Raskaana oleva isä

Oma valokuva
Etelä-Pohjanmaa, Finland

perjantai 3. toukokuuta 2019

Ikä ja numeroita: 1 vuosi ja 10 kuukautta - ja siihen liittyvät 306 sanaa


Rakas päiväkirja…poikani on huomenna jo yhden vuoden ja kymmenen kuukauden (1 v. ja 10 kk) ikäinen. Tämän kunniaksi päätin lievästi erästä toista blogia apinoiden listata ja laskea hänen hallussaan olevan sanavaraston. Lista on sen verran pitkä, että ikänäköön vähitellen ajautuvat silmäni harittavat siinä määrin, etten uskalla käsi Raamatulla vannoa, onko tämä varmasti tarkka luku, mutta äkkiä laskettuna siinä on 306 sanaa.

Tutkimusten mukaan suunnilleen tämän ikäisen sanavarasto antaa hyvin pitkälti osviittaa lapsen lukutaidosta teini-iässä, ja meillä tilanne vaikuttaa melko hyvältä. Lukemiseen pojalla on kyllä melko hyvät geenitkin – isänsä puolelta.
Kuvassa "oma moottitisaha"

Mutta hei, jos huvittaa katsoa, mitä meidän taapero osaa sanoa, niin tässä tämä lista olisi, taitaapa olla suunnilleen aakkosjärjestyksessäkin.

Aamen
Aamu
Aasi
Aatu
Aito-Iisakki
Aivastus
Ajaa
Akku
Alas
Ankka
Antaa
Anteetsti (anteeksi)
Apina
Appelsiini
Audinko (aurinko)
Auki
Auto
Avaimet

Beibe
Biisi
Bye bye

Delfiini

Eeti
Ei
Ei oo
Elefantti
Emilia-täti
Enkeli
Etana
Eve

Hai
Halleluja
Haluakko
Hammas
Hanskat
Harja
Haukkuu
Hei
Heidi
Heippa
Hello
Heppa
Hevonen
Hieno
Hiuste (hiukset)
Housut
Huhtala
Huomenna
Huomenta
Huppista
Hus
Huutaa
Hyvää
Hämähäkki

I love you
Idti (irti)
Imuli/imudi (imuri)
Isi
Iso
Istua
Itkee

Jalka
Jeesus
Johto
Juna
Juosta
Juusto
Jännä
Jääkaappi
Jäätelö

Kaapo
Kaatua
Kahvia
Kakka
Kaksi
Kala
Kalapuikko
Kana
Kani
Kastomaan (katsomaan)
Kauppa
Keinu
Kello
Kenelle
Kenkä
Keppihevonen
Keppukka (ketsuppi)
Kesä
Kettu
Kiija (kirja)
Kiikkaa kaakkaa
Kiinni
Kiitos
Kiivetä
Kinnas
Kipiä
Kissa
Koko päivän
Kolme
Korva
Kuiva
Kuka
Kukka
Kukko
Kukkuu
Kultadalli (kultaralli)
Kuoma
Kuomma-auto (kuorma-auto)
Kuppi
Kurikka
Kuu
Kuuma
Kuusi
Kuva
Kylmä
Kylpy
Kypärä
Kärpänen
Käsi
Kävellä
Käyntiin

Laitetaan
Lakki
Lamppu
Lasagne
Lasit
Laskea
Laulaa
Lautanen
Leepolepo (virtahepo)
Leepoleuka (viinirypäle)
Lego
Lehmä
Leikkimään
Lelu
Lentokone
Limppu
Lintu
Liukumäki
Loppu
Lumi
Lumiukko
Luo
Lusikka
Lähtee
Lääke

Maistaa
Maito
Makkara
Mami
Mansikka
Mato
Matto
Mehu
Meloni
Meni
Mennään
Mihin
Mika
Mikä
Milloin
Mimmi
Minne
Missä
Moi
Moottoti/mootti (moottori)
Moottotisaha
Mummi
Mummu
Mummula
Muna
Musiikki
Mustikka
Muumi
Muumipappa
Muurahainen
Muusi

Naama
Nakki
Nalle
Napa
Nappi
Naru
Neljä
Nenukka
Nenä
Niin
Niinpä niin
Nostaa
Nousta
Nukkumaan
Näkemiin
Näkyy

Olohuone
Oma
Omena
Ovava (Orava)
Ovi

Painetaan
Paistaa
Paljon
Pallo
Pappa
Parta
Paskakone (kassakone)
Peili
Peitto
Pelätä
Pentonen (perhonen)
Peppu
Peukalo
Peukalopotti
Pialu (pieru)
Pihalle
Piimä
Pikkulipi
Pillappom (pillipullo)
Pipi
Pissa
Pois
Polvi
Pomppia
Poni
Poppa
Portti
Potta
Pulenin (puhelin)
Putsooliina
Puu
Pyykkikone
Pyörä
Päivä
Pää
Päälle
Päälle
Päärynä

Ratsastaa

Saha
Sainpas
Salli
Sauna
Siivota
Simmas (silmä)
Sinne
Siunaa
Sormi
Suihku
Sukka
Suomensotti
Sutsisatsi
Suu
Syykkyyn
Sämpylä
Sänky

Taapero
Tahvo
Taivas
Takki
Taulu
Tehdään
Teija
Tennari
Terve
Tilipitappi
Timjami (Viljami)
Tipu
Tiskikone
Titityy
Toinen
Toivo
Topelius
Torsti
Tukisukka
Tuo
Tuoli
Tuolla
Tuomo
Tutti
Tuu
Tyhjä
Tämä
Tänne
Töpsis

Uimaan
Ukkeli
Ukki

Vaippa
Valo
Varvas
Vatsa
Vauva
Vene
Vetokoukku
Vettä
Vetää
Viereen
Viili
Viisi
Vyö
Väiski

Yksi
Ympäri
Yökkäri

Äiti
Ääni

Ötökkä

Missä määrin tämä muistuttaa lukijoiden samanikäisten sanaluetteloa? Onko joukossa joku hämmästystä herättävä sana? Muuta kommentoitavaa?

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Mitä ihmettä - Mörköpelkojen mentalisointia miehille ja mammoille

Tämän kirjoituksen kirjoittaminen ja julkaiseminen on kestänyt luvattoman ja nolottavan kauan. Sanovat kuitenkin, että ”parempi myöhään kuin ei milloinkaan” – vai oliko se silloinkaan. Kirjoitan kuitenkin.

Sain jo viikkoja sitten käsiini poikkeuksellisen kirjauutuuden (joka luultavasti on tosin nyt jo lähes loppuunmyyty).

Leea Mattila & Janna Rantala: Mitä ihmettä?
Opi ymmärtämään lapsesi mieltä
(Gummerus, 2019)
Aloitetaan pinnallisista mutta tärkeistä asioista. Kirja on tehty niin että sitä kestää lueskella useampaankin kertaan ja muutenkin kuin ne kuuluisat silkkihansikkaat käsissä. Ihastuin sen kansiin heti ensikosketukselta, vaikka yleensä – ja myös tällä kerralla – kiinnitän enemmän huomiota kirjan sisältöön. Arvelisin, että tällaisia kirjoja lukevat pääasiassa äidit. Tunnetusti lapset tekevät mitä tahansa saadakseen juuri äidin huomion varastettua. Lukuhetken keskellä se tarkoittaa sitä, että kirja saatetaan yllättäen repiä pois käsistä. Miehisen näkökulmani mukaan tämä kirja kestää sellaiset repäisyt monta kertaa paremmin kuin ne halvat hömppäpokkarit, joita hameväki marketeista raahaa romantiikannälkäänsä. Ja sisältö on takuulla vielä laadukkaampaa kuin em. pilvilinnakirjoissa.

Etukannessa on piirrettyjä kuvia eri-ikäisistä ja eri tunnetiloissa ja asennoissa olevista lapsista ajatuskuplan sisällä, ja nenän alta rajattu kuva hämmentyneen näköisestä naisesta tai liian pitkätukkaisesta miehestä. Etupuolen sisäkannessa on valokuva kahdesta kauniista ja iloisesta naisesta. Epäilemättä he ovat hämmentyneen sijaan iloisen näköisiä juuri siksi, että kyseiset naiset ovat kirjoittaneet kirjan auttaakseen niitä hämmentyneitä henkilöitä saamaan vastauksia ”Mitä ihmettä?” –sarjan kysymyksiin. Toisinaan naisväki vain leikkii kaikkitietävää ”musta tuntuu” –pohjalta (sain varmaan juuri roppakaupalla naispuolisia faneja), mutta kuvan alla oleva kirjailijoiden esittely paljastaa, että tällä kerralla kyse on perehtymisen kautta tulleesta perustellusta tiedosta, jota tarjotaan lääkkeeksi monen vanhemman eri vaiheissa kokemaan hämmennykseen.

Janna Rantala on lastenpsykiatri, pari- ja perhepsykoterapeutti sekä kolmen lapsen inhimillinen äiti. 

Leea Mattila on psykologi ja Theraplay-vuorovaikutusterapeutti. Hänellä on kaksi murrosikäistä lasta ja kuriton koira.

Äskeiset lauseet on suoraan kopioitu kirjan sisäkannesta. Leea Mattilan tunnen henkilökohtaisemminkin, ja oikeastaan siitä syystä päädyin myös lukemaan tämän kyseisen kirjan. Leea oli asiantuntijaroolissa mukana Toisenlaiset äidit –sarjassa, jossa itsekin vierailimme yhden ikimuistoisen (ainakin kuvaussessioiden osalta) jakson verran. Diagnosoin Leea Mattilan jo tuolloin ”viksuksi likaksi” – ja se on meikäläisen suusta varsin kunnioitettavasti sanottu. Tästä syystä myös odotukset kirjan suhteen olivat korkealla. Ja sitten asiaan.

Vaikka kykenenkin tavallisesti lähes mahdottomuuksiin, niin nyt on nöyrästi tunnustettava jotain, joka oikein tulkittuna on ymmärrettävä kirjan eduksi. En millään kykene yhteen (en kyllä kahteen tai kolmeenkaan) blogipostaukseen kirjoittamaan kaikkia niitä ajatuksia, joita kirjaa lukiessa mieleeni nousi. Hyvä kirja laittaa lukijan ajattelemaan, ja tämä teos suorastaan pakottaa siihen. Totesin, että olen saanut haltuuni kirjan, joka on syytä lukea suunnilleen kerran vuodessa. Siksi ei kannata tyytyä lainaamaan kirjaa, vaan se kannattaa hankkia omaksi niin kauan kuin painoksia vain on saatavilla.

Kirjan pääasiallinen tarkoitus on haastaa vanhempaa oppimaan lapsensa mielen ymmärtämistä. Alusta asti kirjassa esiintyy varsin usein käsite ”mentalisaatio”, joka tarkoittaa pyrkimystä ymmärtää samanaikaisesti sekä itseä että toista ihmistä – tässä tapauksessa ensisijaisesti juuri sitä omaa lasta. En tiedä, onko sellaista vastuullista ja täyspäistä äitiä tai isää olemassakaan, joka ei olisi joskus halunnut ja/tai yrittänyt lastaan ymmärtää. Tässä valossa todettakoon, että kirja on tarkoitettu kaikille vanhemmille. Jopa hieman vastuuttomille ja ei niin täyspäisillekin – minäkin tämän kuitenkin tulin lukeneeksi.

Konkreettisin vaikutus, joka kirjalla oli omaan ajatteluuni ja toimintaani, on yksinkertaisesti mutta ehdottomasti se, että lukukokemuksen jälkeen olen pyrkinyt eri tilanteissa pysähtymään ja miettimään, ”miksi lapseni teki nyt noin?” ja ”mitähän hänen mielessään liikkuu, kun minä sanon tai teen nyt näin?” Ja vastausta rakennellessani en sorru peilaamaan lapseni sanomisia tai tekemisiä oman ajatteluni kautta, vaan pyrin nimenomaan hahmottamaan, mitä hänen varsin varhaisessa kehitysvaiheessa olevassa mielessään tapahtuu. Toiseksi konkreettisin vaikutus on ollut se, että huomaan jatkuvasti (hiljaa mielessäni) kritisoivani vaimoni (joka suosituksista huolimatta ei kirjaa vielä ole lukenut) ymmärtämätöntä suhtautumista joihinkin taaperomme tempauksiin. Mentalisaation avulla olen kuitenkin pyrkinyt ymmärtämään myös vaimoani, jolla ei voi olla samaa jaloa ymmärrystä kuin minulla ennen kuin hän on kirjan lukenut. Tämän luettuaan rouva luultavasti joko suuttuu tai vaihtoehtoisesti muuttuu – ja lukee kirjan.

Sen lisäksi, että kirja opettaa, miksi ja miten kannattaa yrittää ymmärtää toisen ajatuksia, tekoja ja reaktioita, se haastaa ymmärtämään myös omaa toimintaa ja ajattelua. Miksi minä toimin niin kuin toimin? Ja reagoin niin kuin reagoin? Loputon suo – mutta tämä kirja on oivallinen kuokka sen kääntämiseen.

Mitään ajatuksenlukua kirja ei edes yritä väittää opettavansa. Päinvastoin.

”Lisäksi on muistettava, ettemme edelleenkään voi tietää, mitä toinen ihminen ajattelee. Valistunutkin arvaus on vain arvaus. Vuoren varma tietäminen on ymmärryksen vihollinen. Mentalisoiva suhde syntyy yhdessä ihmetellen.”

Yksi tärkeimpiä opetuksia, jonka haluan painaa mieleeni ja kaivertaa selkärankaani on se, ettei kenenkään, etenkään sen oman lapsen, tunnekokemuksiin saa suhtautua vähättelevästi. Olen äärettömän kiitollinen, että luin kirjan jo ennen kun meillä on alettu pelkäämään sängyn alla piileskeleviä mörköjä. Nyt minun ei tarvitse jättää poikaani niiden armoille – ja jättää hänelle ahdistavaa kokemusta hylkäämisestä hädän hetkellä. Edellä mainittuun ja moniin muihin luultavasti luvassa oleviin tilanteisiin tulee kirjan lukemisen myötä aivan toisenlainen suhtautumistapa. Kannattaa lukea.

Alun perin aikeissa oli kirjoittaa kirja-arvostelu, mutta luonnehtisin tätä haparoivaa tekstiä nyt enemmän ilmaisulla ”lukusuositus”. Suosittelen hankkimaan ja lukemaan Leea Mattilan ja Janna Rantalan kirjan ”Mitä ihmettä?”. Vaikka sen on kirjoittanut kaksi rautaista ammattilaista, on kirjan sisältö helppolukuista ja aivan tavallisen taapertajan ymmärrettävissä. Vieraat käsitteet on rautalangasta vääntäen suomennettu selkokielelle, ja muutenkin kirja on mitä ilmeisimmin suunnattu kenelle tahansa äidille ja isälle, joka lasten riehumisesta ja omista askareistaan väsyneenä heittäytyy sohvalle selälleen hetkeksi lukemaan. Itse kyllä hyvin nopeasti halusin tätä lukea myös hieman rauhallisemmassa ympäristössä.

Kiitos ja anteeksi,
Jimmy Huhtala
Puntarin mukaan aivan liian raskaaksi päässyt isä

perjantai 1. helmikuuta 2019

Kirkkopierut, kakka-aamenet ja ihmiskoetta edeltävä yllättävän alatyylinen aivastus


Olen ajautunut elämässäni tilanteeseen, jonka jälkeen en aio enää koskaan edes hiljaa mielessäni ensimmäisenä syyttää vanhempia, jos kuulen kakaroiden viljelevän kirosanoja tai muuten kyseenalaista kieltä.

Meillä oli jo syksyllä hauskoja hetkiä, kun taaperoikäinen poikamme opetteli sanomaan ystävämme nimeä. Tai lempinimeä. Silloin Ziku lausuttiin ensin viattomasti ”Kakka”, ja myöhemmin kyseenalaisemmalla, joskin lähempänä nimen alkuperäistä muotoa olevalla sanalla ”Tviittu”. T tavallista pehmeämmin ja tupla-ii tavallista lyhyempänä.

Sittemmin pojalle niin tärkeästä pillipullosta tuli ”pillupillu”. Sitä se huuteli joka paikassa ja aina kun halusi vettä – usein vaikkei varmaan edes halunnut.

Viime sunnuntaina kun istuimme jumalanpalveluksessa toiseksi etummaisessa penkissä, aivan tilaisuutta juontaneen pastorin takana, poika alkoi huudella kesken saarnan ensin täysin harmittomasti ”kahvia, kahvia” – ja sen jälkeen edelleen harmittomasti, mutta hieman nolostusta (meille vanhemmille) aiheuttavammin ”pielu, pielu”. Toki hetki kirkkoreissun jälkeen kotona se huusi ”aamen, aamen, aamen”, juostessaan kakka housuissaan pakoon äitiään, joka aikoi vaihtaa vaipan puhtaampaan kappaleeseen.

Torstaina se sitten tapahtui. Poika päästi muutaman miehekkäästi pärskähtävän aivastuksen, joten kysyin häneltä muka hämmästellen, että ”pääsikö sinulta aivastus”. Puolitoistavuotias katsoi minua silmät hämmästyneenä tapittaen, mutristi mietteliäästi huuliaan, ja totesi ”ai vittua”. Eipä siinä nyt teknisesti sen rumempaa kielenkäyttöä tietysti ollut, kuin jos joku kysyisi toiselta, ”onko tullut raavittua päänahkaa viime aikoina”. Käytännön tasolla pikkupojan huolellinen lausunta äänenpainoineen kyllä kuulosti jopa tarkkaan harkitulta. Tunteellakin se tuli. Yritin muutaman kerran oikaista kaverin ääntämistapaa, mutta hän oli linjansa valinnut. Sitten lähdimme miesporukalla perhekerhoon. Siellä kuului onneksi vain yksi aivastus, sillä poika raportoi kuulemastaan välittömästi käyttäen juuri oppimaansa sanaa. Onneksi mammaporukka keskusteli sen verran etäällä, että käsittääkseni (ja ilmeestä päätellen) vain yksi nainen kuuli pienen pojan heleän toteamuksen. Isiähän siellä ei sattuneesta syystä minun lisäkseni ollutkaan.

Kotona sitten päiväunien jälkeen päätin opettaa pojan pois tuosta itseopitusta aivastuksen ääntämisestä. Laskeskelin mielessäni, että sen verta paljon se tulisi alkavalla flunssakaudella aivastuksia kuulemaan, että omat korvani saattaisivat eri tilanteissa punoittaa turhan monta kertaa. En nyt edes yritä kirjoittamalla selventää, miten yhteinen äidinkielentuntimme eteni, joten linkitän videoimani koosteen, jonka aika moni lukija tosin luultavasti on jo nähnytkin.


Tätä kirjoittaessa facebookiin jakamani lyhyempi videonpätkä on tavoittanut jo lähes 280 000 ihmistä, ja sitä on jaettu eteenpäin yli 1800 kertaa ja kommentoitu yli 2000 kertaa. Youtubestakin katsottu jo yli 12 000 kertaa. Hieman kyseenalaista julkisuutta pojalle, mutta minkäs enää teet.

Kyseisen päivän iltana totesimme, että verbin perusmuoto ”aivastaa” on jo pienen pojan sanavarastossa, mutta sana ”aivastus” on jouduttu korvaamaan synonyymeillä ”pärskähdys” tai ”hatshiu”. Mutta kyllä sillä perjantai-iltanakin vielä pari ”aivastusta” pääsi ilmoille.

Selvennykseksi teille, jotka tämän blogin olette kenties vasta näiden aivastelujen myötä löytäneet, niin emme siis kotona – emmekä kyllä kylillä tai kirkossakaan – käytä sellaista kieltä, joksi tuota pojan ”aivastusta” voisi luulla. Taas kerran huomasin, että joskus totuus on tarua ihmeellisempi, eikä kaikki välttämättä ole sitä, miltä se näyttää – tai kuulostaa.

Maanantaina alkaa sitten eräänlainen ihmiskoe. Vaimoni menee töihin seuraavan kolmen viikon ajaksi, ja minä pidän loput isyyslomani. Olemme siis pojan kanssa kahdestaan kotona (ja ties missä muualla) enemmän kuin koskaan ennen. Pyrin raportoimaan tapahtumista päivittäin jos en tänne blogiin, niin sen facebook-sivulle. Myös videoiden muodossa.