Raskaana oleva isä

Oma valokuva
Lapua, Finland, Finland

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Vaaroissa liikenteessä ja vesillä, kakkaa pieneen niskaan ja isompaa kakkamyrskyä letkuihin saakka

Kyllähän on vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja paljon sontaa mahtunut viimeiseen puoleentoista viikkoon.

Toissa viikonloppuna mulla oli pidennetty viiden päivän viikonloppuvapaa. Perjantaina lähdettiin vanhempien kesämökille - jossa viihtyy vallan hyvin muinakin vuodenaikoina - vaikka vaimolla vatsassa kiersikin. No ripulihan sille tuli koko viikonlopuksi. Eikä pikkuisäntäkään jäänyt siitä aivan osattomaksi - se joutu muutamaan otteeseen oksentamaankin. Onneksi se ei kipeä ollut eikä muutenkaan mennyt mitenkään silminnähden huonoon kuntoon vaikka laihtuikin aivan silmissä. Siis se pikkuisäntä. Vaimo oli siitä varmaan kateellinen sille. Eikä sitä nyt aivan vakavasti voinut ottaa, kun kaveri istuu syöttötuolissa syömässä, ja sitten kuuluu vaan kuplintaa ja paitaki kastuu puoleen selkään kun vesiripuli ryöpsähtää ulos vaipan alta. Oli se silti siis surullista, mutta samaan aikaan kieltämättä hiukka huvittavaa. Jotaki opamox-liuosta Satu ja mun äitee sille juotti vaikka ja kuinka, ettei se kuivu. Siis poika. Kakan kuivumista ennaltaehkäistiin pesemällä se pois. Se oli papan hommaa. Niin ja osmosal-liuosta se oli, ettei kukaan tee lastensuojeluilmoitusta. Vai mitä omodeviiniä. Reseptivapaata kamaa kuitenkin.
Mökkeilevä niskakakkamies
Meikäläisen maha oli vielä tuossa vaiheessa aivan kunnossa, mutta omat vauhdikkaat tilanteeni liittyivät enemmänkin moottoriurheiluun eli autoiluun. Ensin perjantaina lähdin käymään Soinissa nuortenillassa puhumassa. Paluumatkalla havahduin yhtäkkiä siihen, että vastaantulija ajoi pitkät päällä vastaan, kiukustuin ja päätin maksaa samalla mitalla, mutta huomasinkin että mulla ne pitkät oli jo valmiiksi päällä. Vaihdoin lyhyille ja vilkaisin samalla navigaattorista, kuinka pitkä matka olisi seuraavaan risteykseen, en nimittäin muistanut mitään häikäistymistä edeltävästä tilanteesta - pakko myöntää, että joko olin siis nukahtanut tai muuten vaan tosi syvällä ajatuksissani. 70 metriä. Vakionopeudensäädin oli pitänyt huolen siitä, että vauhti oli tasainen 107 km/h, joten ensimmäinen ajatukseni oli se, etten ehtisi kääntyä ajoissa, vaan pitäisi hetkestä matkasta pyörtää ympäri. Seuraavaksi aivoni rekisteröivät sen asian, että navigaattorin ruudulla näkyi t-risteys, josta ei ihan ilmaiseksi ajettaisikaan ohi! Jarrutin voimakkaasti toivoen, ettei kummastakaan suunnasta tulisi autoja - eikä Luojan kiitos tullut. Samalla käänsi rattia oikealle, vaikka arvelinkin, etten mitenkään ehtisi hiljentää ajoissa pysyäkseni tiellä. Oman kaistan lisäksi ylitin myös vastaantulevien kaistan, jolta siirryin sulavasti pitkälle mutta armollisen loivalle ojanpenkalle, jossa painoin taas kaasua päästäkseni vielä takaisinkin tielle. Ojan pohjaa kyntäessäni mietin, pitäisikö juuri ostettu tuliterä turvaistuin uusia, jos kolaroisin autosta eri puolen kuin se, mihin istuin oli kiinnitettynä. Ohitin aurausmerkit väärältä puolelta ja palasin vastaantulevien kaistan yli takaisin omalle kaistalleni, ja äsken pohtimani kysymys jäi onneksi turhaksi.

Seuraavana päivänä oli sitten vuorossa missiojuhla Vetelissä. Valmistauduin puheeseeni ottamalla kunnon päiväunet, joiden jälkeen aloin tekemään lähtöä (mielestäni) hyvissä ajoin. Niin se mökkihän tosiaan on saaressa, ja etenevästä keväästä huolimatta meilläpäin jäälle mennään autolla niin kauan kun rannasta sulaa jäät. Niinpä siis hyppäsin Volvoon ja lähdin ylittämään järveä. Kymmenen metrin jälkeen auton renkaat solahtivat jään sisään kuin kuuma kirves sulaan voihin, ja siinä sitä sitten oltiin. Auto ei liikahtanut enää mihinkään. Isäni hyppäsi omaan autoonsa ja sanoi hakevansa enon traktorin vastarannalta. Ja isän auto teki hetken matkan päässä saman tempun - Fiatin pyörät jään sisässä ja auto pohjasta kiinni sulassa lossakossa. Isä lähti juoksemaan järven yli ja minä mietin, missä vaiheessa olisi syytä tilata taksi vastarannalle, jos aikoisin ehtiä ajoissa kokouspaikalle. Samalla mietin, miten järkevää olisi lähteä traktorilla jäälle - ei tarvinut kauaa miettiä. Näissä olosuhteissa hyvin järkevää. Vastarannalla isä joutui tekemään jonkin verran töitä ennen kuin pääsi traktoreineen jäälle. Rannasta kun jää petti ja painui aina pohjaan saakka, mutta viimein ikivanha sininen Ford syöksyi pitkin järvenselkää päästäkseen hinaamaan pienempiä kulkuneuvoja turvaan. Kesken matkaa traktorin takapyörät humahtivat jään läpi sillä seurauksella, että vain työkoneen keula sojotti kohti taivasta, mutta jollain ilveellä se sieltä vielä nousi. Siinä vaiheessa olin itse jo suhteellisen varma siitä, että järvenpohjaan päätyisi kahden auton lisäksi myös yksi traktori ja mietin, monenko Huhtalan miehen kastumisen sen ehtisi siihen bonuksena vielä vaatia. Kaikesta huolimatta Volvo saatiin kuin saatiinkin irti ja kahden uusinnan jälkeen vieläpä vauhtiinkin järvenselälle, ja jouduin valitsemaan aivan uuden reitin, koska traktori oli tuhonnut sen kohdan, josta tavallisesti tulimme jäälle tai poistuimme sieltä. Onneksi laskettelin järven yli niin paljon kuin autosta lähti, sillä kesken matkan kohdalle tuli taas sellainen heikko kohta, jossa vajosin useita kymmeniä senttejä jään mukana ennen kuin Volvo suorastaan loikkasi takaisin kantavammalle jäälle. Viimein pääsin mantereelle, ja jatkamaan matkaani kyseenlaisella tavalla, sillä navigaattorin mukaan olin 13 minuuttia myöhässä tilaisuuden alkamisajankohdasta. Olin paikalla kolme minuuttia etuajassa ja ehdin vaihtaa parkkipaikalla kuivat sukat ja kengätkin ennen kuin astelin tyyntä ja rauhallista esittäen Vetelin Urheiluhallille ja toivottelin helluntailaisittain rauhaa kanssamatkaajille. Palatessani illalla pimeässä mökille - tällä kerralla kiltisti kävellen auton jäädessä venesatamaan - onnistuin vielä löytämään niinkin heikon kohdan, jossa jalkani humahti jään sekaan puoleen sääreen ja siinä rytäkässä kompuroin ja lensin kavoilleni pehmeään lossakkoon. Sellainen viikonloppu.
Taistelun jäljet

Alkaa olla ajelemiset ajeltuina tälle talvelle
Vaimo ja poika paranivat mahataudeistaan sopivasti maanantaina, jolloin palasimme takaisin kotiin. Tiistaina meikäläisellä lensi laatta. Enkä nyt puhu suinkaan kylpyhuoneen lattia- tai seinämateriaaleista. Oksentamisen jälkeen tuli hervoton horkka ja lähes pyörryin vuoteeseen. Keskiviikkoaamuna lauloi toinen pää. Taisi olla räppiä. Iltapäivällä luulin selvinneeni säikähdyksellä ja lähdin vielä illaksi palaveriin, jonka loppuvaiheessa tosin aloin tuntea oloni vähintään kyseenalaiseksi. Enkä suotta. En nyt yksityiskohtia lähde avaamaan, mutta muutaman päivän kokemuksen jälkeen olin sitä mieltä, ettei mulla ollut koskaan ennen edes mahatautia ollut. Se iski ihan eri volyymillä meikäläiseen kuin muuhun perheeseen - toki hyvä näin päin. Yli sata täydellistä tyhjentymistä pakoputken kautta muutamassa päivässä vie muuten miehestä aika lailla mehut - ja kaikki muutkin mahdolliset elintarvikkeet ja hivenaineet. Ja vielä piti yksi puhekeikka käydä hoitamassa siinä kakkamyrskyn loppuvaiheessa. Aski imovanea - eikun imodiumia - naamariin ja kävin vielä Kokkolan reissun tekemässä. Sieltä saikin ajaa jo suoraan sairaalaan - ja tiputukseen.
Kakkamyrskystä toipumassa
Kerrottuani keskussairaalan päivystyksen virkailijalle päivittäisten vessareissujeni lukumäärän, pääsinkin yllättävän nopeasti etenemään tavallisesti niin hitaassa prosessissa kohti sitä hetkeä, kun joku noteeraa päivystykseen suunnilleen omilla jaloilla saapuneen potilaan. Kävelin käytävän puoliväliin, jossa odottelin hoitajaa lähes minuutin ennen kuin hän kutsui minua nimeltä ja johdatteli yhden hengen vessalliseen huoneeseen - ansaitsin sellaisen kuulemma huomattavan wc:n tarpeeni johdosta. Askillinen imodiumia tosin oli ainakin toistaiseksi vapauttanut meikäläisen pöntöntarpeesta. Hoitaja vei vessaan sellaisen pahvisen oksennusastian, ja kehotti antamaan ruikkunäytteen, mikäli sellainen hätä sattuisi yllättämään. Kerroin ottamastani sementtilääkityksestä, ja tiedustelin, kelpaisiko myös hieman kiinteämpi näyte, jos sellaista olisi tarjolla. Nuori naishoitaja kertoi olevansa kiinnostunut myös sellaisesta vaihtoehdosta. Hän pyysi soittamaan kelloa, mikäli kakka tulisi, jolloin hän tietäisi tulla noutamaan näytteeni. Sen verran oli pakko haastatella ihan myötätunnosta kyseistä yöhoitajaa, että osaaottaen voivottelin sitä, että hän joutuisi käsittelemään mahdollisesti ulospyrkivää tuotostani, ja tiedustelin, toivoiko tämä salaa mielessään, että mikäli kakka tulisi, niin imodium olisi tehnyt kovettavan tehtävänsä. Hoitaja myönsi minun olevan oikeassa, mutta palasi sen jälkeen rooliinsa, ja väitti työhön kuuluvan monia iljettävämpiäkin asioita. Oli vaikea uskoa, mutta mikä minä sitä taas olen kyseenalaistamaan. Kun nyt aiheeseen kerran päästiin, niin päätin vähän huudattaa selvästi huumorintajuista hoitajaa. Vilpittömin silmin tiedustelin, että mikäli se kakka tulisi, niin ottaisinko näytelautasen mukaani huoneeseen ja makoilin pidellen sitä vatsani päällä samalla kun odottaisin hoitajaa. "Joo no et kyllä lähde sitä mihinkään rehaamaan, jätät sen justiin sinne vesssaan." Asia selvä. Olin kyllä päättänyt pidätellä suolentoimintaani, sillä avoimesta luonteestani huolimatta pidin hieman nolona vaihtoehtona sitä, että joutuisin soittamaan nuoren hoitajan paikalle ja katselemaan miten hän hakisi vessasta pahvilautasellisen pas...tellin keltaista löysää ulostettani, joka luultavasti vielä kunnon hernerokan tavoin höyryäisi. Suoli oli onneksi samaa mieltä.

Ruikkunäytettä yritettin saada seuraavaksi imettyä suoraan verisuonesta, mutta ei sieltäkään tullut kuin verta. Mutta se puoli oli kunnossa, joten ainoaksi toimenpiteeksi jäi korjata hieman nestetasapainoani kämmenselkään kiinnitetyn letkun kautta. Viime kerrasta olikin jo aikaa.

Nyt alan olla jo kunnossa, ensimmäinen työpäiväkin jo takana. Aloitin myös pihapiirin somistelemisen asettelemalla ulkorakennuksesta löytämäni rollaattorimallin potkurin kauniisti kaivonkannen päälle. Vaimo oli kauneudesta eri mieltä. Naiset ei ymmärrä.
Jimmy Huhtalan taideteos "Ylöstemmattu mummo"
Tervetuloa vaan ihan tavallinen "tylsä arki" kaikkien näiden kakkamyrskyjen, merihätien ja muiden mukavien jälkeen! Nyt vielä pari viikkoa tiivistä työskentelyä, ja sen päälle kolmen viikon isyysloma!

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kyydistä unohdetun pojan ja sen papan ristikuulustelu, väärän isän onnittelut ja pyykkikoneesta itse tehty natiseva tiskikone

Käytiin tiistaina pojan kanssa poliisilaitoksella. Passin takia. Netissähän voi tehdä passihakemuksen, mutta ilmeisesti siitä syystä, ettei Aito-Iisakin sormenjälkiä ole taltioitu poliisin rekistereihin ja ettei sillä ole omia verkkopankkitunnuksia, jouduimme käydä tunnistuttamassa pojan poliisasemalla. Mitähän siitäkään taas sanois...varmaan paree ettei mitään. Pointtina oli siis käydä tarkistamassa, että meillä on hallussamme sama vauva, jonka kanssa olimme käyneet passikuvassa. Olispa ollut tosi ovelaa lainata vaikka naapurin vauvaa siihen kuvaan ja yrittää sitten ulkomaille oman, luultavasti hieman erinäköisen vauvan kanssa sillä passilla. Ennen kaikkea järkevää. Laitoin aamulla akalle viestin, että pukee pojalle hupparin kun lähtevät liikenteeseen - minä olin jo valmiiksi kylillä. Mä oon nähäny leheristä, että pojannassikat istuu nykyään käräjillä huput ja aurinkolasit pääs tai sitte koko takki pärstää peittämäs. Päätin periaatteesta naamioida pojan tuon vallitsevan nuorisorikollistrendin mukaisella tavalla.

Kyllä maailma on epäreilu paikka. Isooksi miehiksi kasvaneet kersat saa istua oikeudessa tekstiileihinsä kätkeytyneinä niinku mitkäkin puput joilla on päät pensaissa, mutta pieneltä vauvalta piti hupun lisäksi ottaa myös toppalakki pois päästä - ja tutti suusta. Sitten ystävällinen virkailija tunnisti sen samaksi vauvaksi kuin kuvassa. Nerokasta. Mutta se virkailija oli siis tosi mukava, kehui passikuvaaki komiaksi (kts. edellinen postaus). Aito-Iisakki tuumas sille notta "höh!".

Olin vähä jännittänyt varsinaista kuulusteluosuutta, sillä poika ei juuri muuta osaa vielä sanoa kuin "höh!" - niin ja "pääp-pääp-pääp". Tai no, kyllä kuulusteluus pärjää vähilläki sanoilla. Yks edesmennyt kaveri kun aikoinaan oli kopissa, niin ensimmäisenä päivänä ei vastannut yhteenkään kysymykseen, ja seuraavana päivänä nimeä kysyttäessä jo vastas notta "Pekka" (nimi muutettu). Kuulustelija oli jatkanu ja kysyny notta entäs sukunimi, niin tää Pekka oli vastannu, että ei hän nyt samana päivänä aivan kaikkea aio kertoa. Yllättäen Aito-Iisakilta ei sitte kysyttykää mitää kompakysymyksiä. Kai siellä oli joku naamaraja, jonka se kevyesti ylitti.

Mun isä ja äiti oli joutunu kans käymään kuulusteluis samaasen passiasian takia. Täs tilannekuvaukses saattaa jotain pieniä asiavirheitä olla, ne perustuu vaan meikäläisen hatariin muistikuviin ohimennen puhutusta puhelusta. Siellähän tentataan kaikenmaailman sukuluettelot ja muut taustatierot jos ihiminen jollei virallisia henkilöllisyyspaperia ennestään oo, aikoo ittelleen passin saara. Äitee eli Aito-Iisakin mummu oli pärjänny siinä tentis aivan hyvin, mutta isälläni eli pojan papalla oli vähä hakenu vastauksien kans. Väärin se oli vastannu ainaki kysymyksiin omasta hääpäivästään ja sekä lastensa että vanhempiensa syntymäpäivistä. Oman syntymäpäivänsä oli ilimeisesti muistanu oikein tai sitte kuulustelija oli jo tajunnu ettei kukaan yritä ainakaa väärälle henkilöllisyyrelle hakea passia sellaasella varautumistasolla.

Erellises postaukses muuten kitisin siitä miten sekä poika että vaimo on käyny kalliiksi viime aikoina - mittaamattoman arvokaita ne oli toki jo ennestään. Unohtu kertoa siitä ku meirän viirentoista euron tiskikone meni rikki jo toista kuukautta sitten. Aluksi tein itte uuren muuttamalla pyykkikoneen tiskikoneeksi. Nii että mitenkä sellaanen muka teherään? Helppoa ku heinänteko! Ostetahan tiskiharja, talutetahan akka keittiöön, annetahan tiskiharja kätehen ja rohkaastahan aloottamahan työt! Tämä manuaalinen tiskikone, jonka kanssa siis olen naimisissa, alkoi kuitenkin hyvin nopeasti vaatimaan uutta tiskikonetta. Ja siis tällä kerralla aivan uutta - siis tuliterää. Meille ei kymmenen avioliittovuoden aikana ole hankittu muita kodinkoneita uutena kuin leivänpaahdin, joten olin saada kipushokin ja valuuttakrampin samanaikaisesti kumpaankin silmääni. Äkkiä ne muuttuivat mielenhäiriöksi, ja kuulin antavani suostumuksen tuollaiselle porvarilliselle suunnitelmalle. Edesmennyt kaverini Kuortaneen Kunkku olis varmaan kääntynyt haudassaan, jos olisi ollut paikalla. Hän sentään piti siitä kiinni, että leivänpaahdin pitää laittaa kaappiin piiloon, kun vieraita tulee - etteivät luule rikkaaksi.

Ja niin löysin itseni kodinkoneliikkeestä tilaamasta tuliterää tiskikonetta ties millä ominaisuuksilla. Sanoovat notta toimitukses voi mennä muutama päivä. Ei mennykkää ku kuukausi. Kyllä se pyykkikoneesta tehty lihaa ja verta oleva tiskokone piti häjyä ääntä sen kuukauren ajan - suorastaan natisi.

Sitte ku se kone tuli, niin voin ystävät ja kylänmiehet - vaikka naiset tätä blogia kai pääasiallisesti lukeekin - sanoa, etten hetkeen oo niin menettäny hermojani ku silloon. Senkin verran voin paljastaa, että jatkossa meille ei tule uusia kodinkoneita! Olin juuri muutamaa päivää aiemmin hirnunut mahani kipeäksi, kun seurakunnassamme vieraillut oikein vanhan liiton evankelista, joka "Kemin Jokkena" tunnetaan, kertoi miten hänen elämänsä oli vaikeutunut muuton jälkeen. Ennen kun oli asunut vanhassa rintamamiestalossa, niin oli aamulla keitellyt puurot puuhellalla odotellessaan vaimonsa heräämistä. Sitten kun oli uuteen kerrostalokämppään muuttanut, niin oli niin moderni hella, että sitä varten piti kattilatkin uusia. Joku injektioliesi. Oli kuulemma niin vaikea käyttää, että Jokke joutui nykyään syömään aamupalaksi jugurttia. Eikä jääkaappin tai pakastimeenkaan uskaltanut koskea, kun ne alko heti pitämään ääntä. No, siinä meikäläinen yritti sitten saada selkoa käyttöohjeista, että mitä namiskuukkeleita pitää missäkin järjestyksessä painella, jos aikoo saada lautasensa puhtaaksi. Ei selvinnyt se asia. Ja jotkut ihmeen veden kovuudet piti säätää. Kyllä asia on niin, että vesi on sitä kovempaa, mitä korkeammalta siihen selälleen putoaa, mutta mitä se astioiren pesemiseen vaikuttaa. No, se siitä. Akka pesöö erelleen meillä astiat - nyt kuitenkin jo koneella.

Se muuten käski mun kirioottaa tänne, notta unohrin tänään oman lapseni auton kyydistä. Kirjoitettu. Huomasin saman asian saapuessani kotipihaan. Poika oli unohtunu seurakuntaan reilun kymmenen kilometrin päähän. Onneksi se ei ollu siellä kuitenkaan yksin, niin ei suotta tartte kenenkään teherä lastensuojeluilimootusta. Joskus luin leherestä notta isä oli unohtanu lapsensa huoltoasemalle. Huomas vissiin vasta parin tunnin päästä - lapsi oli silloon jo sosiaaliviranomaasilla.

Moon muuten vähä sellaasena tukihenkilönä muiren ihimisten tenaville, vaikka omani näköjään joskus kirkkoon unohrankin. Olin tänään yhyres talos johona on pieni vauva. Pelasin sen vauvan isoveljen kans pleikkarilla änäriä (Playstationilla NHL-peliä), kun neuvolan täti tuli vauvaa katsastamaan. Se kurkkas huoneeseen, jossa olin pelaamassa, ja huikkasi "onnittelut isälle". Repesin huolella, ja kiittelin onnitteluista mainiten, että poikani syntymästä tosin oli jo reilu yhdeksän kuukautta. Kuulin hetken päästä seinän takaa, kun neuvolatäti toisti sanansa hieman tuoreemman vauvan isälle. Ei oo varmaan helppoa aina olla neuvolantätikään. Onko ne kaikki neuvolantädit muuten naisia? Kertokaa ihmeessä, jos olette asioineet miespuolisen neuvolantädin kanssa! Mä olin raamattukouluaikaan kirjastotätinä, mutta se nyt ei aivan sama asia olekaan. Vai onko se noiden neuvolantätien kans sama ku doulien kans, et ne nyt vaan on naisia? Mulla on muuten vieläkin perustamatta se miesdoulapalvelu, josta joskus teidän rakkaiden lukijoideni yllyttämänä haaveilin.

Yllytyksestä puheenollen, niin toisen blogin polkaisin viimeinkin käyntiin. Pohojalaasen pastorin päiväkirjan. Pari pohjustavaa kirjoitusta sinne jo naputtelin. Se löytyy täältä: Pohojalaasen pastorin päiväkirja


maanantai 9. huhtikuuta 2018

Oman akan löysät kainalot, vieraan akan öiset jaarittelut ja parrakkaan pojan passikuvat

Blogi jäänyt täysin taka-alalle koko maaliskuun ajaksi, Pohjanmaan alueella käynnissä ollut Mahdollisuus Muutokseen -mediamissio on työllistänyt vähintään kiitettävästi, ja kaikki muut asiat ovat jääneet hieman vähemmälle huomiolle. Mission tiimoilta meikäläisestäkin tuli kaksi erilaista ohjelmaa Alfa TV:ltä, ne voi halutessaan katsoa Youtubesta.

Jimmy Huhtala: Lapsettomuus valmisti vanhemmuuteen

Mahdollisuus muutokseen riippuvuuksissa: Jimmy Huhtala

Meidän pieni poika se sitten täytti viime viikolla jo 9 kuukautta! Se on ollut nyt elämästään enemmän aikaa kohdun ulkopuolella kuin sen sisäpuolella! On se vaan isäntä! On tässä välissä oppinut konttaamaan ja nousemaan tukea vastaan seisaalleenkin. Mutta samalla se on silti niin pieni poika vielä.
Meidän iso mutta pieni poika
Poika haluais jo kantaa puulaatikoita ja tehdä tulia takkaan
Niin tämän mission myötä meillä oli vieraana myös takavuosina kyseenalaisella tavalla mainetta niittänyt NBK-rikollisjärjestön perustaja Lauri "Late" Johansson, joka tosin nykyään toimii evankelistana - vankilasta käsin. Kovasti nuo pojat illalla jutteli elämästä ja eri vaihtoehdoista ja vankilomalla ollut Late ohjeisti Aito-Iisakkia seuraamaan Jeesusta pienestä asti, ettei tarvitsisi vankilassa istua niin kuin isänsä nuorempana.
Joo mutta en oo enää yhtään varma, missä vaiheessa tuollaiseen lapseen menee eniten rahaa. Ennen syntymää, ensimmäisen vuoden aikana, vai tasaisesti konkurssia tehden koko sen loppuelämän ajan. No ainakaan en ala sille asuntolainoja takaamaan - eikä se onneksi vielä ajankohtaista olekaan, vaikka turhan nopeasti se tuntuukin ikää ottavan.

Nytkin on pienen ajan sisällä pitänyt hankkia turvakaukalon tilalle oikein turvaistuin - vaimo painosti ostamaan sen uutena - ja Emmental Junger-vaunujen lisäksi myös matkarattaat. Nekin uutena. Eikä siinä vielä suinkaan kaikki. Olemme tässä vielä ennen Suomen kuuminta kesää lähdössä pojan kanssa ulkomaille, joten sen varjolla akka vahtaa netistä hellehattuja ja tuttipullon kokoisia kylmälaukkuja ja ties mitä. Sellanen superhyvin suojaava joku hyperaktiivinen uimapuku pojalla jo onkin. Vai ultravioletti vai mikä se oli. Sellanen että vaikka laittais mikroaaltouuniin, niin ei kärvenny tai ala kiehumaan. Siis se puku. Niin ja passi. Ainoa positiivinen yllätys oli se, kun vakuutusyhtiöön soittaessa ilmeni, ettei noin pieni poika tarvitse omaa matkavakuutusta! Se menee 20-vuotiaaksi asti äitinsä vakuutuksessa ihan oheistuotteena.

Passikuvan ottaminen arvelutti etukäteen tosi paljon, olin melko varma siitä, että poitsu vaan pärisyttää huuliaan kameralle. Vielä mitä, ensimmäisellä räpsäytyksellä tuli vallan loistavat kuvat! Kuvaajatar muuten tunnisti meidät Toisenlaisista äideistä tutuiksi ja oli muutenkin tosi mukava ja ennen kaikkea pätevä.
Kaksi karvaista marjaa
Vai olikohan niin, että se olikin vasta toinen räpsäys, jolla kuva onnistui. Tuo ensimmäinenkin oli muuten hyvä, mutta vauvalla pitää kuulemma näkyä kuvassa leuka, niin jouduttiin ajelemaan parta pois toiselta meistä.
Totista hommaa tuollainen poseeraaminen
Niin ja ei siinäkään mitään jos tenavaan menee rahaa, mutta kun tuo vaimonkin ylläpito maksaa - vaikka mielelläänhän siitä maksaa. Sillä loppui tuo äitiysloma, mutta tulojen romahtamisesta huolimatta emme voineet kuvitellakaan laittavamme pikkuisäntää vielä hoitoon, joten rouva jäi sitten kotihoidontuella vielä kotiäidiksi. Eka tilikin jo tuli. 288 euroa ja risat tassuun. Tai tilille nyt kuitenkin. Ja silti piti saada monen kympin imetysliivitkin tilata netistä. Akka meinas aluuksi notta ne olis ollu liian isoot ja pähkääli notta laittasko ne takaasin. Sitte ku seuraavan kerran asia tuli puheeksi niin tuumas että oli lukenu netistä (haloo, täällä voi kuka vaan - kuten minä - kirjootella mistä vaan ihan mitä vaan) notta pitää kaivella kaikki löysä kainaloostaki sinne liivien sisään. No niin se oli teheny ja sitte oliki sopivat liivit. Mikkähän liivit sitä ittellensä hommaas jos kerta kaikki löysä pitää sinne saara tungettua. No, tämän asian ruotimisen jäläkeen varmaan lähinnä luotiliivit olis paikallansa.

Tuli tähänki ny taas laitettua kuvia tuosta meirän pojasta. En tiärä olisko pitäny. Joku aika sitte päivitin facebookkisivulle ittestäni ja pikkuäijästä yhteeskuvan nii eikö keskellä yötä joku vieras akka rupia siellä moralisoomahan siitä ku laitan iliman lupaa lapsestani kuvia nettiin. En tiärä miten on muualla mutta meillä ei oo kyllä meikälääsen lapsuures vanahemmat kyselly kersoolta lupia kyllä mihinkään eikä nyt täs meirän oman pojankaan lapsuuren aikana olla akan kans siltä vielä lupaa kysytty sitte niin minkäänlaasihin toimenpiteesihin. Tottahan se ny on notta tuumatahan sitä pitää että mihinä välis se menöö sellaaseksi notta poikaa harmittaa isoompana - vaan kyllä joka kersaa sen omat vanahemmat harmittaa johonaki välis, oli sitte laitettu kuvia taikka ei. Se asia on varma ku tauti. Mutta turha se on kyllä vierairen akkojen yöllä - ja omien johtopäätösteni mukaan toki pöhönäs - alakaa siitä jankkaamaha. Se vaan ku tuon meirän pojan pärstävärkki on niin kuvauksellinen notta se on jo kahares eri tv-ohojelmaski ollu nii sen yksityysyyttä ei sillä voi vaalia jos pirättäytyy kuvia laittamasta julukisesti nähtäville.

No, siinä ny päällimmääsiä miettehiä! Kirjakielellä aloitin...mutta murtehella näemmä lopetin, moon jo ristiriiras itteniki kans!


keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Yöllinen yösyöttö, kuukupillinen kahvia ja pastorin vähemmän vakava blogi

Lankesin lukemaan naisten hömppäkirjallisuutta. Tai niin ainakin luulin. Luin nimittäin Eve Hietamiehen kirjoittaman kirjan "Yösyöttö". Elisa kirjalla oli ystävänpäivän aikaan sellainen kampanja, että kolmesta vaihtoehdosta sai valita itselleen e-kirjan ystävänpäivälahjaksi. Koska olin jossain facebook-keskustelussa nähnyt mammojen hehkuttavan samannimista elokuvaa, päätin riskeerata ja tutustua kirjaan, tietämättä mitä lukukokemukselta tulisin edes odottamaan. Sen verran jostain luin, että muilla lukijoilla se oli saanut aikaan itkua ja naurua.

Aloin lukea kirjaa myöhään illalla, muiden mentyä nukkumaan. Vietimme vapaapäiviäni vanhempieni kesämökillä, joten yökukkuminen onnistui tavallista paremmin. Voin paljastaa heti alkuunsa, että luin kaikki 383 sivua yhtä kyytiä. Puoli neljältä aamuyöllä oli kirja luettu. Se ei sitten ollutkaan mikään naisten hömppäkirja - ainakaan minun näkökulmasta. Naisten näkökulmasta se saattaa sitä olla.

Varoitus: Jos et tiedä kirjasta etukäteen yhtään mitään, ja aiot sen lukea ilman juonipaljastuksia, niin lopeta tämän blogitekstin lukeminen nyt. Tai jos ei muuten vaan kiinnosta, niin siitä vaan, mene tekemään jotain tärkeämpää. Hakkaamaan polttopuita tai keittämään hernekeittoa. Mutta älä selaile facebookin etusivua päämäärättömästi, se tylsistyttää.

Yösyöttö kertoo miehestä nimeltä Antti Pasanen. Lyhyesti sanottuna Antin emäntä sekoaa viimeistään synnytyksen jälkeen, ja hylkää vastasyntyneen lapsensa pariinkin otteeseen - jälkimmäisellä kerralla enemmän tai vähemmän pysyvästi. Ja hyvä niin. Antti jää kahdestaan pienen vauvan kanssa. Meikäläinen kun hiljattain paljasti, että hieman lievemmän sortin sekoamista on meilläkin rouvalla ollut synnytyksen jälkeen (keskivaikea synnytyksenjälkeinen masennus), niin ei tuo kuviteltu kertomus näin miehen näkökulmasta juurikaan naurattanut. Oli nimittäin meilläkin vaiheita, joissa pidin ihan yhtenä vaihtoehtona, että joku päivä akka pakkaa yhtäkkiä kamppeensa ja lähtee pakoon vauva-arkea. Ja toisena vaihtoehtona, joskin epätodennäköisempänä, pallottelin mielessäni vaihtoehtoa että se sekoaa sen verta pahemmin, että lapsen edun takia joudun ajamaan sen evakkoon kotoa kunnes on saanut nuppinsa kuntoon. No, meillä kävi todellisuudessa paljon paremmin kuin kuvitteellisella isäkollega-Antilla tuossa mainetta ja kunniaa niittäneessä (vaikka en ennen Elisa kirjan tarjousta siitä ollutkaan kuullut) romaanissa.

Päähenkilö Pasanen joutuu keräämään kaiken tiedon vauvanhoidosta nopeasti ja kovalla vaivalla, selvitäkseen edes välttävästi elämästä vastasyntyneen kanssa. Sosiaalinen verkosto vetää ensin käytännössä nollaan ja sen jälkeen se kasataan uudelleen - käytännössä pienten lasten äideistä. Eli naisista. Äidit on naisia. Pasanen painelee vauvajumppaan ja vauvamuskariin ja on se hieman erilainen "äiti" muiden äitien joukossa. Ainakaan Pasanen ei imetä. Henkisiäkin eroavaisuuksia on havaittavissa. Lopulta hän ajatutuu myös puistoon, jonka aikuisväestö puistosetää lukuunottamatta koostuu - yllätys yllätys - naisista. Pienten lasten äideistä. Nämä ottavat tuon äitien mustan lampaan lopulta omakseen - mutta se ei välttämättä pelkästään helpota elämää. Pakko myöntää, että vaikka olen aina tullut naisten kanssa toimeen, ja minulla on paljon naispuolisia kavereita ja jokunen ihan ystäväkin, niin Pasasen kohtalo vaikuttaa lähes painajaiselta. Miehet ja naiset nyt vaan on erilaisia. Siksi meillä on kaksi erilaista sukupuolta. Laumassa naiset on pahimmillaan - sen näkee jo ihan tästä kirjastakin.

Koko lukukokemuksen ajan kuvittelin itseni Antti Pasasen tilalle. Vintistään pimennyt vaimo vastuuntunnottomuuksineen ja toisaalta agressiivisine vierailuineen olisi riittävä paha yhdelle miehelle ja tuoreelle isälle. Mutta sen lisäksi tuo kaikki muu asiaan liittyvä lieveilmiöineen. Asia, jonka olen huomannut ihan tässä omassa odotus- ja vauva-ajassa, ilmenee moninkertaisena kuvitteellisessa tarinassa. Toisista miehistä ei ole apua, kun yrittää selvittää vauvoihin liittyviä juttuja. Miehet nyt vaan ei toisaalta tiedä mistään mitään ja ennen kaikkea tunnu haluavan näistä asioista keskustella. Vähemmästäkin sitä mies harkitsee juovansa kahvinsa kuukupista. Joo, jouduin googlettamaan, mitä ne oikein mahtaa olla. Kirjoittiko tuon äskeisen lauseen todellakin mies? Niin sitten tuo miesparka joutuu käyttämään hormoneista sekaisin olevia toisten miesten emäntiä tietolähteinään ja tukiverkostonaan. Lähes ahdistuin. Samaan aikaan mieleni valtasi ääretön kiitollisuus siitä, että oma vaimo kuitenkin suhteellisen täyspäisenä nukkuin muutaman metrin päässä poika vieressään.

Päällimmäisenä kirjan lukeminen kaikesta myötäelämisestä huolimatta sai aikaan kiitollisuutta. Minua kosketti syvästi päähenkilön omistautuminen pienen Paavo-pojan kasvattamiseen ja hoitamiseen, ja putkiaivoistani huolimatta aamuyön tunteina liikutuin itsekin lähes kyyneliin kiitollisuudesta, kun tajusin miten iso asia todellakin on, kun saa olla pienen pojan isä. Teki muutaman kerran mieli mennä herättämään sekä vaimo että poika. Sanoa vaimolle kiitos siitä, että on olemassa ja meidän elämässä. Ja halata poikaa ja kertoa miten paljon isi rakastaa sitä. Onneksi tunteista huolimatta järki kuitenkin ohjaa toimintaani - olenhan mies - ja kyseinen järki kertoi, että tuollaisella herätyksellä olisi toisaalta vihaa ja toisaalta pahaa mieltä aikaansaavat seuraukset. Vaimoni tuntien tuollaiset yölliset ja ennen kaikkea unet keskeyttävät tunteen ilmaukset olisivat aikaansaaneet agressioita enemmän kuin autuutta ja poikani reaktio olisi todennäköisesti ollut väsynyt itku, joten päädyin kertomaan kiitollisuudestani Jumalalle, joka on minulle sekä vaimon että pojan antanut - ja joka ei nuku edes öisin.

Niin että lukekaa tuo kirja nyt joka tapauksessa. Itkekää tai naurakaa tai tehkää nyt mitä vaan sitä lukiessanne, mutta ei sen pitäisi ketään kylmäksi jättää. Itsehän ostin jo sen jatko-osankin. Sitä lukiessa olen jopa pariin otteeseen kevysesti naurahtanut.

Joo, ja muutenkin oli oikein mukava pitää vapaata kokonainen viikko. Mökillä oltiin ja nautittiin elämästä. Aito-Iisakkikin kävi elämänsä ensimmäisellä retkellä - mutta ei saanut syödä makkaraa niin kuin muut.

Laavulla paistamassa makkaraa - ainakin ajatuksen tasolla
Pikkumies joululahjapulkalla järven jäällä
P.S. Mä oon jo melkein tosissani aloittamassa kaikkea muuta kuin tosissaan otettavaa toistakin blogia. Pohojalaasen pastorin blogia. En siis mitään saarna- tai opetusblogia, vaan enemmänkin vähemmän vakavaa sivustoa. Juuri muuta en etukäteen osaa ehkä itsekään siitä vielä sanoa. Ja voi jäädä aloittamatta, mikäli tulen järkiini. Saa havaata.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Keittiössä mätänevä ruumis ja muita yön kauhuja ynnä vauhdilla vanheneva ja välillä jopa tuntematon vaimo

"Poikien yö" on alkamassa, joten hyvää aikaa kirjoitella blogia ja muistella viimepäivien lisäksi hieman viime kevättäkin. Laitan ensin kuitenkin pari hienoa kuvaa, jotka meistä napattiin kesken erään toisen projektin - josta lisää sitten ensi kuussa.
Isä ja poika - ette varmasti ilman kuvatekstiä olisi tienneet
Pikkuisäntä
Vietimme yhden päivän viime viikosta kuvausryhmän kanssa, annoimme Aito-Iisakin kanssa kasvomme taas yhteen mielenkiintoiseen juttuun, jonka myötä niin video- kuin järjestelmäkameratkin ovat laulaneet. Tarkempia yksityiskohtia joudun vielä muutaman viikon pitämään omana tietonani.

Meidän pikkumies on kyllä synnynnäinen filmitähti ja osaa poseerata kameroille ilman erillistä kehotusta.

Hervotoon määrä kameroota, lamppuja ynnä muita telineitä tuvas
Nyt siis kuitenkin makoilemme makkarissa, ja akka on paennut työhuoneen harmoniseen hiljaisuuteen ja tunkenut korvatulpat syvälle korviinsa. Viimeksi kun yövyin pojan kanssa, sain roppakaupalla hormonipitoista (muilta hirmuilta kuin omaltani) palautetta suhtautumisestani korvikkeen säilyvyyteen ja siihen liittyvään toimintaani - tai tarkemmin ottaen ajatuksiini. Nyt olen vastuuntuntoisesti ja palautteisiin oikeasti vakavasti suhtautuneena (uskokaa jo, vaikka mä pilke silmässä kirjoittelenkin, niin ei se sitä meinaa, etten mä mistään mitään piittaisi) varautunut lapsen oikeaoppiseen ruokkimiseen. Todisteena kuva. Mä kyllä harkitsin hankkivani kirpparilta jonkun oikeasti retron mikroaaltouunin, jonka voisi sijoittaa makuuhuoneeseen, jolloin ei yöllä tarvitsisi hiippailla keittiöön, jossa sitä paitsi parhaillaan mätänee ruumis.
AVAAMATON Tutteli se siinä odottaa lämmittämistä ja pulloon kaatamista
Tarkkaavainen lukija huomaa, ettei meidän mikro ole aivan tämän vuoden mallia. Sitä, miten vanha tuo tunnollinen kodinkone on, en tiedä. Aito-pappa kuoli vajaa kolmetoista vuotta sitten, ja silloin tuo kyseinen laite siirtyi meikäläisen omistukseen. Sitä en tiedä, kauanko se ehti pappaa palvella. Hiljattain oli lehdessä juttu, jonka mukaan nykymikron käyttöikä on 6-8 vuotta. Siinä hyvä syy siihen, miksei meillä ole päivitetty em. kodinkonetta tälle vuosikymmenelle. Nykyään ei mikään kestä niin kuin ennen. Ei kodinkoneet, ei avioliitot eikä edes meikäläisen nivelet. Ja autoissa on airbagit ja ilmastoinnit ja sähkölelut - ja paljon niistä johtuvia vikoja. Oliskohan meidän hyvän avioliiton salaisuus siinä että mulla on 80-luvun Volvo ja (luultavasti) 90-luvun mikro. Josta tulikin mieleen se, että mulla on tämä viikko kokonaan vapaata. Puhelinvastaajani kehottaa palaamaan asiaan ensi viikolla, tai soittamaan henkilökohtaisissa asioissa kotipuhelimeen. Meidän poika tulee nimittäin olemaan niitä harvoja ikäluokassaan, joka voi muistella sitä, miten hänen lapsuudenkodissaan oli kotipuhelin. Siis sellainen puhelin, johon soittaeesa ei soittajan tarvitse ensimmäisenä kysyä, että "missä oot?"

Niin ja jos se keittiössä mätänevä ruumis jäi mietityttämään, niin ei siellä oo ku hiiren maallinen tomumaja. Vaimo on nykyään metsästäjä, ja nyt oli pyydykseen eksynyt kyseinen jyrsijä.

Jos nämä "poikien yöt" hieman jännittäviä meikäläisen näkökulmasta ovatkin, niin kyllä niitä jänniä tilanteita raskausajan öihinkin sisältyi. Osan tilanteista kirjoitin silloin tähän maanmainioon blogiinkin, mutta sen aikaiset tekstit on sittemmin poistettu, ja niitä voi lukea nykyään kokonaisuudessaan vain TÄSTÄ kansien väliin kasatusta kirjasta. Ostakaa nyt hyvät lukijat se viimeinkin itsellenne, ellette vielä ole sitä omaksenne hankkineet! Kaikkea en tuoreeltaan pystynyt blogiin kirjoittamaan, vaikka monen mielestä täällä olen asioita turhankin avoimesti jakanut. Nyt olen sen verran sisäisesti eheytynyt, että kerron joistain yöllisistä kauhunhetkistäni.

Paluu raskausajan yökauhuihin

Viime kevään, ja osittain vielä kesänkin aikana meikäläisellä oli jopa kymmeniä eri vakavuusasteisia yökauhuhetkiä.

(Välihuomautus: Pojalla on sen tason levottomuudet meneillään, että oli vaan pakko hakea seinän takaa nänni sen suuhun - mukana tuli kokonainen nainen.)

(Välihuomautus, osa2: Poikien yö peruuntui, ja kirjoittaminenkin siirtyi seuraavaan päivään.)

Niin niihin kauhunhetkiin. Jo tässä vaiheessa tiedoksi, että jos jollakin on ollut vastaavia kokemuksia, niin kerro minullekin! Ja jos tätä lukee joku asiantuntija, joka osaa kertoa, mistä on kyse, niin kerro!

Lähdetään liikenteeseen tästä kaikkein yleisimmästä, ja mennään kohti harvinaisempia. Useana kymmenenä yönä heräsin tuntemattoman naisen vierestä, kuitenkin meidän omasta sängystämme. Tai siis niin luulin. Olin jopa varma. Eli heräsin keskellä yötä, ja avatessani silmäni, näin vieressäni naisen, jota en tunnistanut. Samaan aikaan tiesin olevani kotona ja tiesin olevani naimisissa, mutta vieressä makaavaa naista en tuntenut. Sydän oli pysähtyä, ja sen jälkeen se alkoi hakata aivan hervottomalla tempolla. Joskus tunnistin naisen vaimokseni muutamassa sekunnissa, useimmiten arvioin viiveen olleen minuutista jopa kahteen. Pitkä aika uskovaiselle ukkomiehelle, joka toimii pastorina. Siinä sitä sitten yrittää miettiä, missä oma vaimo on, kuka tuo vieressä makaava nainen on, ja miten se on siihen päätynyt. Ja miten siitä voi hankkiutua eroon.

Joinain yönä kauhunhetket eivät loppuneet vielä siinäkään vaiheessa, kun tunnistin vieressäni makaavan naikkosen omaksi vaimokseni. Tilanne jatkui sillä, että tajusin unohtaneeni hänen nimensä. Sitä saatoinkin sitten pähkäillä pitkiäkin toveja yön pimeinä ja hiljaisina hetkinä tiedostaen sen, että aamulla se nimi olisi syytä olla muistissa.

Sitten kun oot ensin tajunnut, että siinä sun vieressä on ihan oma vaimo ja saat viimein sen nimenkin mieleen, niin tajuat, ettet tiedä yhtään, millainen ihminen se on. Sitten makoillaan sydän jyskyttäen miettimässä, millaisen ihmisen kanssa sitä ollaankaan naimisissa.

Parina yönä pääsin paniikinomaisissa pohdinnoissani niinkin pitkälle, että yritin muistella, olivatkohan vaimoni vanhemmat elossa, ja jos olivat, niin keitä he olivat ja tulinkohan minä mahdollisesti näiden appivanhempieni kanssa toimeen. Nämä asiat tosin tuntuivat niin toissijaisilta alkuperäisiin järkytyksiin verrattuna, että kummallakin kerralla nukahdin vailla tietoa anopista ja appiukosta.

Sitten viimeisimpänä vaan ei suinkaan miellyttävimpänä ilmiönä tilanne, joka onneksi jäi kertaluontoiseksi. Eräänä yönä yrittäessäni pohtia vaimoni henkilöllisyyttä, yritin jäljittää sitä kaivellen muistini syövereistä tilannetta, jossa olisimme tavanneet. Huomasin kauhukseni, etten tiennyt sitäkään, kuka itse olin. En muistanut nimeäni, mutta vielä oudommalta tuntui se, kun en muistanut sitäkään, millainen ihminen olin, saati että olisin tiennyt jotain tuota yötä edeltäneestä elämästäni. Mistä tulin, mitä tein, oliko minulla ystäviä. Ei mitään. Tiesin vain sen, että vieressäni makasai nainen, jonka kanssa olin naimisissa. Yllättävän pieni määrä tietoa itsestään ja omasta elämäntilanteestaan. Siitä kun toivuin, niin ei paljoa harmittanut, vaikka elämä ei aina ollutkaan aivan nappiin mennyt. Pääasia, että tiesin kuka olin.

Vanhuuden vaivoista tuollaisissa muistikatkoksissa ei voi olla kyse näin nuoren kaverin kohdalla. Vaimo sen sijaan alkaa olla jo vanha. Olen tämän maininnut joskus ennenkin. Uusimpana todisteena tämän tosiasian puolesta puhuu se, että vaimolleni määrättiin tänään ensimmäistä kertaa moniteholinssit silmälaseihin. Tiedättekö millaisilla ihmisillä on monitehot? No sellaisilla, joilla on IKÄNÄKÖÄ! Minäkin kävin eilen optikolla, mutta itsehän tarvitsen laseja vain ulkonäön ja sisälukutaidon takia. Ulkona tarvitsen näkökykyä ajellessani autoa, ja sisällä lueskelen, joten oletan, että juurikin em. termit kuvaavat hyvin silmälasien tarvettani.

Vielä viisi vapaapäivää edessä, ja ensi yönä uusi poikien yö. Toivottavasti en yöllä herää ihmetellen, kenen lapsi mun viereen on ilmestynyt.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Herrasmiehen hanuri, kurkkua kurkussa ja häntäluunkin hajottava helleaalto

Lähärettiin lauanataiaamuna käymään Aito-Iisakin mummulassa Kuortaneella. Sana "aamu" tosin on tässä yhteydessä hieman harhaanjohtava, kuten aina, kun puhutaan Aito-Iisakin aamuista. Poikahan tykkää koisia yleensä puoli kymmenen ja puoli yhdentoista väliin aamupäivällä. Mistä lie perinyt tuollaisen taipumuksen.

Pakkasta oli vajaa parikymmentä astetta, joten akka puki pojan kaikkiin mahdollisiin vaatteisiin ja tunki vielä sen jälkeen juniorin kaukalopussiin. Turhaan, aivan turhaan, olisi laulanut Hallikaisen Joel, jos olisi ollut mukana menossa. Meikäläisen klassikkovolvo on sen verta lämmin kulkuneuvo, ettei siellä palele edes pieni pingviini. Sen tosiasian tosin unohdan tasaisin väliajoin itsekin, ja puin liikaa vaatetta päälle, ja ennen Lapuan keskustaa oli jo karvalakki liimaantunut hiuksiin ja poolopaidan kainalot kastuneet.

Suurkaupungin ydinkeskustassa akka huomautti takapenkiltä, etten ollut laittanut turvavyötä päälle, ja että Volvon sangen kovaääninen merkkivalo oli räpsyttänyt koko matkan. Kuulemani mukaan eräs paikallinen legenda ei periaatteesta käyttänyt koskaan turvavyötä, koska sen käyttöä edellyttävä laki oli kuulemma aikanaan väärin perustein laitettu voimaan, eikä sellaisia lakeja tarvitsisi noudattaa. Käytin tätä teoriaa puolustellakseni omaa huolimattomuuttani. Tähän takapenkiltä todettiin napakasti, että vaikka kyseinen kylänmies ei turvavöitä käyttäisikään, niin Huhtalan isäntä sellaista saisi kyllä käyttää, oli laki sitten miten hataralla perustalla tahansa. Puolen minuutin jälkeen takapenkiltä kuului eräänlainen tunnustus. "Mikähän minä olen asiasta sanomaan, kun ittelläkin on vyö auki." Niinpä niin, kuinka helppoa onkaan puuttua toisen vajavaisuuksiin ja unohtaa oma vajavaisuus. Loppumatkan meillä kaikilla oli vyöt kiinni.

Meikäläinen on alakouluikäisenä soittanut 5-rivistä haitaria eli hanuria eli harmonikkaa muutaman vuoden, mutta kun sittemmin siirryin jääkiekkoon, haitari myytiin että saatiin varusteet hankittua. Siitäkin on siis jo yli kaksikymmentä vuotta aikaa. Vuosien aikana haitarin salat ovat melko totaalisesti unohtuneet, mutta usein olen haaveillut soittotaitojen elvyttämisestä ja haitarin hankkimisesta. Ovat vaan vähän arvokkaita siihen nähden, jos ei varmuudella tiedä oppivansa uudestaan soittamaan. Aito-pappa kun kuoli toistakymmentä vuotta sitten, niin elättelin toiveita, josko olisin perinyt hänen haitarinsa. En perinyt, minä sain mikroaaltouunin. Se on muuten edelleen meillä käytössä. Haitarin vei isäni veli, joka ei käsittääkseni ole koskaan sellaista soittanut. En siis vielä silloinkaan päässyt palaamaan harrastukseni pariin. Matkalla mummulaan minua nyt sitten lykästi. Löysin nimittäin kirpputorilta haitarin, nuorisomallia eli tavallista pienempää kokoa se oli, mutta muuten silmääni vallan passeli - ja erittäin edullinen. Tarkistin netistä, niin halvimmasta samanlaisesta pyydettiin yli kaksikymmentä kertaa enemmän, kuin kirpparilöydöstäni. Tulipa vielä varsinainen retrolaukku siinä samalla. Haitari mukaan ja mummulaan. Siskoni sanoi, että toisaalta näytän Hannu Karpolta, ja toisaalta juuri siltä, että asun Hellanmaassa. En ihan pääsyt perille siitä, mitä hän sanomisillaan tarkoitti.
Hanurinsoittaja Hellanmaasta

Hanurista henkitorveen ja pelimannista pelkotiloihin, niin tuo sormiruokailu on sitten sellainen asia, että ei voi olla osa vastuullista lapsenkasvatusta. Satu on alkanut antaa Aito-Iisakin syödä itse. Minä oon sitä mieltä, että jos Luoja olisi tarkoittanut lasten syövän ruokaa omilla käsillään, niin niillä olisi kädet heti syntyessään, tai siis...No ei se nyt hyvänen aika voi olla turvallista! Ymmärrän sen, että poika saa sotkea mössömalliset ruuat käsiinsä ja imeskellä sen jälkeen sormiaan, mutta ei hyvänen aika, en sitä, että sille annetaan hervottomia kurkun-, tomaatin- tai vesimeloninpaloja, jotka se sitten tunkee kurkkuunsa - enkä nyt siis puhu siitä tuorekurkusta. Taas sai aivan pala kurkussa katsoa, miten poika yski ja yökki ja muutenkin kakoi em. elintarvikkeita kurkustaan. Rakentavaan sävyyn huomautin vaimolleni, että mikäli tämä tappaisi lapsemme omituisilla eläinkokeillaan, niin hän olisi sitten itse seuraavana vuorossa. Akka loukkaantui. Pikkusiskoni puolusteli vaimoani ja väitti, että vauvan oksennusrefleksi toimii eri tavalla kuin aikuisella. Se alkaa kuulemma yskimään jo silloin, kun ruoka on kielen takaosassa, ei vielä kurkussa asti. Joku itsesuojeluvaisto. En tiedä pitäisikö uskoa. Poika ei kyllä kuollut yskimisestä huolimatta.

Tänä iltana olen pohtinut enemmänkin omalle kohdalle osuvan tukehtumiskuoleman riskiä. Koska olen pienessä flunssassa, ja palelen silloin kun en istu hikoilemassa Hellanmaan hienoimmassa Volvossa, päätin lämmittää työhuoneeni - jossa siis tämän evakon aikana nukun suurimman osan öistäni - oikein kunnolla. Tavallisesti siellä on 15-16 astetta, ja jopa näin lämminverinen kaveri joutuu turvautumaan peittoon öisin. Kyseisen huoneen pystymuurissa on huomattavasti pienempi pesä kuin muiden huoneiden vastaavissa lämmityslaitteissa, joten se ei lämpene yhtä paljon kuin muut huoneet yhdellä pesällisellä. Kolmella pesällisellä muuten lämpeneekin sitten reilusti enemmän.
27 astetta
Sanovat, ettei lämmin luita riko, mutta olin huomaavinani jo pientä rutinaa solisluiden suunnalta, kun kävin todentamassa kämpän lämpötilan. 27 astetta. Helleraja rikki Hellanmaassa helmikuussa - ja sisätiloissa. Edes meikäläisen kroonisesti paleleva eli hormoniholotnaa poteva akka ei olisi valitellut kylmää, jos olisin passittanut sen täksi yöksi evakkosänkyyni. Vaikuttaakohan se helle muuten häntäluuhun? Iltapalan jälkeen siltäkin suunnalta on nimittäin kuulunut rutinaa, ja hajusta päätellen kyseinen luu on saattanut alkaa jo mätänemäänkin. Luomuruisleipä on muuten hyvää, vaikka vähän kettutyttöjen jutuilta nuo luomut mun korvaan kuulostaakin. Trooppisen lämmin huone ja mätänevän häntäluun haju eivät muuten ole kaikkein raikkain yhdistelmä, joka juuri nyt tulee mieleen.

perjantai 2. helmikuuta 2018

Mammahormonimyrsky, lelulootaan tungettu lapsi ja poni nimeltä Aasi

Täytyy alkaa kiinnittämään erityisen paljon huomiota siihen, mitä tänne kirjoittaa ja mitä jättää kirjoittamatta. Edellinen isän ja pojan selviytymistarinani sai eräässä naisvoittoisessa facebook-ryhmässä aikaan melkoisen myräkän, kun tarkkaavaisimmat lukijat saivat hampaisiinsa lauseen, jossa ilmaisin olleeni valmis antamaan lapselleni äidinmaidonkorviketta, joka oli ollut valmiina - mutta lämmittämättä - pullossa jo joitain tunteja. Kiitän Luojaani, ettei poika huolinut kyseistä "litkua", joksi edellämainittu korvike tuttavallisesti nimettiin. Kyseinen mam...siis äiti olisi varmasti tehnyt lastensuojeluilmoituksen, mikäli aikomukseni olisi pojan yhteistyöhalukkuuden myötä edennyt teoksi saakka.

Lisäksi opin sen, ettei mammahormoneja saa sanoa mammahormoneiksi, eikä etenkään väittää, että tuntemattoman henkilön kirjoittaman lauseen yli kellonympärystän kestävä ruotiminen voisi johtua mammahormoneista. Eikä naisia saa sanoa "tytöiksi", koska "tytöttely" on tarpeetonta, mahdollisesti jopa loukkaavaa. Hyvin oon oman akkani loppupeleissä tainnut kouluttaa, sitä saa akotella ja takuulla tarvittaessa vaikka tytötellä.

Sitten ihan oikeasti ja ilokseni ja myrskymammoille kiitollisena opin sen, ettei sitä maitoa saa edes lämmittämättömänä antaa lapselle, jos se on ollut yhtään pidempään siellä pullossa. Siis se maito. Tai korvike. Lasta ei saa laittaa pulloon ollenkaan, sen tiesin jo ennestään. Lähtölaskenta maidon pilaantumiseen alkaa siitä, kun se maito joutuu kosketuksiin ilman kanssa. Totta se on, vaikka kuulostaakin kemialliselle sodankäynnille ja muutenkin samalle sarjalle pernaruttokirjeiden kanssa. Mikäli aion jatkaa laiskaa lapsenhoitoa, joudun hankkimaan Keisalan valinnasta (Seurakuntamme lähetyskirpputorilta) käytetyn mutta hervottoman kokoisen retromikron meidän makuuhuoneeseen, ja voin sitten poistumatta vuoteesta avata korvikepakkauksen, kaataa sen sisällön puhtaaseen tuttipulloon ja lämmittää yöpöydällä olevassa mikrossa kädenlämpöiseksi ennen pojan yöruokatuntia. Aina kannattaa kuitenkin suututtaa jokunen nainen, sillä ennakkoluuloistani huolimatta kiukkuisen naisen suusta - tai älypuhelin näppäimistöltä - voi joskus tulla totuuden sanoja, joista voi olla hyötyä elämän ylläpitämisessä.

Toissa yönä lopetin lukemisen puoli kahden aikaan, ja valmistauduin nukkumaan virvoittavat kuusi ja puoli tuntia ennen kuin kello herättäisi. Juuri kun sain silmäni ummistettua, kuulin vaimoni syöksyvän länsisiiven makuuhuoneesta itäsiiven tupaan. Koska häntä ei alkanut kuulua takaisin, lähdin tarkistamaan tilannetta. Rakas pirttihirmuni makoili sohvalla tuskaisen näköisenä, ja ilmoitti ettei poika meinaakkaan alkaa nukkumaan. Koska olin juuri kirjoittanut isän selvitymistarinan, kehotin vaimoa rohkeasti siirtämään luunsa ja tarvittaessa myös muut ruumiinosansa toimistooni ja lupasin viettää yön pojan kanssa. Tällä kerralla oli kyllä jo haastavaa saada lapsonen nukkumaan. Silitin sen selkää ja kasvoja ties kuinka kauan hyräillen kaikki osaamani laulut useampaan otteeseen ja säveltäen lopuksi muutaman omankin laulun. Kun poika lopulta nukahti, olin itse hyräilemisestä niin ylikierroksilla, etten saanut nukuttua ennen kuin joskus kuuden aikaan. Puoli kahdeksalta heräsimme molemmat. Aiheuttamani korvikekohun jälkeen en ollut uskaltanut korvikkeiden tarjoamista ajatellakaan, ja pojan herättyä kävin suosista herättämässä aitoa ja alkuperäistä luomumaitoa tihkuvan sydänkäpyseni ja kutsumassa hänet miesväen käytössä olleeseen makuuhuoneeseen ruokahuollollisiin toimenpiteisiin. Itse nousin lämmittämään taloa ja valmistautumaan ruhtinaallisten puolentoista tunnin pituisten yöunien jälkeiseen työpäivään.

Viime yöksi päätin suosista majoittua makuuhuoneeseemme, jolloin vaimo voisi hermoston pettäessä painella kaikessa rauhassa muualle, ja jättää meidät miehet koisimaan keskenämme. Kenenkään hermot eivät pettäneet, ja sain herätä vallan mukavalla tavalla siihen, kun rouva aamulla nosti elämää pursuavan pikkumiehen väliimme.
  
Mulla oli tänään iltapainotteinen työpäivä, joten sain viettää kiireettömän aamun loikoillen sängyssä perheeni kanssa ja sen jälkeen pikkumiehen  aamupäiväpuuhastelua seuraillen. Aito-Iisakki ei vielä konttaa, mutta kovasti se liikkuu pitkin lattioita joko kierien tai sitten silleen toispuoleisesti itseään raahaten, kuin jalkaan haavoittunut jatkosodan veteraani konsanaan. Tällä kerralla se raahautui lelukoppansa viereen, ja roikkuen sen reunoista alkoi pitää sellaista jännää kitinää. Yritin tiedustella, minkä lelun se sieltä loodasta halusi saada, mutta kielimuuri esti kommunikaation täysmääräisen onnistumisen. Huusin vaimon hätiin, ja kysyin, olisiko hänellä aavistusta siitä, mitä poika oikein oli vailla. Satu selitti, että heillä on ollut aamulla tapana tyhjätä kaikki lelut lootasta lattialle, ja sen jälkeen poika oli saanut mennä istumaan laatikkoon. Sitä se nytkin halusi. Istua tyhjässä lelulootassa. Lapset tulee iloiseksi elämän pienistä asioista.
Aamusysteemien jälkeen painelin ulos lumitöihin, joita tässä nykyisessä kodissa onkin aivan kiitettävästi tehtävänä aina lumisateen jälkeen. Kolatessani tallin edustaa, mietin lähes katkerana sitä, miten vaimoni oli kieltänyt minulta kotieläinten hankkimisen sitä asuttamaan. Mä olin haaveillut kahdesta kukosta jo ties kuinka kauan. Olin ajatellut, että siinä vaiheessa kun pääsemme asumaan omakotitaloon, jossa on sopivat ulkorakennukset, hankkisin kaksi kukkoa ulkorakennusta asuttamaan ja pihapiiriä piristämään. Kukkojen nimetkin olin keksinyt jo aikaa sitten. Piiparinen ja Turhapuro. Sivistymättömille lukijoille tiedoksi, että em. nimet pohjautuvat kahteen lähes kansallissankariin, maalaiskomedioista tuttuun juoppoon mutta vihreällä pappa-tunturilla ajelevaan ja hanuria soittelevaan kanttoriin, dir. kant. Ilmari Piipariseen ja Suomen Tasavallan ex Herra Presidenttiin, johtaja Uuno Turhapuroon (UKK = Uuno Kaavit Koljat). Nyt kun viimein tällaiseen maataloon muutimme, niin rouva ei sitten antanutkaan hankkia niitä kukkoja. Kukaan ei kuulemma hoitaisi niitä. Hoitaisi!?! Ei kai kukoille tarvi kun heitellä jyviä! Ei niitä "hoideta". Sanokaa nyt yksikin kukkofarmari, joka harjaa tai lenkkeilyttää kukkojaan? Tai harrastaa niiden kanssa agilityä tai pelastuskukkotoimintaa. No tappelukukkoja kai joillakin on. Ja jos kukkoon kyllästyy, niin sen voi syödä, vaikkei sen jaloista kanankoipia saakaan tehtyä.

Kun kukkoasia oli loppuunkäsitelty, päätin hyödyntää tallia vuokraamalla sen jollekin heppatytölle, joka voisi tuoda hevosensa sinne ja käydä sitä meillä hoitamassa. Sehän olisi oivat tapa leikkiä hevosmiestä. Tallissa hevonen hirnumassa ja kesällä pihassa tallustelemassa ja meikäläinen käyskentelemässä hevosmiehen näköisenä sen läheisyydessä ja huutelemassa notta ptruu - mutta mun ei itse tarvitsisi sitä hoitaa ja saisin vielä vähän rahaakin. Mutta ei se talli täyttänyt kettutyttöjen kriteereitä hevosenpitoa varten, joten siinä meni sekin idea.

Sitten kun meillä on oma talo ja standardien mukaiset ulkorakennukset, niin ostan pojalle oman ponin. Sen nimeksi tulee sitten Aasi. Kun mä olin alakouluikäinen, meidän koulussa oli sellaisia päiviä, että oppilaat saivat viedä mukanaan lemmikkinsä. Oli kissoja, koiria, kaneja, hamstereita, gerbiilejä, papukaijoja ja mitä lie meidänkin luokassa joskus yhtä aikaa. Mun kissa järkyttyi niin että se piti viedä eläinlääkäriin nukutettavaksi sellaisen päivän jälkeen. Siis ei lopullisesti, vaan se nukutettiin että se nukkuisi stressinsä pois. Jos sellainen päivä olisi joskus siinä koulussa, johon meidän poika menee, niin poika voisi mennä kouluun sillä ponilla, jonka nimi olisi Aasi. Sitten se voisi esitellä luokalleen elikon sanoen, "Tässä on mun oma Aasi", ja väitellä sen jälkeen opettajan kanssa siitä, oliko kyseessä poni vai aasi. Sitten se opettaja soittaisi hermorauniona mulle, ja sanoisi että "teidän poika tuli kouluun ponin kanssa, mutta valehtelee silmät kirkkaina, että se on Aasi". Ja sitten minä saisin sanoa, että "miten niin valehtelee, kyllä se on meidän Aasi, ja kai poika itse Aasinsa asiat parhaiten tietää". Kyllä ponille paras nimi on Aasi, hevoselle Lehmä, kissalle Koira ja koiralle Naapuri.

Taas se kello lähestyy puolta kahta. Se on nykyään joka yö ainakin kerran sen verran ja päivällä vielä toisen mokoman. Poika ja vaimo nukkuvat äänestä - tai sen puutteesta - päätellen sikeästi seinän toisella puolella.