä ihmeestä se tuollaisen idean oli päähänsä saanutkaan. En ainakaan uskalla kertoa rouvalle, jos joskus itse kärsin ummetuksesta. Tiedä minkä kaulimen sitä yhtäkkiä saattaakaan elimistöstään löytää, jos vaimo päättää auttaa.

Eilen illalla yliväsynyttä poikaa nukuttaessamme huomasin rouvan verenpaineiden tarvittaessa nousevan suolistoni toiminnan johdosta, vaikka kakka ei kulkisikaan. Poika siis pääsi yliväsyneeksi ja siitähän sitä kivan hysteeriset iltaitkut revittiin. Rouva tapojensa mukaan stressaantui tilanteesta, joten minä leppoisampana tyyppinä rauhoittelin parkuvan lapsukaisemme, joka viimein sitten nukahtikin käsivarsilleni. Laskin pojan sänkyynsä, ja päästin itse rentoutuneen mutta sitäkin kovaäänisemmän pierun - jonka seurauksena poika heräsi säikähtämällä. Ja itkien. Ilmeisesti sekin vihaa säikähtämällä heräämistä. Hetken aikaa pelkäsin tosissani henkeni puolesta rakkaan hormonihirmuni silmien leimahtaessa yön pimeydessä ja vihaisen sähähdyksen purkautuessa ilmoille hänen yleensä niin ystävällisten huultensa välistä.

Joskus tuntuu siltä, että rouvankin kannattaisi piereskellä muulloinkin kuin unissaan, niin ei suotta nuo paineet purkautuisi suun kautta niin herkästi.


Niin, ja muhun iski oikein viimeisen päälle miesflunssa. Aluksi ehdin jo säikähtää sen olevan aivan oikea flunssa, ja kipaisin hakemaan ämpärillisen lääkkeitäkin apteekista. Niiden avulla selvisin ainakin perjantai-illan puhetehtävästäni. Saa nähdä miten tämän illan saarna menee. Nyt olen kuitenkin vakuuttunut flunssani olevan enemmänkin miesflunssaa kuin syysflunssaa. Perinteinen flunssahan vie nimittäin ruokahalun ja makuaistinkin mennessään. Eilen aamulla kaikki em. merkit viittasivatkin siihen, että flunssani olisi sukupuolineutraalia lajia. Iltapäivällä päätin selvittää asian, ja lähetin vaimoni kauppaan ostamaan HK:n sinistä lenkkimakkaraa. Sen sisälle neljänneskilo juustoa ja sitten tuo tosimiesten vihannes mikroon, ja sen jälkeen jännityksellä tekemään ihmiskoetta. Makkara maistui makkaralta, ja jaksoin jopa syödä sen kokonaan. Tämä on vain miesflunssaa!

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kolme kuukautta vanha poika, punapartaisen isän pinkiksi lakatut varpaankynnet ja muuten vaan räjähtelevä vaimo

Ette takuulla arvaa, mihin meillä herättiin sekä toissa että eilis aamuna…kyllä vaan, poraamiseenpa hyvinkin. Jälleen kerran armas vaimoni esitti pakottamiselta pahasti kuulostavan toiveen siitä, että kävisin jututtamassa remonttimiehiä. En käynyt. Vaimo sen sijaan oli käynyt. Kesken työpäivän puhelimeen tupsahti viesti, jossa rouva kertoi henkilökohtaisesta liikekannalle lähtemisestään. Näin jälleen mielessäni joukon uhkakuvia, ja annoin itselleni ensiapuna akuutteihin kuoleman oireisiin hieman painelu-puhalluselvytystä. Heti helpotti. Seuraavaksi tarkkailin tilannehuoneesta, ilmestyisikö sinne mielikuviini osuvaa väkivaltatilannetta tai ydinkatastrofia. Tämän jälkeen vaivaudun lukemaan vaimoni viestin loppuun. Puhumalla se oli selvinnyt. Yhtenä aamuna poraamisen ääntä kuului sekä ikkunan alta että yläkerrasta. Samaan aikaan. Joku kiinnitti kai tauluja kiviseinään. Vaimo sanoi, että se muuttaa pois. Aloin selvitellä asuntotarjontaa. Pakko se on mukana roikkua, kun en osaa itse silittää omia paitojani. Käytänköhän mä liikaa i-kirjainta teksteissäni, sillä kyseinen nappula eli namiskuukkeli eli näppäin on alkanut reistailemaan. Kiva lisätä kaikki i:t tekstiin nyt jälkeenpäin.
Rakastavan äidin seesteisen ulkokuoren alla piileskelee poravihaa poteva peto
Maanantaina suunnistin vapaapäivän kunniaksi Seinäjoen ammattikoulun parturipuolelle koe-eläimeksi. Mulle tarjottiin ilmaista parran muotoilua ja värjäämistä, ja sen verran aihe on lähellä sydäntä, että lupauduin oitis. Olin etukäteen – ilman vaimon lupaa – pyytänyt, että partani värjättäisiin harmaaksi. Karvoitukseni kimppuun päässyt opiskelija ei kuitenkaan uskaltanut opintojensa tuossa vaiheessa lähteä vaalentamaan partaani, ettei vahingossa polttaisi naamaani. Päädyimme siis kauniin punaiseen sävyyn.



Joskus nuoruudessa mulla oli vähän samanväriset hiukset. Suoritin siihen aikaan yhdyskuntapalveluksi muunnettua vankeustuomiotani vanhainkodissa, ja mummut sanoivat minua tuttavallisesti ”papukaijapojaksi”.
Papukaijapoika alkuvuodesta 2005
Nuoruuskuviin- ja muisteloihin kun päästiin, niin on mulla kerran aiemminkin ollut värjätty parta. Silloin kyseessä ei tosin ollut kokoparta, vaan lähinnä karvatupsu leuassa. Vihreä.
Viherpiiperö vm. 2004
Huuruisina nuoruusvuosina tuli kyllä värjäiltyä muutakin kuin hiuksia ja partoja. En tiedä mistä se johtui, mutta naisihmiset halusivat tosinaan lakkailla kynsiäni. Kai korostaakseen feminiinisiä piirteitäni. Erään kerran kun 17- tai 18-vuotiaana lähdin päihdekuntoutukseen Kankaanpäähän (nuoruudessani olin siis useampaan otteeseen kyseisissä laitoksissa, lue taustani TÄSTÄ alkupään blogikirjoituksesta), huomasin kynsieni olevan vaaleanpunaiset. Kiva tutinakrapulassa hinkata myrkyillä niitä värejä irti. Matkalla jouduimme pysähtymään Parkanossa, sillä en senkertaisen juomaputken jälkeen omistanut yksiäkään puhtaita sukkia, eikä jaloissani ollut edes likaisia sellaisia. Ostokset tehtyäni riisuin autossa kengät jaloistani pukeakseni uudet sukat jalkaan, jolloin havaitsin, että myös varpaankynteni olivat pirtsakan vaaleanpunaiset – tai oikeastaan kirkkaan pinkit. Eikä mitään myrkkyjä mukana. Päätin hoidon alettua lainata joltain laitoksen naisista kynsilakanpoistoainetta. Hyvä idea teoriassa, mutta ei säästänyt häpeältä käytännössä. Kuntoutuslaitokselle päästyäni havaitsin joutuneeni tilanteeseen, jossa jouduin riisuutumaan kalsareilleni salakuljetusriskien minimoimiseksi. Siellä sitä seisoi aivan liian nuorena alkoholisoitunut ja muihinkin päihteisiin sekaantunut yhteiskunnan toivo vieroitusoireista kärsien hoitajien edessä kalsareissaan – varpaankynnet hohtaen söpön pinkkeinä. No, näitä juttuja olisi vaikka ja kuinka, mutta tulipa nyt mieleen noista vanhoista kuvista.

Tänään tuli sitten jo kolme kuukautta siitä, kun rakas poikamme, Aito-Iisakki Jimmynpoika Huhtala, syntyi puukoonreiästä hätäsektiolla. Jos olet uudempi lukija, niin synnytys ja siihen liittyvät tapahtumat löytyvät ainakin osittain täältä. Mähän oon noita alkupään blogikirjoituksia joko kokoaan poistellut tai enemmän tai vähemmän sensuroinut, koska ne tekstit toki muokattuina versioina löytyvät lähiaikoina ilmestyvästä kirjastani, jonka muuten voit tilata ennakkoon vaikkapa TÄÄLTÄ.

On se sellainen rakas jötikkä tuo meidän poika. Kolme kuukautta on mennyt aivan sairaan nopeasti, eli neljäsosa pojan elämän ensimmäisestä vuodesta on jo kulunut. Ja mulla on itsellänikin jo ikäkriisi. Joulukuussa mä oon laskennallisesti elämäni puolivälissä.
Isi, isin kolmessa viikossa kasvattama liuhuletti ja isin kolme kuukautta vanha "jötikkä"
Ei mulla tänään tämän kummempaa, kunhan taas horisen omiani. Ai niin, tällainen kysymyskin tuossa jo esitettiin:

"Jou, pakko kysyä liittyykö sun blogiin rahanteko? (Ei sillä, mulle ihan sama tienaatko tai saatko rahaa klikeistä) Yleensä vaan asia ja kirjotukset jää vajaiks, epäkiinnostaviks tai muuten vaan vaikeesti ja idioottiseks luettavaks, jos nimenomaan kalastellaan klikkejä."

Ei, juttuni ovat muuten vaan vajaita, epäkiinnostavia ja idioottimaisia. Meikäläinen ei edes tiennyt, että "klikkauksista" vois saada rahaa. Mä kirjoittelen joutavuuksia ihan ilmaiseksi, omaksi iloksi ja muiden mieliharmiksi.

Niitä "klikkauksia" on muuten jo yli 440 000 kappaletta (omalla koneella tai puhelimella tehtyjä käyntejä laskuri ei laske). Eli jos klikkauksista saisi euroja tai edes oravannahkoja, te olisitte jo tehneet musta rikkaan. Kiitos kaikille lukijoille!

lauantai 30. syyskuuta 2017

Turkua ilman ikävää irrotteleva ja Vartiotornia otsalampun valossa lukeva kirjava miesdoula

Olin aika tarkkaan kolme vuorokautta erossa perheestäni. Turussa oli helluntaiherätyksen pastoreiden ja muiden vastuunkantajien valtakunnalliset syyspäivät, ja vaikka ajatus kyseiseen kaupunkiin lähtemisestä tökki useammastakin syystä, niin mentävä se oli. Olin suunnitellut ottavani mukaani rautakangen, pysähtyväni mennen tullen Turun rajalla, iskeväni kummallakin kerralla rautakangen syvälle maahan ja nitkuttelevani sitä hieman. Tällä tavalla saisin pitkässä juoksussa ja ajan mittaan – mikäli Turun reissuja tulisi jatkossa lisääkin – lohkaistua Turun irti muusta Suomen mantereesta, jolloin se ehkä suotuisissa olosuhteissa ajelehtisi Ruotsiin. Rautakanki unohtui. Menomatkalla tulin myös ajatelleeksi, ettei moinen temppu olisi kovin reilua ruotsalaisia kohtaan, ja sain sen myötä hyvän omatunnon unohtuneesta rautakangesta huolimatta. Vietettyäni pari päivää Turussa, totesin olleeni väärässä, ja se saisi minun puolestani omituisesta maineestaan huolimatta mielihyvin jäädä osaksi Suomea. Ja onhan se kuitenkin suosikkiyksityisetsiväni, Jussi Valtteri Vareksen kotikaupunki.

Kaikista raskaushormonihössötyksistä ja muusta sellaisesta huolimatta mulla on jotenkin vioittunut tunne-elämä. Mä en nimittäin edes tiedä, miltä sellainen olotila kuin ”ikävä” oikeasti tuntuu. Oon mä joskus jollekin sanonut, että ”on ollut ikävä”, mutta lähinnä tarkoittaen, että ”kiva nähdä pitkästä aikaa”. Nyt mä sitten mielenkiinnolla odotin, josko tämä isyys opettaisi myös tuon paljonpuhutun ”ikävän” tuntemisen. Normaalit vanhemmathan ilmeisesti potevat ikävää, jos ovat erossa lapsistaan. Mulla ei oo ollut koskaan vaimoanikaan ikävä, ei vaikka olisin pari kolme viikkoa putkeen pois kotoa. Sitä olikin kiva yrittää selittää alkuaikoina vaimolle.
- Kulta, mulla on ollut sua niiiiiin kova ikävä! Oliko sulla yhtään ikävä mua.
- Ei. Mutta on siis ihan kiva nähdä pitkästä aikaa.
- Mitä, siis ei oo ollut ikävä, eksää rakasta mua enää?
- Rakastan, mutta ei kai tuo ikävä siihen liity…
No, nyt mä siis ajattelin, että varmaan jo tulee se ikävä, kun ensimmäistä kertaa olen enemmän kuin yhden yön erossa pojastani, johon siis olen aivan hulluna. Ei. Mä en osaa ikävöidä. Kohteliaisuussyistä soitin kerran kotiin ja kysyin miten on mennyt. Vaimo kysyi onko mulla ollut ikävä niitä. Vastasin, ettei ollut. Onneksi se on oppinut tuntemaan mut, eikä kysellyt sen enempää.

Ikävää ei ollut reissussa kyllä muutenkaan, pikemminkin päinvastoin. Mun ja mun työkaverin hotellihuoneeseen tuli yhdeksi yöksi myös naapuripitäjästä mies, jonka kanssa olen ns. ”hyvänpäivän tuttu”, mutta emme siis sen syvemmin toisiamme tunne. Tuli pakottava tarve tehdä pientä jäynää tälle, ja kokeilla hieman hänen huumorintajuaan. Sain pari viikkoa sitten Jehovan todistajilta Vartiotorni-lehden käytyäni kaupan pihassa hieman haastelemassa heitä, ja tarkistelemassa heidän oppinsa kestävyyttä Raamatun valossa. Se lehti oli edelleen nahkatakkini povitaskussa. Päätin ilman sen suurempaa numeroa alkaa illalla lueskelemaan Vartiotornia sängyssä, odottaen ottaisiko mies asiaa mitenkään puheeksi. Jos ottaisi, alkaisin kirkkain silmin selittämään, miten olin jo pidemmän aikaa lueskellut Jehovan todistajien julkaisuja, sillä ne näyttäisivät olevan syvällisempiä kuin kristittyjen kirjallisuus, ja miten olin käyttänyt heidän opetuksiaan omissa saarnoissanikin, toki mainitsematta mistä lähteestä tietoni olivat peräisin. Nyt siis varmuuden vuoksi väliselvennys, EN ole oikeasti noin toiminut, enkä noin ajattele. Halusin siis testata vierailevaa kämppäkaveriani, alkaisiko hän varoittelemaan minua asian tiimoilta, vai vaikenisiko hämmentyneenä. Paljastin juonen etukäteen työkaverilleni, ettei tämä suotta repeäisi nauruun ja paljastaisi minua. Oli se naapuripitäjän Esa tarkkasilmäinen kaveri. En ehtinyt alkaa edes lukea kyseistä Vartiotornia, kun tämä jo rekisteröi sen olemassaolon sänkyni päällä.
- Joko ne ehti sulle pukata tuollaisen mukaan tuossa kun me käveltiin?
- Ei, kyllä mä toin tän mukanani kotoa.
- Jaa. Joo joo, niin sä siis mielenkiinnosta katsot, mitä ne siellä kirjoittelee.
- Ei kun nää on oikeasti hyviä opetuksia, paljon parempia kuin meikäläisillä…
- Niin…niin ne varmaan joissain asioissa onkin, mutta…
Ei auttanut, pokka petti. Työkaverinikin oli joutunut pinkaisemaan vessaan nauramaan. Lyhyeen jäi mun pitkäkestoiseksi piinaksi suunnittelemani vedätys.

Päätin joka tapauksessa lukea Vartiotornia, nyt kun sellainen kerran mukana sattui olemaan. Luin sitä otsalamppu päässäni, mulla kun on aina reissussa mukana otsalamppu ja jatkojohto. Vielä yhdentoista aikaan illalla remonttimiehet porasivat ulkoseinää. Siis hei, eikö noista poraajista pääse eroon, vaikka matkustaisi toiselle puolelle Suomea! (kts. se yksi aiempi KIRJOITUS - ja muutama sitäkin edellinen) Työkaverini keksi, että voisin painella ulos juuri sellaisena, kuin olin siinä sängyllä makoillessani. Kirjavaksi tatuoitu kaveri otsalamppu päässä ja Vartiotorni kädessään. Vellun mielestä sellainen näky karkottaisi tunnollisimmankin yötyömiehen. Pelkkä ehdotus vaiensi poran äänen.

Vartiotorni vaikutti alkuun yllättävän järkevältä julkaisulta, mutta sitten löysin mielenkiintoisen lauseen: ”Raamattu opettaa, että Jumalan messiaaninen valtakunta, taivaallinen hallitus, perustettiin vuonna 1914.” Sen verta monta kertaa olen Pipliani läpi kahlannut, että tiedän sieltä puuttuvan maininnat tuollaisista vuosiluvuista. Sain melkein migreenin asian tiimoilta, ja siirryin lukemaan roskalehden sijaan kommentteja, joita Toisenlaiset äidit -ohjelmassa esiintymisemme oli poikinut.

Sen illan paras oli ehdottomasti tämä:
"Olit niin ihanan positiivinen, huumorintajuinen ja rohkaiseva, susta tulisi hyvä doula :D"

Samaan aikaan hyvitin mieleni ja repesin ajatukselle. Doulahan on siis synnytystukihenkilö, joka on synnytyksessä äidin tukena puolison sijaan tai jopa sellaisen lisäksi. Googletin muuten juuri, että doulat ovat naisia. Mitä syrjintää. Samaan aikaan kun tätä sukupuolineutraalia viherpiipertäjä-ituhippien aatetta ajetaan läpi, on siis yksi tehtävä, jossa toimiakseen on ilmeisesti oltava juuri nainen. Toisaalta aivan ymmärrettävästä syystä, mutta kuitenkin. Olin kyllä todella otettu kommentin kirjoittaneen naisen ajatuksesta, että voisin olla hyvä doula. Tai sitten se oli kyseiseltä naiselta vaan todella oivaltava vitsi. Leikittelin ajatuksella, että sellaisella doulapalvelulla olisi omat kotisivut, josta voisi katsella doulavaihtoehtojen kuvia ja lukea heistä perustietoja.
Miesdoula Jimmy, 34 v.
Kroonisesti raskaana oleva isä

Kuka hullu sellaisen valitsisi? Ainakaan kuvan nähtyään.

Toisaalta asiaa ajateltuani tulin siihen lopputulokseen, että juuri miesdoulahan olisi kaikkein paras vaihtoehto. Oletetaan, ettei syntyvän lapsen isä syystä tai toisesta olisi mukana synnytyksessä. Paras korvike miehelle on minun logiikan mukaan juurikin toinen mies. Ehkä miesdoulaan päätyminen olisikin juuri se turvallisin vaihtoehto. Hei jos mä alkaisin sivutoimiseksi miesdoulaksi, niin tiedätkö ketään, joka voisi olla kiinnostunut palveluistani?

Kiitos edelleen kaikista positiivisista palautteista ja muista yhteydenotoista, joita onkin ohjelman ensiesityksen jälkeen tullut lukuisia! Jos et vielä kyseistä jaksoa ole nähnyt, niin se on katsottavissa TÄÄLTÄ

Älkääkä unohtako ennakkotilata lokakuussa ilmestyvää kirjaa. Sen voi tehdä TÄSTÄ
Hassu juttu, muutama kysely on tullut jo siitäkin, tuleeko kirjalle jatko-osa. Vastaus on ehdottomasti ehkä, ja se riippuu täysin siitä, miten paljon tätä ensimmäistä kirjaa luetaan (eli ostetaan). Lukekaa nyt ensin se ensimmäinen kirja, älkääkä menkö asioiden edelle!

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Toisenlaiset äidit - Siunatussa tilassa...jälkipyykkiä ja muita mietteitä behind the scenes

Eilen sai ”ensi-iltansa” kevään ja kesän aikana kuvattu Toisenlaiset äidit –jaksomme. Jos et nähnyt kyseistä ohjelmaa, ensimmäinen uusinta tulee Liviltä tänään klo 22 ja netin kautta sen voi katsoa koska vaan

Itse sorruimme katsomaan jakson jo ennen sen ensiesitystä, joten siinä mielessä jännitys purkaantui jo viikko sitten. Sanotaan siis heti alkuunsa, että olemme itse todella tyytyväisiä lopputulokseen! Se ei ole suinkaan itsestäänselvyys, kun ottaa huomioon, että jakson kestoon nähden moninkertaisesta määrästä kuvausmateriaalia, on meille tuntematon ihminen leikannut yhden jakson mittaisen kokonaisuuden, jonka lopputulokseen meillä itsellämme ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa.

Olihan se melkoinen projekti tuon ohjelman kuvaaminen. Ensinnäkin se, että tuo rakas hormonihirmuhan meinasi syödä meikäläisen suunnilleen aamupalakseen – onneksi haukkuva koira ei pure – kun kuuli, että olin täyttänyt hakemuksen ohjelmaan ilman hänen lupaansa. Sitten se vasta myrkytyksen lykkäs, kun tuli se puhelu, jossa kerrottiin, että olisivat kiinnostuneita jatkamaan keskustelua aiheesta kanssamme. Se puhelu tuli kaikkea muuta kuin sopivasti samalla viikolla, kun hautasimme vaimon isoveljen – saimme onneksi harkinta-aikaa hautajaisten yli. Hautajaisten jälkeisenä yönä vaimo viimein antoi luvan ilmoittaa ohjelman tuottavalle Aito Medialle, että olisimme mukana.

Tässä yhteydessä kiitokset kaikille, joiden kanssa saimme olla ohjelmaa tekemässä. Nämä kiitokset välitin toki jo sosiaalisessa mediassa eilen, mutta laitetaan ne vielä tännekin.

Sami Kuronen, oli ilo tutustua sinuun. Olet todella lämmin ja myönteinen ihminen, en yhtään ihmettele, että puolet Suomen naisista kuolaavat perääsi. Mikään olemuksessasi ei viittaa siihen, että menestys olisi noussut päähän!
Leea Mattila, VIKSU likka! Sinun kanssa voi heti jutella kuin vanhan ystävän kanssa, ja olemuksesi on sellainen, että jos minä pelkäisin pimeää tai mörköjä, niin sinulle sitä ei hävettäisi kertoa. Ei ihme, että juuri sinut on valittu tähän ohjelmaan tukemaan ja ohjaamaan ihmisiä!
Emmi-Sofia Markkanen ja Ville Sarvola, teidän kanssa vietimme kaikki nuo kuvaushetket. Kuvauksien myötä ymmärsin, miksi minulle oli etukäteen sanottu, että kuvausryhmän kanssa hitsautuu niin hyvin yhteen, ettei heidän mukanaolonsa haittaa enää edes synnytyssalissa. Oli ilo tutustua teihin ja koetella huumorintajuanne - joka kesti vähintään kiitettävästi!
Tästä kirjoituksesta tulisi aivan tosi paljon liian pitkä, jos lähtisin avaamaan kaikkea mitä noissa kuvauksissa on koettu. Jonkin verran ihmiset ovat kyselleet, miten pystyimme lähtemään mukaan ohjelmaan, jossa niin intiimi tapahtuma kuin synnytys kuvataan. En tiedä. Se varmaan eniten asiassa mietityttikin – etenkin tuota rouvaa. Miten se sitten meni noin niinku meidän omasta mielestä. No tiedättekö, kuvausryhmän ansiosta me saatiin vihdoin kuulla poikamme ensirääkäisy! Tilanteen ollessa päällä oli vaimoni nukutettuna ja minä kiltisti odottamassa synnytyssalin puolella, ja vain kuvausryhmän jääräpäisyys ja pyhä tunkeiluvimma mahdollisti ensimmäisen huudon tallentumisen nauhalle – tai muistikortille (ei kuulosta yhtään niin legendaariselta tämä nykyajan ilmaisu) – hehän rynnivät itsensä lopulta leikkaussaliin saakka, jonne edes isällä ei ole asiaa hätäsektion ollessa kyseessä, toisin kuin kiireellisen tai etenkin suunnitellun sektion yhteydessä. Siitä vielä erikseen kiitos Villelle ja Emmi-Sofialle!
Eilen päivällä lehdistö heitti nettiin täkyä, jolla saataisiin ihmiset ohjelmaa katsomaan. Tämä toki ennestään oli arvattavissa ja odotettavissa. Ensimmäisenä ehtivät Ilkka, Aamulehti ja Hämeen Sanomat. Jutun kirjoittanut nainen oli hieman hämmentävällä ja epäammattimaisella tavalla päästänyt aivopierun ja sotkenut juttuun oman negatiivisen asenteensa laittaessaan juttuun lauseen:

Lapsentulossa kun eivät rukoukset tai toivomiset välttämättä auta, vaikka sarjan Satu ja Jimmykin niin yhä tuntuvat ajattelevan.” – Tuulia Rautio

Ensimmäisenä asiasta oli uutisoinut (tarkistin julkaisujen ajankohdat) Aamulehti, joten foliohattu päässäni päätin, että kyseinen letkautus oli Aamulehden kosto heihin kohdistetusta herjastani, kun aiemmassa kirjoituksessani naureskelin heidän sukupuolirajat häivyttävälle uutisointistrategialleen. Kosto tosin onnistui aika heikosti, sillä Rautio antoi itsestään mielestäni (ja muutaman muunkin mielestä) melko naurettavan kuvan. Aika outoa väittää, etteivät rukoukset auta lapsentuloon, kun kyseessä kuitenkin oli ohjelma, jonka keskeisenä teemana on nimenomaan lapsentulo. Niin niin, mutta mehän kävimme myös lapsettomuushoidoissa? Kyllä, mitä sitten? Samalla logiikallahan olisi voinut uutisoida, etteivät hoidot välttämättä auta, vaikka lapsi olisi saanutkin alkunsa niiden yhteydessä – jos siis samaan aikaan olisi myös rukoiltu. Näin se vaan on. Joskus on vaikea tehdä rajauksia, mikä auttoi ja mikä ei, jos onnistunut ja odotettu lopputulos on monen hyvän asian summa. Selvennyksenä siis, että Raution tuntemukset osuivat oikeaan, ja edelleen uskomme – ja sen myötä myös ajattelemme, että rukoukset auttavat. Se siitä. (Jos joku lukee blogiani nyt ensimmäistä kertaa, niin en oikeasti vetele herneitä nenään olemattomista asioista, vaan tämä on oleellinen osa kirjoitustyyliäni)

Seuraavaksi uutisoimaan ehti Ilta-Sanomat, joka omassa jutussaan painotti enemmänkin meikäläisen vähemmän ihanteellista nuoruutta. Olivatpa kaivaneet esiin jutun meikäläisen edesmenneestä mahatatuoinnistakin, mutta juttu oli mielestäni itsessään vallan asiallinen. Sen sijaan sen alle kirjoitetuissa kommenteissa oli muutama tyyppi nimettömästi hieman provosoitunut ja kirjoittanut mm. seuraavaa:

”Että ihan on pastori tämä huijari. Uskoo häntä ken tahtoo, minä en...uskottavuus pastorina on mennyt aiemman elämäntavan myötä. Tai kuinka sellainen voi mennä mitä ei ole koskaan ollutkaan.”

”Paljon huonommin hänellä nyt menee. Toivottavasti saa apua. Mielenterveys on iso asia.
Ja ns rouvalle, nyt heti, käänny ympäri ja juokse/kävele niin kauan kuin jaksat...”

”En ikinä, siis IKINÄ, hankkisi lapsia minkään rötösukon kanssa. Ilmeisesti rima on melko matalalla joillain naisilla.”

Tällaiset on helppo jättää omaan arvoonsa. Vastapainoksi olen saanut julkisesti ehkäpä useamman sata kappaletta myönteisiä palautteita ja yksityisesti useita kymmeniä. Oikeastaan olen jopa hämmästynyt negatiivisten palautteiden vähyydestä – oon tottunut sellaisiin kai jo liiaksi kun niitä osaa melkein kaivata. 

Myös Vauva-lehden sivuilla oli muuten artikkeli jaksostamme – sen löysi siskoni, itse en kyseisillä sivuilla sentään seikkaile. Jutussa oli ilmeisen tahaton asiavirhe, jonka varmuuden vuoksi tässä oikaisen.

”Kun he olivat yrittäneet lasta kolme vuotta, alkoivat lapsettomuushoidot.” Tämä lausehan ei pidä paikkaansa. Tuossa vaiheessa aloimme sellaisista puhua ja niistä harkita. Hoidot aloitettiin – ja myös lopetettiin – vasta viime syksynä, eli kahdeksan vuoden lapsettomuuden jälkeen. Ensimmäinen hoito riitti, se tärppäsi kerralla.

Vielä ihan avoimena palautteena Aito Medialle ja Neloselle / Liville: Olemme todella kiitollisia ja myönteisesti jopa yllättyneitä siitä, että olette tahtoneet tehdä ohjelman, jossa meidän kaltaisemme herätyskristillinen perhe on tuotu esiin näin myönteisessä valossa. Yleensä media antaa uskovaisista ja herätysliikkeistä melko negatiivisen kuvan nostaen esiin ylilyöntejä ja väärinkäytöksiä, joita toki meidänkin piireissämme ikävä kyllä toisinaan tapahtuu. Siitä iso kiitos teille!

Jokohan tämä riittäisi tätä lajia.

Ohjelman myötä jokunen uusikin ihminen on mahdollisesti tätä blogiani vilkuillut ja jopa päättänyt alkaa sitä seuraamaan. Tietoa uusista postauksista ja välillä muutakin aiheeseen liittyvää voi lueskella blogin facebook-sivulta, käykäähän ”tykkäämässä”.

Blogin kirjoitukset alusta vauvan kotiutumiseen löytyvät hienosäädettyinä lokakuussa ilmestyvästä kirjastani. Kirjassa on luonnollisesti myös ennen julkaisematonta sisältöä. 

Siunatussa tilassa -kirja on tilattavissa ennakkoon TÄÄLTÄ

Huomattava osa ensimmäisestä painoksesta on mennyt jo ennakkotilausten myötä, joten oman kappaleen saaminen ensi tilassa kannattaa varmistaa pikimmiten. Uskallan sanoa, että mitä parhain isänpäivälahjaidea tälle syksylle!

Ja hei, vallan VIKSU LIKKA, psykologi Leea Mattila on myös kirjoittanut blogiinsa tästä meidän jaksosta, käykäähän tutustumassa myös tuohon blogiin.


Tähän alle laitan kuvia Toisenlaisten äitien kuvauksista.