Raskaana oleva isä

Oma valokuva
Lapua, Finland, Finland

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Mobilatit raidallisissa nänneissään raivokkaasti ammuskeleva akka ja jorpakkoon suksiva viimeisillään raskaana oleva isä

RV 38+3...eli 11 päivää laskettuun aikaan. Kaikista raskaushormoneista ja muusta intoilustani huolimatta tajusin aamulla, etten ole oikeasti tajunnut, että meille tulee aivan oikeasti vauva - ja hän tulee pian!

Tänään olenkin sitten äijämäisesti keskustellut miesseurassa itkuhälyttimien ominaisuuksista ja jatkanut selvitystyötä aiheen tiimoilta myös internetin ihmeellisessä maailmassa. Muuten alkaakin olla akuutit tarve-esineet hankittuna. Jaloilla varustetun kylpyammeen kylvetystukineenkin tilasin joitain päiviä sitten.

Kuuntelin jokin aika sitten, kun vaimoni keskusteli imetyksen varjopuolista erään toisen odottavan äidin kanssa, jolla yksi lapsi on jo ennestään ja sen pohjalta teorian lisäksi omakohtaisia kokemuksiakin. Taas sai pureskella alahuulensa jauhelihaksi, kun kuulin miten kipeytynyttä rintaa oli ensiapumielessä uitettu vichylasissa.

Tänään saunan lauteilla istuessa rakas rouva täräytti ilman ennakkovaroitusta tarvitsevansa Mobilatia kipeisiin nänneihinsä. Olisin nielaissut löylykauhan, mikäli tapaisin pitää sellaista saunoessani suussa. Nyt nielaisin vain kieleni. Tilanne olisi vaatinut ensiapua, mikäli olisin ollut tajuttomana. En ollut. Tiedustelin kohteliaimmalla mahdollisella aksentillani, mikä nänneissä mahtoi mättää. Rouva arveli, että poika on laittanut maitotilauksen matkaan, ja elimistö valmistautuu synnytykseen ja senjälkeiseen imetykseen. Nyt nännit sitten olivat kuivuneet ja "niissä on raitoja" kuten minulle kerrottiin sekä sanallisesti että näköaistin avulla havainnollistamalla. Keräsin kaiken rohkeuteni ja tiedustelin, mahtoiko Mobilat on paras mahdollinen lääke raidallisiin nänneihin. Ei kuulemma ollut. Se olikin Bebanthen. No, rasva kuin rasva.
En tiedä mikä vaimoa vaivaa, mutta viimeisillään raskaana ollessaan hän on kiinnostunut ampumisesta. Nykyään joka kerta mökillä käydessämme hän tahtoo kaivaa ilmakiväärin esiin ja ammuskella. Ei siinä muuten mitään, mutta kun se alkaa jo osumaankin, niin mitä jos synnytyksenjälkeiset hormonit yhdistettynä meikäläisen huonoon huumoriin ajavat rouvan sotajalalle, niin miten minä kerkiän suksimaan karkuun riittävän nopeasti, jos se  päättää ampua?
Aloitin tänään pelastautumisharjoitukset. Koska en voi tietää, millaisissa maasto-olosuhteissa rouvan hermot pärähtävät ja tilanne eskaloituu uhkaavaksi, päätin harjoitella sekä murtomaahiihtoa että vesihiihtoa. Kahden minuutin extremetreenivideon voitte katsoa tästä linkistä.

Nyt vaimo lojuu harmittoman näköisenä vuoteellaan ja silittelee masuaan. Tulimme yöksi mökille, todennäköisesti viimeisen kerran kahdestaan.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Sillipurkki pärinäpimun sairaalakassissa, parkkipaikkaterroristin maksamat kofeiinipitoiset lunnaat ja aseen kanssa mökillä riehuva akka

Kävimme tosiaan torstaina tutustumassa synnytyslaitoksella, ja sieltä palatessa vaimo yllättäen oli tuntevinaan jo joitain alkavan synnytyksen ensioireita. Tämän takia jouduimme vielä koukata ylimääräisen reissun kotona ennen mökillemenoa, sillä sairaalakassi oli tietysti pakkaamatta.Raskaussovelluskin jo muistuttaa siitä kassista, niin pakattavahan se oli. Rouva tunki laukun puolilleen vaippoja ja laittoi sinne vauvanvaatteita varmaan viikon tarpeiksi, vaikka käsittääkseni sairaalassa ollessa saa vauva niin vaipat kuin vaatteetkin sairaalan puolesta. Niin tai näin, niin vaimolle saatiin tällä toimenpiteellä kuitenkin sen verran rauhallisempi mieli, että ne oireetkin kaikkosivat ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan.

Koska laukku tuli niin täyteeen vauvan varusteista, joista suurinta osaa tämä ei tule syntymäreissullaan tarvitsemaan, joutuu rouva pakkaamaan vielä toisen laukun, johon tulee hänen omia henkilökohtaisia tarve-esineitään. Niistä tärkeimpänä pussillinen salmiakkia, jonka akka aikoo päästellä naamariinsa heti synnytyksen jälkeen. Salmiakki on nimittäin ollut se suurin asia, josta hän on raskauden aikana joutunut luopumaan. Lisäksi kassiin tulee sillipurkki, sillä sitäkään herkkua vaimo ei ole voinut kuukausiin suuhunsa työntää.

Toissayö mökillä oli mielenkiintoinen. Raskaana oleva rouva kärsi huomattavista ilmavaivoista. Tai paremmin sanottuna: Rouvalla oli huomattavia ilmavaivoja, ja minä olin se, joka niistä kärsin. Onneksi "vilpolassa", jossa me tapaamme nukkua, on keskivertoa parempi ilmanvaihto ja ikkuna aivan pääni välittömässä läheisyydessä, joten sain selätettyä suurimman osan agressiivisista mutta hyökkäävistä suolikaasuista heiluttamalla ikkunanluukkua raivokkaasti edestakaisin.

Tämäkin on uuden opettelua, sillä aloittaessamme seurustelun reilu kymmenen vuotta sitten, sanoin puoliksi leikilläni (silti enimmäkseen tosissani) rakkaalleni, että naisethan ei sitten piereskele, vaan se on miesten etuoikeus. Tunnollisena tyttönä vaimokulta sitten pidättäytyikin moisesta paukuttelusta minun läsnäollessani kaikki nämä vuodet, mutta raskaus on saanut aikaan sen verran voimakkaita sisäisiä ilmastonmuutoksia, että hän on anonut - ja saanut - luvan julkiseen paukutteluun. En muista miten olen tuona yönä nukahtanut, mahdollisesti kaasut saivat aikaan jopa pyörtymisen.

Mökillä on muutenkin mukavaa. Yöpaikkamme vieressä on eräällä kuhertelevalla pariskunnalla pesänperustamiset meneillään ja äänet ovat sen mukaiset. Jaana ja Jouko Joutsen pitävät meitä sen verran hyvinä tyyppeinä, että ovat asettuneet aivan "vilpolan" välittömään läheisyyteen. Yritti siitä lentää liian läheltä myös Kaarlo Kurki, mutta sai sen verta kovaa palautetta Joutsenen pariskunnalta, että pyörsi takaisi. Näytti muuten yllättävän hauskalta, kun hätääntynyt kurki pakenee rikospaikalta lentäen kuin risainen leija, joka saattaa pudota millä hetkellä hyvänsä.

Tarkkaavaisena kaverina havaitsin viime yönä yhden jälkeen, että ulkona on tyyni kesäyö, ja että saattaisi olla mukava hetki hieman kalastella ensimmäistä kertaa tälle kesälle. Kaivoin ladosta virvelini, ja painelin erään niemen kärkeen tarkoituksenani heittää hieman uistinta. Vilkaistessani järvelle, näin jotain perin kummallista. Jokin tunnistamaton esine lipui järven pintaa pitkin määrätietoisesti kohti viereistä saarta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että se oli kuutamouinnilla oleva hirvi, jolla oli valtavat sarvet. On meinaan joskus kloppina tullut oltua sellaisessakin tilanteessa, että ollessani veneessä ongella, ohi ui kaksi hirveä. Näytti yllättävän hauskalta, vaikka samaan aikaan hieman hirvitti, josko sarvipää pukkaa vielä veneenkin kumoon. No, ei ollu tällä kerralla hirvi, vaan joku typerä irrallinen kappale jostain saaresta, jossa kasvoi vielä pari puutakin ja siinä se sitten itsekseen seilasi järven poikki. No, kerkisin siinä välissä sitten aloittaa sen virvelöimisen ja lyhyeen se loppuikin. Ensimmäisellä heitolla uistin kivien väliin. Jätin vavan rantaan ja painelin nukkumaan. Yön aikana uistin oli irronnut itsestään.
Näitä raskaushormoneja kun miehelläkin on, niin kyllä on siihen nähden taas kovaa koeteltu. Joskus talvella taisin kirjoitellakin siitä,  miten vihaan parkkipaikkaterrorismia, erityisesti sen sellaista alalajia, johon kuuluu se, että vieraat ihmiset jättävät autonsa meidän parkkiruutuumme. Viikon aikana meidän ruudussa onkin taas ollut useampi auto parkissa. Aluksi yritin hillitä itseni, mutta kaksi viimeisintä autoa tuli taas jumitettua Volvon etupuskurin ja talon seinän väliin. Ensimmäinen näistä tapauksista oli saanut venkslattua itsenä vapauteen, ja kyseisen episodin jälkeen puhelimeeni tulla tupsahti anteeksipyyntöviesti, jossa vakuutettiin, ettei tuollaista enää koskaan tapahtuisi saman ihmisen toimesta. Jälkimmäinen tapaus sai aikaan sen, että ovemme taakse ilmestyi katuva ja anteeksipyytelevä naisihminen, joka toi meille kahvipaketin ja kovin ystävällisesti pyysi siirtämään autoa. Anteeksipyynnöt toki hyväksyttiin ja kahvikin kelpaa, mutta jaksan minä vaan ihmetellä, että mikä saa muuten niin fiksut ihmiset lukutaidottomiksi siinä vaiheessa kun niitä kaaroja tungetaan sellaisille paikoille, jossa lukee "varattu".

Tänään oli sellaisia mökkiaktiviteetteja, että opetin viimeisillään raskaana olevan vaimoni ampumaan ilmakiväärillä. Näytti muuten yllättävän hauskalta kun akka valtava vatsa pitkällä tähtäilee metsässä pyssyllä. Se taas ei ollut hauskaa, että ensimmäistä kertaa ammuskeleva vaimoni osui heti ensimmäisten laukausten jälkeen tauluun jo lähes yhtä hyvin kuin minä.

Ja vauvankin pitäis syntyä seuraavan kolmen viikon sisällä. Melkein jo pelottaa. Millä mä sen jälkeen selitän oudon käytökseni, kun raskaus on päättynyt synnytykseen ja raskaushormonien piikkiin ei saa enää mitään?

torstai 8. kesäkuuta 2017

Kuolemaanjohtava tauti, kitarakuorossa soittavat vauvat ja ankantahtiin vaappuva mamma-armeija

95 % lapsista syntyy viikoilla 37-42. Olemme astuneet tuohon tilastollisten todennäköisyyksien aikakauteen ja kaikki merkit viittaavat lähestyvään synnytykseen, paitse se, ettei ole minkäänlaisia merkkejä synnytyksen käynnistymisestä.

Eilen olimme synnytysvalmennuksessa. Kätilö siellä kertoili kivunlievityksistä, sairaalaanlähdön ajankohdista ja muusta mukavasta, mutta suureksi pettymyksekseni paljonpuhuttuja hengitysharjoituksia ei ollut lainkaan. Nykyäänhän harva se päivä saa lukea lehdestä, miten joku asia on tehty väärin jo vuosia ja sitten se pitää opetella tekemään oikein. Olisikin aika ärsyttävää tajuta, että on koko ikänsä tottunut hengittämään tavalla, jolla ei pysy hengissä. No, ei elämästä teoriassa hengissä selviäkään.

Viime tipassa synnytysvalmennuspaikkaa etsiessämme olimme vahingossa joutua todistamaan tilannetta, jossa hengitysharjoitukset olisivat olleet pahemman kerran myöhässä. Koulutus kun oli samalla suunnalla, missä vainajat laitetaan arkkuun ja mistä ne sitten noudetaan parempaan talteen hautausta odottamaan. Olin jo innoissani syöksymässä väärää käytävää pitkin, kun onneksi kuulin hartaan virrenveisuun ja huomasin ajoissa mustapukuisen joukon laulamassa arkun ympärillä. Ei muuta ku u-käännös ja oikeaan paikkaan. Niin ne vaan on lyhyen matkan päässä toisistaan syntymä ja kuolema tavalla ja toisella ajateltuna. Ja onhan elämä loppupeleissä kuolemaan johtava tauti, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä.

No, siellä valmennuksessa sitten käytiin läpi erilaiset synnytystavat. Huojennuin kovasti, kun listalta puuttui sanahirviö, joka oli saanut rauhaisassa mielessäni aikaan jopa väkivaltaisia ajatuksia. Pihtisynnytys. Kysyin kätilöltä, miksei tuota vaihtoehtoa oltu mainittu. Kaikkien onneksi siitä oli kuulemma luovuttu. Hyvä niin. Mun on vaikea kuvitella, että olisin voinut kohdella kovin lempeästi lääkäriä, joka puristaa syntyvän heiveröisen lapseni pientä päätä pihdeillä ja repii sitä kauemmas hennoista hartioista. Tiedä kenen pää niissä pihdeissä olisi lopulta ollut, kun viimeiset isän raskaushormonit oikein olisivat ottaneet vallan.

Käytiin siellä läpi erilaiset kivunlievityksetkin. Ensimmäisenä mainittiin "aqua-rakkulat". Kätilö kertoi, että ne on jotain ruutalla äidin ihon alle tehtyjä vesirakkuloita, jotka jostain tuntemattomasta syystä lievittävät kuulemma kipua. Kukaan ei kai tiedä, mikä niissä se kipua poisvievä juttu oikein on. Pureskelin alahuuleni jauhelihaksi kuvitellessani tilannetta, jossa noiden rakkuloiden toimivuus oli ensimmäistä kertaa todettu. Tuskissaan huutava synnyttävä äiti kiemurtelemassa sairaalasängyssä ja kesken toiminnan joku valkotakkinen syöksyy paikalle vedelläladattu ruisku kädessään ja huutaa: "väistäkää!" Muiden ihmetellessä hän ruuttaa vettä naisen ihon alle saaden aikaan rakkuloita. Äiti toteaa: "enää ei ota yhtään niin kipeää". Muu hoitohenkilökunta hämmästelee, mistä tälle arjen sankarille tuli mieleen testata tällaista uutta hoitomenetelmää ja tämä paljastaa, ettei hänellä ollut mitään järkevää syytä teolleen..."tuli vaan sellanen tunne, et tää vois auttaa".

Toinen yllätys tuli siinä vaiheessa, kun puhuttiin epiduraali- ja spinaalipuudutuksista. Niitä käytettäessä kun ei enää riitä se, että vauvan sydänääniä kuunnellaan äidin vatsan läpi, vaan kätilö pukkaa alaoven kautta sellaisen koukun vauvan päähän kiinni, josta sitten tulee sähköjohto pihalle ja laitteisiin, joilla vauvan sydänääniä voi seurata. Siis täh!?! Pienen vauvan päähän ruuvataan joku koukku ilman mitään puudutuksia että äiti voitaisiin puuduttaa rauhassa? No, ei mun kaikkea tarvi onneksi ymmärtääkään, mutta julmalta se kuulostaa. Nyt harkitsen, kiellänkö em. puudutukset vaimoltani varjellakseni poikani päänsäryltä.

Varsinaisten synnytysjuttujen jälkeen kätilö puhui myös vauvan syntymän jälkeisistä asioista. Hän kertoi, että viime vuosina on ollut jotenkin muotia viedä vauvoja kaikenlaisiin harrastuksiin. Kätilö kertoi, ettei vauva tarvitse harrastuksia, vaan tylsää ja turvallista arkea. Alkoi taas naurattaa. Yritin kuvitella kolmen kuukauden ikäisiä vauvoja kitaratunneilla. Lentopallon kuvitteleminen ei ollut yhtään sen helpompaa. Mitähän sellaisilla vanhemmilla liikkuu päässä, jotka vie vauvoja harrastuksiin?

Tänään käytiin sitten tutustumassa synnytyssairaalaan. Taas sai pureskella alahuultaan, kun tupa oli täynnä maha pitkällä kulkevia, ankantahtiin eteneviä mammoja. Siis söpöähän se oli, mutta oli se hauskaakin. Kaikki silittelivät masujaan samalla kun kätilö esitteli meille paikkoja. Minäkin silittelin vähän - sekä vaimoni mahaa että omaani. Vaimon sisko oli myös samaan aikaan tutustumiskäynnillä. Siskosten lasketuilla ajoilla kun on vain pari viikkoa eroa, niin on paitsi teoriassa myös käytännössä mahdollista, että makaavat vielä vierekkäisillä vuoteilla kyseisellä osastolla.

Raskaana olevat naiset osaa muuten olla todella kauniita! Ainakin oma vaimoni - ja hänen siskonsa (saisin ehkä turpiini, ellen muistaisi mainita tätä). Ja monet muutkin.

Tässä välissä muutama kuva - omasta vaimosta


Nyt olemme viettämässä vapaaviikonloppuani kesämökillä. Kauhuissani totesin, että tämä on todennäköisesti viimeinen kerta ties kuinka moneen vuoteen, kun voin rentoutua ilman, että joudun sen kummemmin vahtimaan ketään. No, ehkä se ei kuitenkaan niin kamalaa ole, sitähän tässä on vuosia jo odotettu.

Vaimoa piti jo takapuolesta pönnätä, että se pääsi nousemaan sammalikolta nukkumamökkimme terassille. Huvitti. Isäni joutui nikkaroimaan lisää portaita, että saadaan rouva kulkemaan ilman ulkopuolista apua yöpuulleen. Söpö kömpelys tuo akka on, ja hauskasti turvoksissa muutenkin.

torstai 25. toukokuuta 2017

Melkoista mekkalaa pitävä ylikypsä jouluomena, lapsiystävällinen uimaranta ja hankinnoillaan vaimoa ilahduttava raskaana oleva isä

Se alkaa se laskettu aika olla muuten pian pelottavankin lähellä. Lokakuussa, kun akka raskaustestin teki (ja huusi sen johdosta hysteerisen iloisena vessassa) tuntui siltä, että menee ikuisuus ennen kuin se lapsi syntyy. Nyt kun laskettuun aikaan on kuukausi, niin olen kyllä sitä mieltä, että aivan ehdoton minimi tällainen yhdeksisen kuukautta on valmistautua vanhemman rooliin. Vaikka kuinka itselleni naureskelin, miten ajoissa olin kaikkea lapselle hankkimassa, niin joutuu vaan todeta, että kiirettä se pukkaa kaikesta huolimatta.

Raskaana oleva vaimokin on jo aivan kypsä. Nyt en siis puhu suinkaan hänen mielialoistaan, vaan aivan kirjaimellisesti hänen lihansa kypsyysasteesta, joka siis ravintolatermeillä ilmaistuna on "well done". Tehtiin yhden vuorokauden pikavisiitti mökille, ja osuttiin sinne jopa suhteellisen aurinkoiseen aikaan. Rakas rantapallo pompotteli itsensä tietysti saaren aurinkoisimpaan paikkaan, ja lopputulos oli sitten sen näköinen. Meikäläisen jalat alkaa vähitellen olla normaalit Turkin reissun jäljiltä, mutta vaimo kulta se sai nassunsa yhtä pahasti palamaan kotimaan auringon alla. Yritin tuossa eräänä päivänä hieman lirkutella rouvalle, ja kutsuin tätä hellästi "hehkuvaksi omenaksi", tarkentaen vielä "jouluomenaksi". Vaimo tulkitsi hempeilyni jotenkin väärin, ja jouduiin lieventämään ilmaisuani todeten lopuksi tämän muistuttavan "enemmänkin siis sellaista joulukuusenkoristetta, niitä punaisia palloja". Sen jälkeen tulikin taas kiire pois jaloista.
Kärähtänyt mutta rakas joulukink...siis jouluomena...tai siis sellainen kuusenkoriste
Talvella kärrättiin muutama kuorma hiekkaa jäälle, ja jään poistuttua kuvioista olikin mökillä sitten hiekkaranta odottamassa. Päätin mennä testaamaan heti rannan lapsiystävällisyyden, vaikka vaimo onkin sitä mieltä, ettei meidän poikaa muka voisi viedä järveen vielä tänä kesänä. Oli todella lapsiystävällinen ranta. Matala ku mikä, jonka johdosta jouduin kahlaamaan hyytävän kylmässä vedessä tolkuttoman pitkän matkan päästäkseni uimaan. En jaksanut kävellä kovin kauas, joten kuittasin uimisen pelkällä kyykistymisellä.
Sinne jäi se talaviturkki
Mutta joo, poika se kasvaa vinhaa vauhtia vaimon vatsassa ja vaimon vatsa siinä sivussa. Tai lähinnä edessä se on. Tiistaina meillä alkoi virallinen äitiysloma. Mun suosikki-ilmiöksi on muodostunut hikkahetket. Masumies kun saa hikan niin siinä kyllä koko kohtu pomppii!
Alkaa ensiasunto jäädä pian pieneksi
Olihan tuossa eräänä yönä taas sellainenkin ilmiö havaittavissa, etten siitä niin suuresti osannut iloita. Vaimo kun oli sekä palanut että väsynyt ynnä mitä enenevässä määrin raskaana, niin kuorsaamistahan siitä seurasi. Mun unet ei tottavie helpolla häiriinny, mutta sinä yönä oli poikkeus. Sisäänhengittäessä rouva kuulosti joltain katuporalta, ja ilmanpainekin siinä sen verran kohosi, että pelokkaasti vilkuilin asuntomme kattoa ja etsin sieltä murtumakohtia, mutta aivan niin vakavaksi ei tilanne eskaloitunut. Uloshengittäessä kulta sitten pihisi kuin venttiilivikainen polkupyöränrengas korpitaipaleella pumpattaessa. Yritin nukkua selkä vaimoon päin kyljelläni maaten ja painaa toisen korvani mahdollisimman tiiviisti tyynyä vasten ja toisen korvan päälle myttysin peittoni. Ei auttanut. Rentouttavan puolitoistatuntisen taistelun päätteeksi yritin vaivihkaa kerätä petivaatteet kainalooni ja paeta yön pimeydessä salaa toisaalle nukkumaan. Sekään ei onnistunut. Vaimo heräsi ja jouduin tekemään raportin yön tapahtumista. Jotenkin herkkä aihe tuntuu tuo kuorsaaminen olevan raskaana olevalle rouvalle. Päädyin masumiehen huoneen lattialle jatkamaan nukkumisyrityksiäni. Turha toivo. Se rohina ja pihinä puski seinienkin läpi. Emme sentään saaneet varoitusta saati häätöä.

Jos rouva nyt häiritsikin yhtenä yönä meikäläisen mielenrauhaa, niin oon minäkin hieman koetellut hänen hermojaan. Kerään vanhoja Nokian matkapuhelimia, ja vanhempieni luona kyläillessämme pääsin etenemään tuonkin harrastuksen parissa. Isäni nimittäin löysi netistä ilmoituksen, jossa kaupattiin miehen kokoista Nokia 6110 näköispatsasta. Innostuin niin että olisin varmaan synnyttänyt, mikäli vauva olisi sattunut minun mahassani olemaan. Vaimon vastusteluista huolimatta soitin patsaan myyjälle ja lähdin välittömästi noutamaan kyseistä aarretta isäni kanssa. Vaimo ei tykännyt uudesta löydöstä lainkaan, eikä etenkään sen jälkeen kun jouduin toteamaan, ettei se mahdu meillä muualle kuin ruokasalin nurkkaan. Äitini suuttui isälleni sen verran, että nykyään isä ei saa selailla myynti-ilmoituksia silloin, kun me olemme paikalla.
Mies ja matkapuhelin
Muutakin harrastustoimintaa on tullut edistettyä näinä viimeisinä aikoina ennen lapsen syntymää. Harrastan myös Volvoja, ja omistan vanhan 240 farmarin, joka on silmäteräni. Olen muuten katsellut pojallekin samanlaista odottamaan 18-vuotispäivää, mutta ei ole tullut sopivaa vastaan. Jos meillä olis oma talo ja iso autotalli, niin mitä hienoin temppu olisi hakea poika laitokselta Volvolla, ajaa Volvo talliin ja suojata se hyvin ajan hammasta vastaan, ja ottaa käyttöön vasta sitten, kun poika saisi itse sillä ajella. Aika harvalla varmaan on käytössä se auto, jolla hänet on aikoinaan laitokselta haettu. Koska mulla ei ole sitä tallia, niin tuunasin oman kulkuneuvoni Pohojammaan komeimmaksi. Siitä ei edes vaimo suuttunut. Sano se kyllä, että sisältä mä oon aika pieni poika. Niin mä oonkin-
Tällä haetaan masumies laitokselta kotiin. Toivottavasti kestää isältä pojalle!
Tänään onkin sitten taas aika neuvolaan ja ensi viikolla mennään äitipolille kokoarvioon, sillä poika on joidenkin arvioiden mukaan aika reippaan kokoinen, ja pitää varmistella, mahtuuko se perinteisesti pihalle, vai pitääkö ottaa puukkoo avuksi.


maanantai 15. toukokuuta 2017

Vanhemmuuden kauhuja, mystisesti ilmestyviä vetisiä nimiä ja makoisia unihetkiä

Kotiuduin Turkin matkaltani jo muutama päivä sitten. Matkalaukkua en ole purkanut vieläkään. Pakko se on myöntää, ettei 34-vuotiaana jaksa enää valvoa ja reuhkata samaan lajiin kun 24-vuotiaana. Kymmenen vuoden kuluttua tianne lienee vielä toivottomampi. Eli matkanjälkeistä väsymystä on ollut havaittavissa. Näin niinku lievästi sanottuna. Reissun aikana huikeat kaksi blogikirjoitusta. No, toisaalta olen päättänyt olla ottamatta tästä mitään paineita ja toisaalta ei ole ollut niin aikaakaan alkaa mitään syntyjä syviä pohtimaan saati sitten kirjoittelemaan.

Pari juttua matkalta ja sitten paluu arkeen kirjoittelunkin myötä. Joitain raskauteen liittyviä kulttuurieroja olin havaitsevinani. Suomessa ainakaan meiltä ei kovinkaan moni raskaudesta kuultuaan suoraan tiedustellut lapsen sukupuolta saati nimeä. Turkkilaiset kaverit sen sijaan heti onniteltuaan kysyivät, onko lapsi poika vai tyttö. En ole asiaan perehtynyt, mutta tästä voisin olettaa, ettei lapsen sukupuolen salaaminen ole siellä niin yleistä kuin meilläpäin. Lähes poikkeuksetta he sukupuolen kuultuaan kysyivät myös lapsen nimeä, rohkeimmat heittivät sen suhteen jopa arvauksia. Mistähän muuten on saanut alkunsa tällainen salamyhkäisyys liittyen syntymättömän lapsen yksityiskohtiin? Siis jos on tiedossa, onko lapsi tyttö  vai poika, miksi sitä tietoa pitää pimittää? Julkihan se kuitenkin tulee! Tai just nämä nimihommat. Okei, ei mekään olla lapsemme nimeä kerrottu kuin aivan läheisimmille ihmisille, mutta kuitenkin. Ja tähän liittyen: Miksi muuten niin monet alkaa miettiä lapselleen nimeä vasta tämän synnyttyä? Mä aloin miettiä nimeä mun pojalle ennen kuin olin tutustunut edes hänen äitiinsä!

Jotain taikauskoa tähänkin kai liittyy. Sivuan hieman näitä kristillisiä perinteitä. Suomessa on edelleen yleisin tapa kastattaa sylivauva ja julkistaa tämän nimi siinä samassa yhteydessä. Sitten laitetaan lehteen ilmoitus, jossa lukee "Poikamme/tyttäremme SAI KASTEESSA NIMEKSEEN..." Siis aivan niin kuin siinä kasteessa jollain salaperäisellä tavalla ilmestyisi vauvalle nimi kuin tyhjästä! Pastorina hämmennän sen verran pakkaa, että ihan vaan tiedoksi teille, jotka ette lue Raamattua, ettei siellä ensinnäkään puhuta mitään sylivauvojen kastamisesta, mutta vielä vaikeampi sieltä on löytää mainintoja siitä, että kasteeseen liittyisi jotain nimen antamista. Tuliko yllätyksenä? Meikäläinen oli 24-vuotias kun meni kasteelle, ja silloin eräs kaveri kysyi, vaihtuuko mulla sen myötä nimi. Ei muuten vaihtunut. No joo, se kastamisista. Meidän poikaa siis ei tulla kastamaan vauvana. Hän menee kasteelle sitten jos ja toivottavasti kun itse niin haluaa.

Mutta siis miksi sen nimen pitää olla joku valtionsalaisuus? Kuka niin on päättänyt? Oikein harmittaa, kun ei tullut turkkilaisilta kavereilta kysyttyä, missä vaiheessa niilläpäin julkistetaan lasten nimet.

Poitsu sai turkkilaisilta kavereilta lahjoja jo ennen syntymäänsä. Eräs ravintoloitsija tuli tapaamaan minua skootterilla, ja skootterin penkin alta paljastui pehmoleludelfiini, jonka hän oli masumiehelle hankkinut. Samaisen kaverin veli lupasi tarjota lapsellemme aterian, kun tämä tulee Turkkiin. Ja sitten ystäväperheemme äiti Selma reissun lopuksi ojensi itsetehdyn nutun, jonka hän oli tikunnut pojallemme kuultuaan, että Satu on raskaana.
Selma lahjoitti itsetehdyn nutun pojallemme
Sitten sellaiseen ilmiöön, jota olen ihmetellyt, ja jonka suhteen huomasin myös merkittävän kulttuurienvälisen eron matkani aikana.

Turkissa kertoessani kavereilleni siitä, että meille tulee vauva (osa toki tiesi siitä jo etukäteen), kaikki halusivat keskustella aiheesta. Huomionarvoisen asiasta tekee se, että nyt puhun nimenomaan miespuolisista kavereista, tuossa kulttuurissa kun ei sitäkään vähää ymmärretä sitä, että miehet voivat olla naistenkin kavereita. Suomessahan kun kerrot miehelle, että vaimosi on raskaana, niin parhaimmillaankin miehet sanovat: "Onnea". Siihen, mitä naiset sanovat (sen lisäksi että sanovat mm. "oih, ihanaa") palaan myöhemmin. Meikäläisen turkkilaiset kaverit siis ensinnäkin halasivat ja onnittelivat, ja sen jälkeen välittömästi tuli kysymys, onko lapsi tyttö vai poika. Kuultuaan, että meille tulee poika, he onnittelivat vielä uudemman kerran mainiten, että tietysti kaikki lapset ovat hieno asia, mutta "poika on aina poika". Myös se muistettiin sanoa, että pojasta seuraa paljon vähemmän ongelmia. Tyttölapsen ympärillä kun voi alkaa pörräämään vääränlaisia miehiä, ja sitten isän täytyy istua vankilassa taposta. Toinen lapsi voi kuulemma olla jo sitten tyttökin, sillä siinä vaiheessa tällä on isoveli, joka voi pitää huonot aviomiesehdokkaat kauempana. So simple.

Turkkilaiset kaverini alkoivat myös kukin vuorollaan puhumaan ääneen, mitä kaikkea voin tulevan lapseni kanssa tehdä. He kertoivat esimerkiksi siitä miten hienoa on, kun voin kasvattaa poikani niin, että hänestäkin tulee saarnaaja. Ei mulle kukaan suomalainen niin ole sanonut. Ja arvatkaa mitä? Kyllä mä haaveilen, että mun pojasta tulee saarnaaja!

Tästä pääsenkin nyt sitten siihen, millaisia "rohkaisuja" täällä Suomessa satelee. Lukijat voivat yrittää miettiä syytä tähän ilmiöön. Suomalaiset ja etenkin vieraammat ihmiset tuntuvat nauttivan siitä, kun saavat pelotella tulevia vanhempia kaikenlaisilla uhkakuvilla, miten elämä menee pilalle sen myötä kun perheeseen syntyy lapsi tai useampia. Eikä tämä ole vain oma subjektiivinen kokemukseni, vaan aivan hiljattain kuulin erään odottavan äidin tehneen vastaavanlaisen havainnon. Ja nyt siis puhun erityisesti naisilta kuulemistani "rohkaisuista". Eikä miltä tahansa naisilta, vaan siis nimenomaan äiti-ihmisiltä.

Sehän nyt pitää muistaa joka välissä kertoa, miten hankalaksi elämä menee, kun saat lapsen. Sen jälkeen ei ole enää minkäänlaista omaa elämää, sen jälkeen et enää koskaan nuku, et matkustele, etkä ylipäätään pysty nauttimaan elämästäsi. Lapsesi tulee jatkuvasti olemaan sairas, ja terveenäkin niin ilkeä luonteeltaan, että vaan itkee kaikki yöt. Siis tällaisen käsityksen näistä mammojen tsemppauksista tuppaa saamaan!

Kyllä minä kovasti ihmettelen, että jos se vanhemmuus sellaista kärsimysnäytelmää on, niin miksi nämä valittajat ovat menneet vielä lisääkin lapsia, näitä elämänpilaajia hankkimaan. Vielä enemmän ihmettelen sitä, miten ihmiset halki maailmanhistorian ovat vauva-arjestaan selvinneet, jos se oikeasti niin kamalaa on. 

Muutamia kymmeniä kommentteja olen minäkin saanut siitä, että "sitten kun vauva tulee niin koko sinunkin arkesi pyörii täysin vauvan ehdoilla". Okei, mä tiedän sen, että äidin arki pyörii hyvin pitkälti vauvan ehdoilla, mutta äideillä on sitä varten äitiyslomat. Meikäläisen arki on viimeiset vuodet pyörinyt täysin työn ympärillä, se pyörii nykyään täysin työn ympärillä, ja koliikkivauva tai ei, niin isyyslomaa lukuunottamatta meikäläisen arki tulee lapsen syntymänkin jälkeen pyörimään ensisijaisesti työn ympärillä. Miksi? Koska mä olen töissä! Minun mielestä aivan järjetöntä yrittää väittää töissäkäyvälle ihmiselle, että vauvan syntymän jälkeen tämän arki pyörisi vauvan ympärillä. Ei sillä, se olisi varmasti välillä aivan mukavaa, mutta kyllä mulla ainakin on sellainen pikku paha kuin kalenteri, jonka ympärillä mun arki pyörii. Siellä on pitkin päivää sellaisia pakollisia juttuja, jotka pitää hoitaa oli vauvalla sitten kakka vaipassa tai muuten vaan paha mieli. Se osa ajasta, joka ei mene töissä, on asia erikseen. Sen ajan haluan antaa mahdollisimman kokonaisvaltaisesti lapseni käyttöön. Mutta kautta aikojen ihmiset ovat kyenneet jatkamaan työntekoa myös vanhemmiksi tultuuaan.

Toinen juttu on ne paljonpuhutut menetetyt yöunet. Ja päiväunet. No, mä kysyin omalta äidiltäni, että oonko minä valvottanut häntä ja pilannut hänen unensa. En kuulemma ollut. Olen kysynyt myös parin lapsiperheen vanhemmilta, ovatko nämä menettäneet yöunensa lastensa takia. Kummassakaan talossa näin ei ollut tapahtunut. Toki mä sen ymmärrän, että joskus lapset on kipeitä ja ne valvottaa. Hei, mulla on itselläkin joskus joku paikka kipeä niin etten saa nukuttua, mutta en mä silti väitä jokaiselle olemassaolevalle ihmiselle, että ihmisen elämä on yhtä valvomista. Joskus mulla menee yöunet eri asioiden takia, vaikka en olis edes kipeä. Eikö se nyt ole normaalia, että joskus nukutaan ja joskus ei? Ja sitten sekin vielä, että käsittääkseni ne pienet vauvat just nukkuu tosi ison osan ajastaan. Ja ne nukkuu päiväunia. Mikä estää vanhempia nukkumasta päikkäreitä silloin kun vauvakin nukkuu? Voin siis paljastaa pitäväni nukkumisesta. Ja uhoamista tai ei, niin väitän löytäväni kyllä konstit niin yö- kuin päiväunienkin nukkumiseen myös vauvan syntymisen jälkeen. Eikä se mitään ennenkuulumatonta ole, niin on kuulemma moni muukin tehnyt. Pyörittelen siis vain päätäni, kun joku yrittää lannistaa vauvailoani väittämällä, ettei synnytyksen jälkeen enää levätä.

Eli varoituksista huolimatta aion isäksi tultuanikin jatkaa sekä työntekoa että nukkumista. Mitä vielä. Ai niin, aion pystyä myös nauttimaan elämästäni. 

Niin ja sitten näitä naisten välisiä juttuja. Suunnilleen joka toinen naisihminen on yrittänyt pelotella raskaana olevaa vaimoani synnytyksen kauhuilla. Hui. Vaimoni on kuitannut nämä pelottelut toteamalla, että kahdeksan vuoden lapsettomuuden jälkeen synnytys ei voi enää kovin kamala asia olla. Ehkä hänellä ei tosiaan ole vielä sitä kokemusta synnytyksestä, mutta harvalla pelottelijalla on myöskään kokemusta näin pitkästä lapsettomuudesta. Itse uskon, että lapsettomuuden mukanaan tuomat kivut vuosien varrella ylittävät mennen tullen muutaman tunnin kertaluonteisen kipurysäyksen siellä synnytyssalissa. Ainakaan kukaan lapsettomuudesta kärsinyt ja sittemmin äidiksi tullut ei ole muistellut meille synnytyksen kauhuja. Kipeimmät muistot tuntuu heilläkin olleen ajalta ennen raskaaksi tulemista.

Välillä tuntuu siltä, että kaikkien pitäisi käydä läpi jonkin mittainen tahaton lapsettomuusvaihe ennen vanhemmaksi tuloaan, niin asioita voisi katsella hieman laajemmastakin näkökulmasta. No, lopetan tämän aiheen ennen kuin menee liian vakavaksi.

Nukkumisesta voisin oikeastaan kirjoitella hieman ulkopuolelta näiden raskausasioidenkin. Mainitsin, että pidän nukkumisesta.

Eräällä aiemmalla Turkin matkallani istuin lentokoneessa käytäväpaikalla ja ikkuna- ja keskipaikat olivat sitten eräälle n. 60-70 -vuotiaalle pariskunnalle. Kuinka ollakaan, nukahdin autuaasti silikonikorvatulpat korvissani kotimatkalla. Vieressäni istunut varttuneempi rouva oli yrittänyt hienovaraisesti kuiskia vieressäni, että hänen pitäisi päästä vessaan. Silikonit korvissa suojaavat yllättävän hyvin ympäristön ääniltä, ja toisekseen olen tottunut nukkumaan kovemmankin metelin keskellä, joten en tähän herännyt. Ystävättäreni vieressä istunut mies oli huomannut tilanteen, ja kysynyt tältä, että eikös tuo iso mies ollut hänen kaverinsa, ja vihjannut pienen avun olevan mahdollisesti tarpeen. Ystävättäreni oli sitten lähtenyt paikaltaan ja tullut käytävälle ensin puhuttelemaan minua ja sitten vielä tehostamaan herätystoimenpidettä pienellä ravistelulla. Olin ensin mongertanut jotain vaikeasti tulkittavaa ja sitten herännyt nytkähtämällä ja kovaäänisesti tiedustellut tilannetta. Siinä vaiheessa kun pääsin kartalle ja nousin paikaltani päästäen vanhukset vessareissulle, oli jo huomattava osa lentokoneen matkustajista alkanut seuraamaan tilannetta ja kohtasin kymmenia hyväntahtoisia hymyjä. Vessasta palattuaan mummeli kertoi, että muistutin ulkoiselta olemukseltani huomattavasti heidän omaa poikaansa, ja heidän pojallaan kun oli tapana huitaista jos tätä yritettiin herättää, niin nämä eivät olleet uskaltaneet sitten minuakaan alkaa tönimään kesken unien. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Tällä viimeisimmällä reissullani pääsin taas käytäväpaikalle ja kanssani samassa penkkirykelmässä matkaa taittoi keski-ikäinen toista kotimaista puhuva miespari(skunta?). Tapojeni mukaisesti nukahdin raskaan reissun jälkeen ne tutuksi tulleet silikonit korvissa. Myös tällä kerralla vieruskaverini olivat päätyneet siihen lopputulokseen, ettei nukkuvaa karhua kannata herättää kesken unien. Pojat olivat jollakin mystisellä tavalla onnistuneet kiipeämään ylitseni ja karkaamaan lentokoneen avaran vessan mukanaan tuomaan vapauteen. Heräsin, kun toinen heistä kiipesi ylitseni takaisin paikalleen. En ole aivan varma, kumpi meistä säikähti enemmän.

Yksi asia, mitä en muuten jaksa ymmärtää, on tuo lentokoneen vessassa ramppaaminen. Välittömästi sen jälkeen, kun kone on ilmassa, se jonottaminen alkaa ja sehän jatkuu sitten koko lennon ajan. Turkkiin kun lentää, niin matka kestää vajaa neljä tuntia. Joskus musta tuntuu, että mä oon ainoa koko koneessa, joka on tajunnut käydä vessassa jo lentokentällä. Mä oon lentänyt kai jotain 50 lentoa, ja käynyt kerran elämässäni lentokoneen vessassa. Silloinkin ihan vaan sen takia, kun jalka oli puutunut, niin mielenkiinnosta kävin jaloitellessani katsomassa, millaiset vessat lentokoneissa mahtaa olla.

Äitienpäivän kävin nukkumassa myös anoppilassa. Vaimo joskus aina valittaa siitä, että nukun joka kerta, kun vierailemme hänen vanhempiensa luona. Kovin anoppilassanukkumisreissu oli eräänä (mahdollisesti viime) jouluna. Ajoimme anoppilaan ja kävelimme suoraan ruokapöytään. Ruuan jälkeen oikaisin itseni anoppilan sohvalle ja aloin kuorsaamaan. Vaimo herätti ja sanoi että häiritsen keskusteluja ja anoppi ohjasi minut vierashuoneeseen nukkumaan. Vaimo tuli herättämään kun oli aika kahvitella ja kahvin jälkeen totesin, että "meidän taitaa olla aika jo lähteä". Siitä olen sitten saanutkin kuulla, kun kävin vaan syömässä ja nukkumassa. No, ei tämä äitienpäivävierailukaan tuosta paljoa hävinnyt.

Taas mentiin suoraan ruokapöytään, ja sen jälkeen aloin valitella väsymystäni. Anoppi ymmärsi yskän, ja kehotti valitsemaan kahdesta sängystä mieluisemman. Vaimon siskokin oli perheineen tulossa, ja vakuutin kyllä herääväni siihen, kun se poppoo tulee taloon. Erehdyin. Vaimo tuli kaksi ja puoli tuntia myöhemmin herättämään meikäläisen kahville. Kahvin jälkeen vaimon siskon poppoo lähti. Valittelin näiden epäsosiaalisuutta, kun en ollut ehtinyt heidän kanssaan juttelemaan, mutta mokomat kehtasivat syyttää minua pikku päikkäreideni johdosta. Ryhdistäydyin sen verran, että vietimme vielä aikaa hereilläkin anopin ja appiukon kanssa, joten tällä kerralla en käynyt pelkästään syömässä ja nukkumassa.

Mitä yritän sanoa? No sitä vaan, että kyllä mä varmasti pystyn univajeeni paikkaamaan, vaikka kotona olisi hieman kitisevämpikin tenava.

Maanantait ovat yleensä vapaapäiviäni, mutta tällä viikolla poikkeus vahvisti säännön. Onneksi. Raskaana oleva vaimoni alkoi hormonipäissään aamulla valittamaan siitä, miten muuten niin siisti kotimme oli minun paluuni myötä sotkeentunut. Keskellä keittiönlattiaa avoimena monta päivää levännyt matkalaukkuni ei ainakaan auttanut asiaa. Vaimon ääni kohosi jo sen verran, että katsoin parhaaksi vedota hänen äidinvaistoihinsa ja totesin hänelle pilke silmäkulmassa: "Älä nyt huuda mulle, kun lapsikin siitä jo kärsii". Sain hyvin tiukan vastauksen: "Se ei kärsi, mutta pian SINÄ kärsit!" Siinä vaiheessa katsoin parhaaksi ottaa aamukahvin mukaan ja nauttia sen parkkipaikalla työkaveria odotellessa. Palattuani kotiin, oli vaimokin jo leppoisemmalla mielellä.

Kyllä raskaana olevan naisen kanssa pärjää, kun jaksaa itse suhtautua tämän oikkuiluihin huumorilla, ja uskon kyllä, että kyllä synnyttäneenkin vaimon ja syntyneen lapsenkin kanssa pärjää, kun pitää vaan huolen siitä että itse saa levättyä eikä suhtaudu liian tosissaan erilaisiin sodanjulistuksiin.

Tätä kirjoittaessa kello on puoli kolme yöllä, ja valvon vaikka kukaan ei edes valvota minua. Tällaista tämä elämä on. 

(Menneisyyden vahingoista ja väärinymmärryksistä viisastuneena mainitsen tässä yhteydessä, että TIEDÄN kyllä että osa teistä mammoista joutuu oikeasti valvomaan kohtuuttoman osan ajastaan ja on tiukilla lastensa kanssa. Tiedän senkin, että suurella todennäköisyydellä tulen lapsen syntymän jälkeen ymmärtämään, miksi olette pelotelleet meitä. Mutta en sentään tule sitä silloin myöntämään! Vaikka välillä kirjoitankin tätä blogia myös vakavissani, niin pääasiallisesti taustalla on aina hieman huumoria, eikä kaikkea kirjoittamaani tule edes raskaushormoneissa tulkita pään aukomiseksi. Peace!)


perjantai 5. toukokuuta 2017

Homojen hommassa kärähtänyt palohälytyksen aiheuttanut kovapää ja naurettava henskelihousujen shoppailija

Meikäläisen Turkin matka alkaa olla sillä mallilla, että nyt on ollut parina päivänä aikaa jo ottaa hieman aurinkoakin. Paino sanalla "hieman". Tämän myötä taas aika miettiä, että missä vaiheessa ihmisestä kasvaa sellainen vastuullinen vanhempi, tapahtuuko se itsestään, vai onko tässä elämässä vaan tehtävä raakasti työtä senkin asian eteen? Luulenpa, että ainakin mun kohdalla se on tuo jälkimmäinen. Aurinko on kiva juttu, mutta tiesitte varmaan, että tarvittaessa se saattaa myös polttaa. Useimmiten kyllä silloinkin kun ei tarvitsisi. Miten mä opin suojaamaan lapseni auringolta, kun en ole sitä oppinut vielä itsekään. Sallinette parit muistelot ennen kuin palaan tähän tuoreimpaan kärähtämiseeni.

Tein  ensimmäisen Turkin matkani kuusi vuotta sitten. Silloin(kaan) vaimoni ei päässyt mukaan, mutta hän ohjeisti pari naispuolista ystävääni vahtimaan minua, huolehtimaan ruokailuistani ja siitä, että suojaudun auringonpaisteelta. Itse asiassa en varmaan olisi koskaan edes opetellut ottamaan aurinkoa, jos oma rouva olisi ollut mukana sillä matkalla, mutta jonkinlaisen minussakin piilevänä vaikuttavan vieraskoreuden seurauksena siirsin ruhoni uima-altaan välittömään läheisyyteen ja suostuin yhdessä muun matkaseurueen kanssa ottamaan aurinkoa, vaikka se mielestäni olikin akkojen ja homojen hommaa.

Tiukan painostuksen ja valvovien silmien alla alennuin jopa levittämään iholleni aurinkovoidetta, vaikka se mielestäni olikin jopa auringonottoa enemmän akkojen ja homojen hommaa. Tuohon aikaan mahassani oli harvinaisen härski nuoruudessa otettu tatuointi, jonka myöhemmin erään kilpailun myötä todettiin olevan "Suomen rumin tatuointi 2015" (osallistumiseni kyseiseen kilpailuun herätti yllättävän paljon huomiota, LUE LISÄÄ TÄSTÄ. P.S. Enää tuota kuvaa ei mahassani ole). Naisväki sanoi, että tatuoinnin takia minun olisi rasvattava myös napani huolella, mutta mielestäni se olisi näyttänyt niin omituiselta toimenpiteeltä, että jätin tottelematta viisaita neuvonantajiani sillä(kin) kerralla. Arvaatte varmaan miten kävi - napa paloi. Voin kertoa, että palanut napa osaa olla todella kipeä, ja loppureissun jouduinkin kulkemaan allasalueella servetti navassa, etteivät auringonsäteet pääsisi uudestaan tunkeutumaan herkkään napanahkaani. Se vasta järkevältä näytti. Ainakin ruotsalaiset virnuilivat.

Seuraavana vuonna rasvasin napani kuuliaisesti. Koko matkaseurue kun muisti edellisen reissun traagisen napakäryni. Sinä vuonna jätinkin sitten nenän rasvaamatta ja jouduin jälleen turvautumaan servetteihin. Sillä kerralla servertti piti asetella palaneen nenän ja silmälasien väliin, koska auringon lisäksi myös silmälasit hiersivät palanutta nokkaani ärsyttävällä tavalla. Ja taas näytti järkevältä. Sen jälkeen olen yrittänyt rasvailla itseäni vaihtelevalla menestyksellä.
Rantamerileijona ottamassa aurinkoa
Tällä reissulla en oikein meinannut edes lämmetä ajatukselle auringon ottamisesta, ja muutaman kerran keksinkin muuta tekemistä muiden mennessä altaalle. Toissapäivänä tekosyyt loppuivat. Koska on vasta toukokuun alku ja ulkona oli hieman pilvistä ja pientä tuultakin oli havaittavissa, lankesin ajettelemaan, ettei rasvaaminen vielä olisi niin kovin tärkeää. Levittelinkin voiteet vain sellaisille alueille, joiden eteen en joutunut näkemään vaivaa. Käytännössä rasvasin siis pään, kädet ja ylävartalon rintapuolen. Jalkojen rasvaaminen ei huvittanut, sillä se vaatii liikaa kumartelua. Laiskuuden lisäksi kun myös piittaamattomuus ja tyhmyys ovat olemassa olevia tosiasioita olemuksessani, en havahtunut edes siinä vaiheessa, kun tunsin jaloissani pistävää polttelua. Ajattelin, että seurauksena olisi korkeintaan pientä harmitonta punoitusta. Illalla en meinannut sitten päästä edes kävelemään. Hieno homma Jimmy, taas kerran!
Kypsyysaste enimmäkseen medium tai medium plus, toisessa jalkaterässä jopa "well done"
Illalla piti vetää pitkälahkeiset housut ja sukat jalkaan, muuten ei ulos olisi ollut asiaa. Koska raskaana oleva vaimoni ei lähtenyt mukaan matkalle, hän ohjeisti minua muistamaan masumiestä tuliaisilla. Päätin hoitaa asian kuntoon ja astelin kärähtäneillä koivillani vaatekauppaan. Tunsin oloni vähintäänkin orvoksi seikkaillessani turkkilaisessa vaatekaupassa lastenvaateosastolla. Voin kertoa, että siellä ei miehiä ollut aivan ruuhkaksi saakka. Kassaneitikin naureskeli toiselle kassalle, että "mies ostaa vauvan vaatteita". Ei ilmeisesti ollut kauhean yleistä. Kassa vaikutti hieman kiusaantuneelta, kun naureskelun päätteeksi toivotin työn iloa ja hyvää illanjatkoa turkiksi. En mä kovin paljoa pysty sillä kielellä puhumaan, mutta ymmärrän aivan kiitettävästi mitä muut ympärillä puhuu. Ostin tällä kerralla hieman isompia vauvanvaatteita, sillä täällä asuessamme ehdimme ostella vastasyntyneen vaatteita jo reilusti ennen kuin masumies sai alkunsa. Nyt on pojalle henskelihousujakin.
En meinannut saada yöllä unta palaneiden jalkojeni takia, joten kieriskelin rauhattomasti jalat turkkilaisessa jugurtissa (pitäisi auttaa palovammoihin) lähes neljään asti aamuyöllä ennen kuin nukahdin. Neljän jälkeen pärähtikin sitten hotellissa palohälytys päälle. En tiennyt, että kärähtäneet koivetkin saavat palohälytyksen laukeamaan, mutta pakko se on uskoa, sillä ilmeisesti mitään muutakaan syytä kyseiselle kovaääniselle tapahtumalle ei löytynyt. Sen verran säikähtämällä heräsin, että piti lueskelle melkein kuuteen saakka ennen kuin uni tuli seuraavan kerran.
Nuku siinä sitten kun jalat on palaneet sen verta pahasti, että laukaisevat palohälytyksenkin
Eilen otin aurinkoa peiton alla. Tai siis pyyhkeen. Näytti varmaan taas järkevältä kun makoilin allasalueella helteessä vihreän pyyheliinan alla ja siemailin lastenlistalta tilaamaani alkoholitonta mutta sitäkin vaaleanpunaisempaa drinkkiäni.

En ole ainoa, joka on shoppaillut masumiehelle lisää omaisuutta viimeaikoina. Raskaana oleva vaimoni lähetti videon, jossa näkyi vauvanpesä pinnasängyssä ja sen päällä kiikkui mobile, jossa oli apinoita ja aaseja ja josta kuului musiikkia. Sen verta raskaushormonit vaikuttaa, että olin lähellä herkistyä. Tuli sieltä Suomesta sellaistakin viestiä, että vihdoin ja viimein rouva oli löytänyt hoitopöydän ja saanut sen kiikutettua vanhempieni kanssa meille kotiinkin. Siellä alkaa siis olla kaikki valmiina.

Ei tämä reissu sentään pelkkää auringonottoa ja shoppailua ole ollut, oon minä töitäkin paiskinut. 
Mehun puristamista ystäväni Ibrahimin kahvilassa
Kuva ei sinänsä liity mihinkään. Kunhan kipusin auton lavalle kuvattavaksi
Tänään olisi tarkoitus edetä auringonotossa sille tasolle, jossa hotellin allasalue vaihtuu merenrannaksi, saa nähdä miten pahasti onnistun käryämään Kleopatra-beachilla.

Sunnuntaina pääsen pitkästä aikaa saarnaamaan paikallisessa seurakunnassa, joka perustettiin silloin kun asuimme Turkissa.




lauantai 29. huhtikuuta 2017

Marmeladipäissään matkustelua ja masumiehen myötä heränneitä isänvaistoja

Lensin keskiviikkoaamuna ystävieni kanssa Turkkiin ja raskaanaoleva vaimoni jäi masumiehen kanssa kotiin. Juuri ennen reissua kuulin erään kaverin lapsenlapsen päättäneen syntyä jo raskausviikolla 25, joten vannotin varsin vakuuttavasti vaimon vatsassa majailevaa veijaria pysymään siellä vielä vähintäänkin sen kahden viikon ajan, jonka isi on poissa kotoa. Pikkukaveri monotti mua hellästi korvaan, joten oletan diilin syntyneen kerrasta.

Nuo lentämiset on meikäläiselle aina oma juttunsa. Ensinnäkin siksi, että huomattavasta massastani huolimatta mulla on pikkupoikien korvat. Mulla on siis paineen kanssa hankaluuksia, ja sen takia survon lentojen ajaksi korvani täyteen korvakittiä välttyäkseni ikäviltä tuntemuksilta. Korvat täynnä silikonia ei sitten kuulekaan enää mitään, ja jos vieressä istuva - useimmiten vieras - matkustaja erehtyy kommunikoimaan kanssani, lopputuloksena on äänivallit ylittävää mölinää: "MITÄ?", "ANTEEKSI, EN KUULE MITÄÄN, MULLON KORVAT TÄYNNÄ KITTIÄ!" Onneksi mä oon ilmeisesti sen verta arveluttavan näköinen hiippari, että harvemmin kukaan alkaa keskustelua virittelemäänkään. Kerran aloitin keskustelun ihan itse.

Kuusi vuotta sitten ensimmäisellä Turkin matkallani en vielä ollut tutustunut korvakittiin, joten yritin pitää pääni kasassa tunkemalla turpavärkkini täyteen purkkaa, haukottelemalla, nieleskelemällä ja kaikin muin mahdollisin tavoin. Näytin siis tavallista idiootimmalta, mutta kuulo toimi kuitenkin osittain. Paluulennolle viereeni oli arvottu arvokkaanoloinen isoäiti-ihminen teini-ikäisen tyttösen kanssa. Alusta asti oli selvää, ettei isoäiti pitänyt itsensä saati lapsenlapsensa ihmisarvolle sopivana sitä, että kalju, parrakas ja täyteentatuoitu korsto istuisi heidän seurassaan, mutta koska koneessa ei ollut SETA:n (vai mikä se taho nyt olikaan, minne näistä asioista voi valittaa) asiakaspalvelutiskiä, heidän oli vain tyytyminen oloihinsa. Sen verran varotoimia tehtiin, että istuutuessani penkin päähän käytäväpaikalle, isoäiti ilmoitti teinitytölle suureen ääneen, että he vaihtavatkin keskenään nyt paikkoja. Tyttö pääsi ikkunapaikalle ja mummeli asettui keskijakkaralle meidän väliimme. Siinä se (anteeksi, siis HÄN) sitten nenäänsä nyrpistellen mittoili meikäläistä päästä varpaisiin - tai ainakin päästä rystysiin.

Söin nousun aikana perhepakkauksen purkkaa raivokkaasti jäyhäten ja samalla haukotellen ja nieleskellen, ja lienee silkkaa armoa etten tukehtunut xylitol jenkkeihini. Koneen noustua sosiaalinen minäni päätti pyrkiä keskusteluyhteyteen vanhan rouvan kanssa. Tiedustelin, miten loma oli mennyt, ja oliko kyseessä mummelin ensimmäinen matka vai oliko hän jo kokeneempikin konkari kebablandian suhteen. Vastaukseksi sain tuhahtelevia tiuskaisuja, joista ei edes itse Erkki olisi ottanut selvää, mikäli olisi ollut matkaseurueessamme. Mummeli kääntyi mielenosoituksellisesti juttelemaan ikkunapaikalla könöttävän tyttösen kanssa niin, että vain tärisevä niska vastasi katsekontaktiini.

Sitten tuli se hetki, kun maittavat lentokoneateriat jaettiin. Lentokoneessa syöminen lienee taitolaji pienikokoisemmillekin matkustajille, mutta 190 senntiselle ja pikkuusen pläskille ja vielä harteikkaallekin kaverille se on ihan oma juttunsa. Ekstrana vielä se, etten halunnut missään nimessä osua kyynärpäälläni viereiseen antisosiaaliseen mummeliin, joka tasaisin väliajoin loi minuun epäileviä katseita.

Onnistuin yllättävän hyvin syömään teollisenmakuisen pöperöni kyynärpäät lähes yhdessä ja näytin varmaan lähinnä käpyään järsivältä oravalta. Mutta sitten tuli aika syödä keksejä ja levittää niiden päälle marmeladia. Kyynärpäät yhteenpainettuina, muovinen veitsi toisessa ja marmeladirasia toisessa kädessä aloin kaivaa elintarviketta pienestä purkistaan, ja johtuen ergonomisesta asennostani veitsi oli lähes pystysuorassa asennossa kaivaessani sen kärjellä tököttiä rasiasta.

En vieläkään tiedä täysin, miten onnistuin vääntämään veitsen sen verta mutkalle, että nostaessani sitä se pääsi pongahtamaan suoraksi tavalla, joka oli omiaan ampumaan sen typerän marmeladin ilmaan! Koko sisimpäni huusi äänettömästi: "Älä osu siihen mummoon, älä osu siihen mummoon, mihin tahansa rakas marmeladi päädytkin, niin älä vaan osu siihen elämäänsä (tai ainakin vieruskaveriinsa) kyllästyneeseen mummoon!" Marmeladi ei osunut mummoon. Se putosi kaljuuni, ja siitä pompulla nenänvarteeni ja siitä sujuvasti edelleen paidalleni.

Nyt mummokin kiinnostui tilanteesta, ja toljotti henkeään pidättäen, millaisen kohtauksen vieressä istuva karju tästä saisi. Tyynen rauhallisesti kohotin hetkeä aiemmin katapulttina toimineen veitseni ilmaan, pyyhkäisin sillä marmeladit päästäni ja vein veitsen suuhuni. Sen jälkeen nautin samaisen veitsen avulla marmeladit nenästäni ja paidaltani. Tässä vaiheessa mummeli katsoi ajankohtaiseksi vastata jo lennon alussa esittämiini kysymyksiin, ja alkoi vallan vuolaasti kertoa hänen ja tyttärentyttärensä Anna-Liisan onnistuneesta lomamatkasta. Meillä oli oikein mukava koko loppumatkan kestävä juttutuokio tuon herttaisen mummelin kanssa. Sen jälkeen olen oppinut paremman tekniikan lentokoneruokailuille, jätän marmeladit syömättä (ei niitä kovin usein kyllä ole tarjollakaan) ja jätän keskustelunavaukset toisille.

Turkissa on viimevuosina ollut hieman levottomuuksia, terroristi-iskuja, mellakoita ja sen sellaista. Ei me niistä olla juurikaan hätkähdetty, vaikka kerran jouduin jo kyynelkaasuja pesemään silmistäni, siitä voit lukea tästä ja tästä. Joku aina vuotaa mun facebookpäivitykset lehdistöön ja sitten puhelinlangat laulaa. Tällä kerralla raskaana oleva vaimoni oli tapojensa vastaisesti hieman huolissaan siitä, ettei mulle nyt vaan sattuisi mitään. Heitä kun oli nyt yhden sijaan kaksi, jotka jäivät odottamaan minua kotiin. Pidin vaimoani vähän raskaushormonisena hömppänä.

Havaitsin torstaina ajellessamme Turkin vilkkaassa mutta rauhattomassa liikenteessä, että jotain omassakin ajatellussani oli raskauden myötä muuttunut. Ennen ei tarvinut ajatella kuin itseään. Edessämme holtittomasti heittelemään lähteneen auton rysäytettyä edessään ajavan auton perään ja lähes pyörähdettyään katolleen silmiemme edessä huomasin ajattelevani, että vaikka itselleni sinänsä on sama koska kuolen - kunhan se mielellään tapahtuisi ilman kitumista - niin lapseni en halua jäävän isättömäksi. Raskaushormonien lisäksi raskaus on siis saanut aikaan isänvaistoja!

Hyvin olemme tälläkin kerralla liikenteessä selvinneet. Kilometrejä takana karvaa vaille tuhat ja road trip nytkin meneillään. Tänään on tarkoitus ajaa Bergamasta taas hieman turistipitoisempaan kaupunkiin, Kusadasiin. Sieltä varmaan löytyy tuliaisia masumiehellekin!