Raskaana oleva isä

Oma valokuva
Lapua, Finland, Finland

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Lupaavasti päättyvä isyysloma, rajojen yli surffannut mutta korjausliikkeen tekevä saarnaajaisä ja kirkonpenkissä koisaava pastorin poika

Raskaana olevan isän isyysloma alkaa lupaavasti olla päättymäisillään. Takana sellainen kolmeviikkoinen, etten ole sitten seurusteluaikojen ollut läheskään näin paljoa vaimoni kanssa tekemisissä. Tai no, seurusteluaikoina mulla ei kyllä vielä ollut vaimoa, joten en ole siis ikinä ollut vaimoni kanssa näin paljoa tai ainakaan näin tiiviisti tekemisissä. Asian myönteinen puoli on siinä, että vaimo on sen verta mukavaa sorttia, että hänen kanssaan kyllä viihtyykin. Ihanasta vaimosta huolimatta en suostu kirjoittamaan loman alkavan "uhkaavasti" olla päättymäisillään, sillä mun työssä ei ole mitään uhkaavaa, päinvastoin - mähän rakastan työtäni melkein yhtä paljon kuin vaimoani!

Kävin tänään (sunnuntaina) vähän harjoittelemassa työntekoa, eli saarnaamassa seurakunnassamme. En alkukesästä uskonut pojan syntymän venyvän noin montaa päivää yli lasketun ajan - olin varma että hän syntyy etuajassa - joten sen verran meni lomat ja työt päällekkäin, että toiseksi viimeisenä isyyslomapäivänä oli merkittynä saarnavuoro. Tänään oli myös se päivä, kun sain viedä poikani ensimmäistä kertaa seurakunnan jumalanpalvelukseen! Tätä olikin odotettu jo monta vuotta. Vaimo ei meinannut millään lähteä mukaan, mutta siinä vaiheessa kun tajusi pojan lähtevän joka tapauksessa, joutui rouvakin naamansa pakkeloimaan ja hiuksensa harjaamaan ja lähtemään liikenteeseen. Mokoma meinasi mennä vauvan kanssa lastenhoitohuoneeseen kokousta seuraamaan, ja sen kiellettyäni aikoi mennä takapenkkiin. Minä rehasin molemmat etupenkkiin. Miten sitä poika isompana oppii siihen että takapenkit varataan niille, jotka eivät yleensä käy kirkossa, jos pienenä opetetaan siellä istumaan. Aika monet on opetettu. Tai jostain syystä takapenkit on aina täynnä ja etupenkit huutaa tyhjyyttään. Hyvin se pärjäsi. Nimittäin poika. Pastori-isän poikkeusluvalla nukkui suurimman osan ajasta.

On tässä viikonlopun aikana kyllä tullut vähän mietittyä tätä meikäläisen työtä ja blogia ja niiden yhtensovittamista. Jos siis joku lukija ei vielä tiedä, niin toimin pastorina Lapuan helluntaiseurakunnassa. Eli joo, vedenkestävä helluntaihihhuli ja lahkolaissaarnaaja. Muuten lähes terve.

En varmasti ole aivan kaikkien stereotypioiden mukainen helluntaipastori - paitsi niiden mielestä, jotka ajattelevat että kaikki helluntaipastorit ovat entisiä linnakundeja. Meikäläisen huumorintaju ja jutut ovat välillä monen mielestä aivan hyvän maun rajoilla ottaen huomioon virkani. Ja siis jopa omasta mielestäni. Eikä siinä mitään, rajatapaukselle on tyypillistä surffata rajoilla, mutta rajan ylittämistä pyrin yleensä välttämään. Ehkä tässä kesän aikana joissakin kirjoituksissa joko blogissa tai sen facebook-sivustolla se raja on tullut hormonihuuruissa ylitettyä. Sama letkautus, joka miesten saunaillassa menee vielä hurttina huumorina, saattaa minua huonommin tuntevalle, eri sukupolvea ja kulttuuritaustaa edustavalle olla kaikkea muuta kuin huumoria. Joissain yhteyksissä olen menettänyt harkintakykyni (ei sinänsä uusi ilmiö), ja mahdollisesti tullut jopa loukanneeksi joitain lukijoita. Vähintäänkin aiheuttanut heille hämmennystä. Vilpitön anteeksipyyntöni tämän johdosta. Jatkossa haluan kiinnittää ilmaisuuni paremmin huomiota, että ihmiset, jotka kuuntelevat saarnojani, voisivat lukea myös kirjoituksiani ilman sen suurempaa hämmennystä tai ristiriitaisia tuntemuksia. Tiedoksi niille, jotka eivät ole saarnojani kuunnelleet, niin kyllä minä outoa huumoria viljelen myös saarnapöntöstä käsin. Oppia ikä kaikki. Tai no, huumorintajuttomuutta en halua oppia. Jotkut kuolevat tulematta koskaan enää huumorintajuihinsa - se on yksi pahimmista uhkakuvista, mitä voin kuvitella.

Töiden jatkuminen tietää taas uudenlaista vaihetta. Työt ja vauvaperheen elämä pitäisi saada soljumaan sulassa sovussa. Onneksi kesäloma jo häämöttää edessä. Koska blogin nimessä ilmenevä siunattu tila on sinänsä suloisesti ohitse - vaikka tämä se vasta siunattu elämänvaihe onkin - ja raskaana oleva isäkään ei ole raskaana muuta kuin elopainonsa osalta, otan sen verran aikalisää, että pystyn itse hahmottamaan, millaisena tämä blogi tulee jatkumaan vauva-arjen  tai siis vauvajuhlan - osalta. Savolainen sanoisi, että "suattaapi olla", että seuraavien viikkojen aikana kirjoittelen vähän harvemmin. Paitsi jos tulee oikein asiaa, niin sitten entistä useammin.

P.S. Imetysaiheista asiaa oli luettu aivan ennätysmäärä, tuollaisilla lukijamäärillä tulisi jo paineita kirjoitella päivittäin.
P.P.S. Kirkossa käynyt Aito-Iisakki pahoittelee sitä kuvaa, jossa näytti keskisormea. Ei se ole fiksua sellainen käytös. Mutta ei vaan raukka tiennyt mitä se tarkoittaa. Ja isi meni vielä laittamaan nettiin sen kuvan.


keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Isän imetyspoliittinen kannanotto - sisältää pari hormonipitoista uhkausta

Vaikka tämä ei ole meikäläiselle tyypillinen hormonipäiväkirjamerkintä, niin toivon että mahdollisimman moni viitsisi tämän lukea ja tarvittaessa jopa edelleen jakaa.

Otan nyt tietoisesti valtavan riskin, ja astun askeleen alueelle, josta en omakohtaisesti voi väittää tietäväni juuri mitään. Vakavan kirjoituksen päätteeksi lupaan keventää tunnelmaa kertomalla, miksi laitoin tuohon tuon "juuri"-sanan. Aion nimittäin sekaantua aiheeseen nimeltä imetys.

Tässä vaiheessa näen sieluni silmin, miten hormoneissa kierivä mamma-armeija latailee ampuma-aseitaan, teroittelee keittiöveitsiään ja siristelee silmiään, joiden näkökyky uhkaa verenpaineen noustessa jo hieman hämärtyä. Jos näkisitte minut nyt, näkisitte minut heiluttamassa rauhan merkiksi valkoista harsoa - niitä meillä on nykyään talo täynnä - rauhan ja antautumisen merkiksi! Olen teidän ystävänne - lukekaa nyt ensin rauhassa, mitä minulla on asiaa! Jos ilmaisen itseäni epäselvästi, tai muusta tuntemattomasta syystä ymmärrätte minut väärin, niin palatkaa heti tähän lauseeseen: Pidän teitä kaikkia hyvinä äiteinä, en vitsaile asialla, jonka tiedän olevan teille elämääkin suurempi!

Ensin jokunen ajatus siitä, miten äidit itse saattavat suhtautua imettämiseen liittyviin asioihin - ja sen jälkeen siitä, miten asiaankuulumattomat siihen saattavat suhtautua.

Minähän olin ennen keväistä vierailuani neuvolan imetyskouluun aivan vilpittömästi ajatellut, että imetys on maailman yksinkertaisin asia, ja että jokainen vauva osaisi automaattisesti rintamaitonsa imeä, eikä se äidiltäkään vaatisi sen kummempia kikkoja, kuin tällätä tissi vauvan suuhun ja jatkaa siinä ohessa arkisia askareitaan. Olin väärässä. Vaikka nukahdinkin asiaa havainnollistavan opetusvideon aikana, opin kuitenkin sen verran, etteivät maidon tulo ja sen riittäminen ole todellakaan itsestään selviä asioita, ja että imettämiseen voi liittyä ties minkälaisia haasteita. Miten olin voinut olla niin väärässä? Asia on yksinkertainen: Kukaan ei koskaan ollut puhunut minulle imetyksen haasteista, eikä oma vaimoni ollut tuohon päivään mennessä imettänyt sekuntiakaan. Aihe on arka - siksi hikikarpalot nousevat otsalleni ottaessani sen puheeksi. Miehenä.

Meidän poika syntyi reilui pari viikkoa sitten. Osa on lukenut blogiani alusta saakka, ja oli tästä tietoinen. Jollekin tämä saattaa olla ensimmäinen meikäläisen näppäimistöllä kirjoitettu teksti, jota on tullut lukeneeksi. Siksi hieman vanhan kertausta. Poikaani ei välittömästi syntymänsä jälkeen nostettu äitinsä rinnalle ruokailemaan. Syynä ei ollut kenenkään pahantahtoisuus, vaan yksinkertaisesti se, että hätäsektion jälkeen vaimoni jäi leikkaussaliin korjailtavaksi ja siirtyi sen jälkeen heräämöön virkoamaan, kun taas poika tuotiin synnytyssalissa odottavalle isälleen. Meidän poika päätyi siis hervottomasti suutaan maiskuttelemaan ja huulillaan rintaa hapuilemaan isänsä hellään huomaan. Kuten arvata saattaa, maitoa ei siinä tilanteessa löytynyt. Pari tuntia syntymänsä jälkeen poika viimein pääsi käymään äitinsä rinnalla ja ensimmäisen aterian nauttiminen sujuikin ilmeisesti aivan hyvin - sillä mentiinkin sitten vielä toinen parituntinen isin sylissä.

Meidän poika on tosi hätäinen kaveri, perinyt sen ominaisuuden ilmeisesti äidiltään - ainakin se äidin aviomies on vähän samanluontoinen. Tuollainen hätäinen miehenalku sitten kun yrittää "kaikki heti mulle ja nyt"-tyylillään opetella tissiä imemään, niin siinä on kuulkaa imemisen kohdekin jo vähän kovilla, vaikka vastasyntyneellä ei hampaita olekaan. Eikä siinä tuore äiti niin tule niitä imetysasentoja katsoneeksi, vaikka niiden tärkeydestä jopa ärsytykseen saakka hoitajat muistutteleekin. Ja niin siinä sitten meillä(kin) kävi, että nännit oli parin päivän jälkeen aivan verillä ja kipeinä - siis äidillä. Ja paniikkiahan siinä pukkas. Etenkin, kun kotiutumispäivänä sitä verta oli imetyksen yhteydessä tullut niin, että vauvalla naama veressä. Näin sivusta seuranneena ja rinnalla kulkeneena voin sanoa, että jopa meikäläisen musiikillisesti harjaantumattomiin korviin alkoi siinä vaiheessa kantautua baby bluesin haikeat soinnut. Juuri synnyttäneille naisille ei millään soisi tuollaisia surunhetkiä, jotka tuppaavat melkoisesti varjostamaan sitä suurta iloa, josta jokaisen äidin toivoisi saavan nauttia.

Ensimmäiset päivät kotona meidän rouvalla kuluivat peläten sitä, että molemmista rinnoista alkaisi veri valua samanaikaisesti, jolloin ei olisi mahdollista imettää. Asiaa ei varmasti helpottanut se, että ne rinnat oli tosi arat ja imettäminen teki kipeää. Henkiset kivut olivat varmasti paljon fyysisiä pahemmat. Vaimoni tunsi olevansa huono äiti. Huono äiti, koska ei ollut varma siitä, riittääkö maito. Huono äiti, koska ei osannut imettää oikein. Huono äiti, koska imettäessä vauvan vatsaan pääsi myös verta, joka tekee vauvan vatsan kipeäksi. Huono äiti, koska hänen vauvansa naama oli imetyksen jäljiltä verinen. Huono äiti, koska maidon pumppaamisesta ei tullut mitään. Huono äiti, koska oli laitettava mies hakemaan kaupasta korviketta. Huono äiti, kun piti imettämisen sijaan antaa välillä sitä korviketta. Tiedättekö mitä? Mun vaimo on meidän lapselle universumin paras äiti! Oli silloinkin, kun ajatteli olevansa huonoin! Nyt on nännit parantuneet ja imetysasennot löytyneet, ja vaimonikin jo nauttii äitydestään, mutta jatkan aiheesta, koska tiedän että tälläkin hetkellä moni hyvä äiti pitää itseään huonona äitinä ja itkee ja syyttää itseään joko jostain edellämainituista syistä, tai sitten jostain sellaisesta, josta minulla ei ole pienintäkään käsitystä.

Minähän siis kipaisin tuosta lähikaupasta sitä äidinmaidonkorviketta muutamankin erilaisen pakkauksen verran. Pakko myöntää, että hämmennyin melkoisesti huomatessani, miten monta erilaista purkkia sitä löytyykään ihan tavallisen ruokakaupan siltä osastolta, jossa en ole tavannut käydä. Siellä pyöriessäni ja sopivaa maidonkorviketta etsiessäni keksin valtavan mutta yksinkertaisen totuuden rohkaisuksi niin omalle vaimolleni kuin jollekin toisellekin äidille, joka pitää korvikkeenkäyttöä jotenkin häpeällisenä tai merkkinä huonosta äitydestä. Tiedättekö miksi niitä purkkeja on niin paljon ja montaa eri merkkiä? Koska ihmiset tarvii niitä! Luit aivan oikein. Jos äidinmaidonkorvike olisi paheksuttava tuote, sitä ei myytäisi kaupoissa. Jos taas juuri sinä olisit maailmankaikkeuden ainoa äiti, joka sellaiseen joutuu turvautumaan...niitä ei myytäisi kaupoissa. Kauppojen hyllyillä on sellaista tavaraa, mikä menee kaupaksi. Sellainen tavara menee kaupaksi, jota tarvitaan. Korviketta tarvitaan. On ilmeisesti vallan yleistä, että syystä tai toisesta aika moni äiti sitä ostaa - tai laittaa miehensä ostamaan.

Tiedätkö mikä on yksi hyvän äidin tuntomerkki? Se, että hyvä äiti antaa lapselleen ruokaa! Jos imettäminen sujuu ja maitoa riittää, hyvä äiti imettää. Jos imettämisessä on haasteita, hyvä äiti antaa lapselleen korviketta. Niin, ja vaikka imettämisessä ei olisi ongelmiakaan, niin hyvä äiti voi antaa lapselleen sitä korviketta.

Tiedätkö mikä on vastaavasti huonon äidin tuntomerkki? Huono äiti tappaa tahallaan lapsensa nälkään. Huono äiti ei anna lapselleen ruokaa ollenkaan (pitää sisällään myös sen, ettei huono äiti anna kenenkään muunkaan ruokkia lastaan).

Älkää äidit hävetkö sitä, jos imettämisessä on haasteita. Niistä selvitään aina tavalla tai toisella. Jos ei muuten niin sillä korvikkeella - jota tosi moni käyttää!

Ja hyvänen aika. Älköön kukaan lähtekö syyllistämään yhtäkään äitiä, jolla on haasteita imettämisessä. Älköön yksikään ihminen moittiko äitiä, joka antaa lapselleen korviketta!

Ja moittimisesta puheen ollen, siirrynkin aivan toiseen näkökulmaan tämän imetystouhun suhteen.

Ei siinä vielä kaikki, että monella äidillä on ongelmia itsensä kanssa, kun imettäminen ei syystä tai toisesta sujukaan odotetulla tavalla. Sitten kun se onnistuu, niin alkaa aivan asiaan kuulumattomilla ihmisillä olla ongelmia toisten imetysten kanssa!

Viikonloppuna eräs ystäväni kertoi jonkun ihmisen ottaneen häneen yhteyttä minun blogini johdosta. Kyseinen ihminen oli varmistellut, että eikös ystäväni tunne minut ja vaimoni, ja saatuaan myönteisen vastauksen, oli pyytänyt ystävääni olemaan minuun yhteydessä ja kehottamaan minua poistamaan blogistani jonkin kuvan, jossa vaimoni rinta on liian paljastavasti näkyvissä. Olin saada pas... tai siis ulostehalvauksen. Ensiksin siitä syystä, etten todellakaan ole sitä tyyppiä, joka latailee vaimostaan paljastavia kuvia nettiin. Toisekseen, koska ainoa missään mielessä rintaa paljastava kuva blogissani lienee se, jossa poikamme makaa ensimmäistä kertaa äitinsä rinnalla ruokailemassa sairaalan heräämössä. Kolmanneksi, koska kenelläkään ei pitäisi olla mitään syytä pyytää minua poistamaan ylipäätään minkäänlaista kuvaa omasta blogistani. Käykää nyt hyvät ihmiset tonkimassa blogissani olevat kuvat läpi suurennuslasin kanssa ja kertokaa minulle, onko siellä oikeasti siveetöntä materiaalia vaimostani!

Tällä viikolla laitoin facebookiin kuvan vaimostani, joka imettää poikaamme ulkosalla. Laitoin kuvatekstiin kannanoton, jonka mukaan meikäläisen mielestä julkinen imettäminen on jees, koska en itsekään ruokaile vessassa. Sinnekin joku sitten ehti kommentoimaan, että pitäisi olla iso huivi - ei suostunut vastaamaan kysymykseeni kun tiedustelin, että missä sen huivin pitäisi olla. Joku laittoi, ettei ole sopivaa paljastaa rintaa yleisellä paikalla, oli sitten kyse imettämisestä tai ei. Toinen laittoi, että "ei kai sitä tissit paljaana tarvi imettää". Ajatteli ilmeisesti, että vauva imee vaikka pilkkihaalarin läpi, jos on tarpeeksi nälkäinen. Ei nyt mitään valtavia vihapuheiden tsunameja siihen päivitykseen vyörynyt.
Tämän kuvan julkaisin facebookissa tekstillä: "Julkinen imetys on jees - en mäkään mee vessaan syömään"

Olen kuitenkin kuullut - ja ennen kaikkea lukenut - että aivan oikeasti keskuudessamme vaeltaa ihmisiä, jotka paitsi loukkaantuvat imettämisestä myös alttiisti ovat äitejä siitä ojentamassa.

Lähdetään siitä, että valtaosa ihmisistä on tullut imetetyksi jossain elämänsä vaiheessa. Imetys on siis luonnollinen ja vallan yleinen ilmiö. Imetys on myös monesti se ensisijainen ja jopa ainoa tapa, jolla pientä vauvaa ruokitaan.

Ja sitten joku sanoo imettämisen olevan itsensä paljastelua ja yllyttävän muita - lähinnä miehiä - tirkistelemiseen! Voin kyllä avoimesti myöntää, että vaikka heteromiehenä olen aina rinnoista pitänyt, niin koskaan ei ole käynyt mielessäkään, että imettämisessä olisi jotain tirkisteltävää! Hyvänen aika, sehän on maailman kaunein ruokailutapahtuma!

Ajassa, jossa tällä hetkellä elämme, on täysin arkipäiväistä se, että kadulla tai televisiossa voi törmätä mainoksiin, joissa on puolialastomia naisia. Internetistä puhumattakaan. Harva niistä vaahtoaa. Päinvastoin. Seksuaalisuudella revitellään milloin missäkin asiassa ja kaikenlaiset perversiot pyritään tuomaan esiin hienoina ja jopa tavoiteltavina asioina. Ja sitten imettämisestä joku kehtaa loukkaantua!

Osa ihmisistä on sitä mieltä, että äidin tulisi mennä vessaan imettämään lastaan, mikäli lapselle iskee nälkä julkisella paikalla. Idiootit! Käsi sydämellä, kuka teistä syö eväänsä vessassa? Eikä siinä mitään, jos syökin. Teet sen luultavasti omasta vapaasta tahdostasi - et jonkun toisen käskemänä. Miltä kuulostaisi, jos joku äiti sanoisi 5-vuotiaalle pojalleen puistossa, että "menehän Erkki tuonne bajamajaan syömään tämä voileipä?" Lastensuojeluilmoitusta siinä jo moni olisi tekemässä - tietysti nimettömästi. Mutta pienen vauvan siis voidaan olettaa ruokailevan huussissa?

Minä olen tässä vähän kypsytellyt erinäisiä ajatuksia. Jos joku erehtyy minun vaimolleni sanomaan, että "menehän vessaan imettämään", niin minä totta vie sen ihmisen raahaan korvasta sinne vessaan ja tungen sille oman karvaisen rintani suuhun ja käsken alkaa imemään! Jos ette minua tunne, niin ensinnäkin olen reilu 190 senttiä pitkä ja 150 kiloa painava ja toisekseen hieman hullu, joten minä sen voin aivan hyvin tehdä! Try me!

Ja sitten on nämä, jotka haluaisi sen rinnan ja samalla vauvan naaman tai koko pään peitettäväksi sillä isolla huivilla tai harsolla. Edelleen ihan ok, jos haluaja on rinnan ja vauvan omistaja. Mutta ei yhtään ok, jos sitä joku sivullinen alkaa vaatimaan. Jos minun kuullen minun vaimolle joku tällaista alkaa ehdottelemaan, niin saatan sille tyypille tempaista vaikka kukkahatun päähän oikein syvälle, ja sitten jostain raosta taas tarjota omaa rintaani imettäväksi. Saa kokeilla, onko se niin kiva tapa ruokailla, että uskaltaa muillekin suositella.

Tähän väliin vielä selkokielellä. Jos jollekin äidille itselleen on helpompaa mennä vaikka sinne vessaan imettämään, niin tervemenoa. Jos jollekin on mukavampaa laittaa se iso huivi tai harso näköesteeksi, niin siitä vaan. Stressitön ruokailu on pääasia. Mutta mielestäni kenenkään sivullisen takia yhdenkään äidin ei tarvitse em. toimenpiteisiin ryhtyä.

Jos imetys onnistuu, niin minun mielestä se saa luvan onnistua missä ja milloin vaan. Jos joku kokee imetyksen katselemisen häpeälliseksi...niin älä hyvä ihminen katsele!

Olkaa äidit rohkeita, tarjoilkaa vauvoillenne ateriat missä vain parhaaksi näette.

Tässä oli tämä meikäläisen imetysvuodatus. Ai niin, lupasin lopuksi kertoa, millä perusteella en imetyksestä omakohtaisesti tiedä "juuri mitään". No jotain minä siitä tiedän.

Kun poika synnytyssalissa turhaan suutaan maiskutteli sylissäni maitoa janoten, ja kieltäydyin antamasta hänelle rintaa, perustelin kielteisen kantani sanomalla "viidentoista vuoden päästä sinä minua kiität, etten antanut sinun imeä" (siinä vaiheessa kätilöllä meni ilmeisesti jotain väärään kurkkuun). Enkä imettänyt. Mutta eilen illalla se tapahtui. Pidin nälkäistä poikaa sylissäni vaimoni askarrellessa omien iltatoimiensa parissa ja valmistautuessa iltaimetykseen ja nukkumaanmenoon. Sitten se tapahtui, aivan varoittamatta. Poika nappasi meikäläisen nännin suuhunsa! Ja se oli muuten napakka ote niinkin pienillä huulilla. Jouduin jonkinlaiseen shokkitilaan. Toisaalta, koska tilanne oli niin koomisen järkyttävä - poika imi kaikin voimin nänniäni. Ja toisaalta, koska se tuntui fyysisesti aivan mielettömän oudolta ja inhottavalta, otti melkein kipeää. Olin niin lamaantuneena, etten saanut omin voimin edes irrotettua sitä lasta rinnastani, vaan jouduin huutamaan akkaa avuksi. Se ei meinnanut naurultaan päästä. Oli kuulemma yölläkin vielä sitä näkyä itsekseen naureskellut. Että kyllä minäkin jotain imetyksestä tiedän.

Tämän vuodatuksen myötä yhteenveto: Jolta maitoa tulee, se imettäköön niin paljon ja missä ja milloin vain haluaa ja vauvalla tarvetta on. Joka ei voi tai halua imettää, syöttäköön vauvaansa pullosta - oli siellä sitten aitoa äidinmaitoa tai vaikka sitä korviketta. Joka arastelee imettää muiden nähden, tehköön tarpeelliset suojaustoimepiteet. Joka kokee julkisen imettämisen luontevaksi - antakoon palaa!

Niin tai näin, niin älköön kukaan kuitenkaan sekaantuko muiden imetysasioihin!

Kiitos ja anteeksi kaikille, jotka ymmärsitte minut joko oikein tai väärin tai etenkin jos ette ymmärtäneet ollenkaan. Olette kaikki äidit joka tapauksessa sankareita - ja parhaita mahdollisia äitejä lapsillenne!

Erään imettäjä-äidin aviomies ja imijäipanan isä,
Jimmy Huhtala
Tämä on meidän perheen miesväen kanta asiaan







maanantai 17. heinäkuuta 2017

(Tatuoitu) käsi joka kehtoa keinuttaa, murhanhimoinen saunavolvokuski ja keskisormi pystyssä kotiutuva poika

Ei taaskaan raskaana olevan isän hormonipäiväkirja päivity aivan sitä tahtia kuin valtaosa päiväkirjoista. Tähän on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin, poika on tullut kotiin - jo aikoja sitten! Ei vaan malta ja toisaalta ehdi kirjoitella aivan sitä tahtia kuin haluaisi. Toinen syy on se, että kotiutumisen jälkeen on tapahtunut joitain sellaisia asioita, etten niistä uskalla raportoida ennen kuin pöly - tai tässä tapauksessa hormonit - on hieman laskeutunut. Koska minulla kuitenkin on vaimoltani kirjallinen lupa julkaista aivan kaikkea, aion sen myöskin tehdä. Mutta rakasta rouvaa kunnioittavalla viiveellä. En kiusatakseni tai pilkatakseni häntä, vaan avatakseni koko sen paketin, mitä raskauteen ja myös sen jälkeiseen aikaan saattaa sisältyä. Onneksi omasta hormonitoiminnastani ja sen arkisista ilmentymistä  voin kirjoitella heti kun tuo ensiksi mainittu haaste vaan hellittää.

Nyt lähinnä naputtelen päätöspisteeseensä blogin siltä osin mihin sen ajattelin alunperin päättyvän. Kun jatkan kirjoittamista, palaan asioihin, jotka matkan varrella jäivät kirjoittamatta ja toisaalta lähden tavallaan jatkumona edelliseen mutta toisaalta aivan uutena matkanaan avaamaan meidän perheen vauva-arkea - tai "vauvajuhlaa", kuten edelleen kahden viikon ikäisen ihanan poikalapsen isän tahdon tätä aikaa nimittää.

Nyt paluu tulevaisuuteen...tai paremminkin kvanttiloikka menneeseen:

Perjantai 7.7.

Vaimo ja poika olisivat päässeet kotiin jo tänään, mutta rouva halusi jäädä vielä yhdeksi yöksi varmistuakseen siitä, että osaa varmasti hoitaa poikaamme. Minä olin omasta osuudestani joka tapauksessa niin epävarma, ettei se asia olisi yhdestä vuorokaudesta mihinkään muuttunut, mutta myötäilin vähintään voimakkaasti vaimoni ajatuksia. Mulla oli oma lehmä ojassa. Likaojassa. Mä olin nimittäin majaillut yksistään sunnuntaista saakka onnemme ja autuutemme tyyssijassa, eli Kosolan risteyksessä sijaitsevassa vuokrakämpässämme, ja voin kertoa, että poikamieselämää viettävästä ukkomiehestä lähtee yllättävän paljon sotkua. Poikamieselämää viettävä poikamies sentään on oppinut siivoamaan omat sotkunsa, koska kukaan muu niitä ei siivoa - paitsi joulun alla pakollisella visiitillä piipahtava äiti. Poikamieselämää viettävä ukkomies sen sijaan on oppinut siihen, että vaimo pitää huushollin puhtaana - tai ainakin pakottaa ukkonsa hoitamaan oman osansa kotitöistä. Sitten kun kukaan ei pakota eikä toisaalta myöskään itse hoida niitä siivouksia, niin hämmästyttävän nopeasti muuten niin siisti ja ihana koti on täynnä ympäriinsä lojuvia vaatteita, astioita, elintarvikepakkauksia ja postin mukana tulleita mainoslehtiä. Nyt piti pelata aikaa, että voisin tuoda perheeni siistiin - tai ainakin menettelevään - kotiin, eikä vaimon tarvitsisi saada synnytyksenjälkeistä keskenmenoa heti kynnyksellä tai holauttaa lapsivesiä jälkikäteen käytävänmatolle. Oli siitä kotiutumisen siirtämisestä ihan oikeaakin hyötyä. Pojan toinenkin korva saatiin tutkittua. Tai lähinnä sen korvan kuulo. Sitähän ei oltukaan yritetty muuta kun pari kertaa joka päivä, mutta meidän pojan korvia ei niin vaan ronkita. Perjantaina se viimein onnistui ja näin vältimme lähetteen kuulopolille. Nyt se on varmaa - meidän poika kuulee. Olisin voinut sen kyllä kertoa lääkärille ilman noita testejäkin - mutta koska sairaalan henkilökunta ei ollut uskonut meikäläisen neuvoja, niin tuskin he olisivat uskoneet valaehtoista todistajanlausuntoani pojan kuulostakaan.

Perjantaina siis painelin suoraan sairaalasta kotiin siivoamaan. Käytin hankkeeseen ruhtinaallisen tunnin verran aikaa. Siinä ajassa piilottaa yllättävän paljon tavaraa kaappeihin ja lipastonlaatikoihin. Päätin palkita itseni pienellä lomalla, ja ajaa karautin illaksi vielä Evijärvelle mökille saunomaan ja haukkaamaan makkaraa. Haikein mielin painelin Vilpolaksi kutsumaamme pieneen metsämökkiin nukkumaan todeten, että en luultavasti vuosiin nukkuisi siellä yksin. 

Mieleeni nousi eräs puhelu, jonka sain jossain vaiheessa talvea. Pohjanmaalla ilmestyvä Ilkka-lehti oli silloin tehnyt jutun tästä blogista ja raskautta edeltäneestä lapsettomuudestamme. Kyseisen jutun nettiversion löydät tästä. Eräs tarkkaavainen lukija oli onnistunut löytämään kyseisestä jutusta sen kaikkein oleellisimman, ja soitti minulle kertoakseen huomionsa henkilökohtaisesti.

- Matti Teppo Meikäpoikalainen (nimi muutettu) täällä hyvää päivää.
- Hyvää päivää.
- Sinusta oli juttu tämän päivän Ilkassa.
- Kyllä pitää paikkansa. Mitä piditte jutusta?
- Kiinnitin huomion sellaiseen asiaan, että sinullahan on käsissäsi tatuointeja.
- Pitää paikkansa, olen itsekin ollut huomaavinani saman asian.
- No saanko kysyä, oletko koskaan tullut ajatelleeksi, miten voit tuollaisilla rumilla ja tuhrituilla käsillä pidellä sylissäsi pientä, viatonta ja puhdasta vauvaa?
- No jos totta puhutaan, niin en ehkä ole juuri tuolta näkökulmalta asiaa pohtinut.
- No millaisia ajatuksia tämä kysymykseni nyt herättää, kun otin asian puheeksi ja herätin sinut ajattelemaan asiaa tältä kannalta.
- No, ensimmäisenä tulee mieleen, oli tatuointeja tai ei, että kun näillä käsillä, joilla ennen olen tehnyt niin paljon pahaa, saan kohta pidellä omaa viatonta ja puhdasta lastani, niin se on suurta Jumalan armoa, jota en ole ansainnut. Se tuntuu todella hyvältä.
- Ihan hyvä näkökulma. Minä kun olen 77 vuotta, 7 kuukautta ja 8 päivää vanha, niin pidän ajatuksenjuoksuni kunnossa sillä tavalla, että luen tarkasti päivän lehdet, ja aina kun löydän niistä epäkohtia, niin soitan asianosaisille ja kerron huomioistani.
- Vai niin, sepä kuulostaa mielenkiintoiselta harrastukselta.
- Viimeksi soitin eräälle arkkitehdille, ja kysyin häneltä, miten hän voi lehtikuvassa istua nilkka toisen jalan polven päällä esitellen kenkänsä pohjaa lukijoille, vaikka hän on niin korkeasti koulutettu. Hän ei osannut vastata ollenkaan...ja sitä ennen soitin...
- Kiitoksia tästä yhteydenotosta ja menestystä jatkossakin toisten elämän epäkohtien tutkimiseen...

Mä olin tänäänkin pidellyt poikaani tatuoiduissa käsissäni. Jos sama kysymys esitettäisiin tänään, vastaus olisi edelleen sama...suurta armoa, jota en ole ansainnut.
Että miltäkö tuntuu...yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa
Yöllä oli arviolta viisi astetta lämmintä, eikä Vilpolassa ole minkään sortin lämpöeristeitä. Tuntui veikeältä herätä aamuviideltä ja katsella miten hengitys kohoaa höyrynä ilmaan sisätiloissa. Tapojeni vastaisesti nukuin sen yön peiton alla.

Lauantai 8.7.

Tänään oli se päivä, kun poikani, johtaja Aito-Iisakki Jimmynpoika Huhtala pääsisi kotiin. Volvon keula kohti Seinäjokea. Olin luvannut vaimolleni olla noutamassa heitä heti lounaan jälkeen. Myöhästyin puoli tuntia. Olin jo varautunt hirveään hormonipitoiseen läksytykseen, mutta vaimo ei maininnut myöhästymisestäni sanaakaan. Syy selvisi pienen small talkin jälkeen. Vaimo ei vielä ollut lähdössäkään. Vauva piti syöttää ja sitten sen piti saada levätä ja sitten pitäisi sitä ja tätä ja tuota. Meillä meni siinä varmaan se kolme tuntia.
Loppuu se sairaalas makoolu - me lähäretään kotia! (Huom! Keskisormi)
Viimein tuli aika survoa pikkuisäntä kaukaloonsa. Otti pannuun niin että verenpaineet olivat takuulla korkeammat kuin yhdelläkään raskausmyrkytyksen kourissa kourustelevalla raskaana olevalla mammalla. Miten ihmeessä kukaan osaa ensimmäistä kertaa laittaa pienelle vauvalle turvavöitä oikealle kireydelle. Liian löysällä ne olisivat vaaralliset ja toisaalta jättäisivät vauvan roikkumaan valtoimenaan kaukaloonsa ja kenties tukehtumaan kurkkutorven painuessa linttaantuneeseen yli 90 asteen kulmaan ja liian kireälle vedettyinä ne saattaisivat katkaista pienokaisen solisluut tai muuten vaan satuttaa häntä.

Kiristin vyöt niin tiukalle, kuin se oli mahdollista omien sormien ollessa vauvan ja vyön välissä. Sen jälkeen painelin hoitajien huoneeseen tiukkaamaan oikeaoppista neuvoa vöiden käyttöön. Ainakin väittivät vöiden olevan hyvin ja mahdollistavan vauvan hengitystoiminnot. Epäilytti niin viimeisen päälle. Kyllä ensikertalaista pitäisi edes tyylisyistä hieman nuhdella vääränlaisesta vyönkäytöstä, eikä heti olla hyväksymässä sen onnettomia räpellyksiä. Päätin kuitenkin luottaa hoitajiin - oli ne ilmeisesti pitäneet monen muunkin tenavat hengissä siellä.
Seuraava shokki odotti kun pääsimme autolle. Varmasti kesän kuumin päivä ja aurinko oli porottanut useamman tunnin parkkipaikalla uskollisesti odottavaan Volvoon. Avasin oven ja haistoin palaneiden nenäkarvojen ja viiksien hajun sieraimissani samalla kun kuulin pahaenteistä rätinää ja tunsin lämpöaallon pyyhkäisevän vasten kasvojani. Tuonne saunaan joutuisin muutenkin lämpöisesti puetun poikani tunkemaan kotimatkan ajaksi. Ja arvatkaa vaan, onko 80-luvun Volvo 240:ssa ilmastointia.

Vaimo kampesi viereeni ja ja lähdimme köröttelemään kohti kotia hiki valuen. Nurmossa piti ajaa tien sivuun ja laittaa rouva pojan kanssa takapenkille. Arvelin, että lämpöhalvauksesta olisi paremmat todennäköisyydet selvitä, jos oireet huomattaisiin ajoissa. Ei sillä pojalla mitään hätää ollut. Tyytyväisenä tuhisi kaukalossaan ja matka jatkui.

Huomasin yllättävän voimakasta isähormonien toimintaa automatkan aikana. Ensinnäkin tavallisesti hieman reippaampi kaasujalkani osoitti lainkuuliaisuutta hämmästyttävällä tasolla. Ajoin suurimman osan matkasta jopa pykälän verran alle nopeusrajoitusten sallimaa nopeutta. Toinen hormonien aikaansaama ilmiö oli valtava suojeluvietti ulkopuolisten uhkien suhteen. Katsoin murhanhimoisesti jokaista autoilijaa, joka ajoi liian lujaa ja/tai liian läheltä omaa menopeliäni, jonka takapenkillä nukkui universumin kaunein olento. Mietin myös hiljaa mielessäni erilaisia tilanteita, joihin liikenteessä voisin joutua. Niin raakalaismaiselta kuin se saattaa kuulostaa, jouduin tunnustamaan vaimolleni kesken matkaa: "Tiedätkö, mä tajusin just, että jos joku hirveä pienempi eliö pomppaa kesken kaiken mun auton eteen, niin en mä voi väistää sitä ojaan tai metsään, mun on ajettava päälle. Siis jos vaikka jostain hyppää kävelijä tohon eteen, niin mun on pakko ajaa sen päälle ja yrittää sen jälkeen pysyä itse tiellä. En mä voi vauva kyydissä ajaa ulos." Omaksi onnekseni ja kaikkien hirveä pienempien eläväisten onneksi kukaan tai mikään ei pompannut yhtäkkiä automme eteen.

Poika selvisi kotimatkastaan kuumassa koslassa kiehuvassa kaukalossaan vallan hyvin, ja kannoin kallisarvoisen taakkani ylpeänä ylös portaita toiseen kerrokseen ja sisälle kotiin. 

Kehto, jonka oma isäni oli tehnyt minua varten vuoden 1982 syksyllä, sai kannateltavakseen päiväunia sikeästi nukkuvan poikani. Hengitti se, tarkistin asian noin kahden minuutin välein.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Aitoja, paitoja, maitoja ja uusia taitoja - sekä ripakopallinen isovanhempia

Vähän viiveellähän nämä tänne nyt päivittyy, mutta edellisessä kirjoituksessa kuvailtu tilanne ja siinä mainittu uusi elämä ovat hieman vaikuttaneet sekä mielenkiinnon kohteisiini että ajankäyttööni. Tähän tekstiin tulee nyt sitten tiistai-illasta torstaihin juttuja, ei malta jättää väliin yhdenkään päivän tapahtumia tässä vaiheessa.

Jatketaan nyt kuitenkin siitä, mihin viimeksi jäätiin...

Tiistai 4.7. jatkuu...


Eihän siitä nukkumisesta mitään tullut. Pyörin ärsyttävän pirteänä ympäri kämppää, kun synnytystä edeltänyt melkein kuuden desin battery ja pari kahvia ynnä synnytyksen jälkeen hörpitty iso termoskannullinen ja sen päälle vielä yksi kupillinen kahvia alkoivat vaikuttaa synnyttäneen isän elimistössäni. Pari kertaa yritin mennä sänkyyn pitkälleni, mutta kummallakin kerralla olin kääriä itseni vuodevaatteisiin lähes yhtä tiukaan kapaloon kuin armas poikani aamulla.

Isähormonien voimalla näemmä jaksaa valvoa, se taito kuulemma onkin tarpeen. Lähdin teettämään uutta t-paitaa Suomen suurimman kyläkaupan eteiseen, sillä edellisen teettämäni paidan teksti oli aamuyön tapahtumien jälkeen jäänyt vanhaksi tiedoksi. Uuteen paitaan tuli rintaan asiayhteydestään irrotettu, mutta tilanteeseen vallan hyvin sopiva siteeraus Raamatusta "Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu" (Jes. 9:5).
Selkään tuli komiasti pojan nimi: Aito-Iisakki Jimmynpoika, sen syntymäaika ja mitat sekä toteamus tavasta, jolla hän maailmaan tuli "Puukoonreiästä hätäsektiolla".
Painelin sairaalaan katsomaan vaimoani ja poikaani. Vaimo oli suunnilleen selvinnyt aamuisesta tokkuratilastaan, vaikka olikin vielä hieman poissaoleva. Sen verran nukkumattomuus oli meikäläiseen jättänyt jälkiään, että näin jälkikäteen en kyllä paljoakaan muista tuon illan vierailustani. Onneksi on kamera, josta voi katsoa millaisia kuvia sitä on tullut räpsittyä! Niin sen lisäksi että mulla on itsellä ollut näitä erikoispaitoja, niin mähän teetin jo hyvissä ajoin pojalle bodin, jossa on pohojalaaset salmiakkikuviot, pojan nimi ja sen nimikkopuukkoo - puukkoo, jonka siis oon myös sille hankkinut.
Vaipanvaihdon yhteydessä survottiin se bodi pojan päälle kuvaamista varten, mutta ei se ollut oikein kuvauksellisella tuulella sen kokemuksen jälkeen, tissille vaan olis pitänyt päästä.
Iisakki Järvenpään Aito-puukko ja Huhtalan Aito-Iisakki
Mehän siis julkistimme pojan nimen jo samana päivänä kun hän syntyi, ja vanhempamme ja sisaruksemme puolisoineen olivat nimen tienneet jo joulusta saakka. Jokaisessa perheessä on omat tapansa, mutta me emme nähneet mitään syytä siihen, miksi lapsen nimeä pitäisi "pihdata" viikkoja sen syntymän jälkeen tilanteessa, jossa se nimi jo on olemassa. Se on toki asia erikseen, ellei nimeä ole keksitty. Me kun emme kuulu luterilaiseen kirkkoon, niin ei ollut edes ristiäisiä luvassa, joiden takia nimenjulkistamista olisi pitänyt pitkittää. Meillä on nimenanto ihan vaan  nimenanto ja kaste on sitten jokaisen henkilökohtainen valinta, toivomme poikamme menevän kasteelle sitten, kun hän on itse päättänyt lähteä seuraamaan Jeesusta kuten vanhempansakin.

Tähän väliin pieni nimianalyysi. Poikamme on siis Aito-Iisakki Jimmynpoika. Valtaosan tuosta nimestä olen hahmotellut jo ennen kuin tapasin vaimoni. Oli syksy 2005 ja olin viimeistä kertaa päihdekuntoutuksessa Kankaanpäässä. Silloin vaihdoin oman etunimeni. Pyysin kuntoutuskavereilta nimiehdotuksia paperilapuille, ja laput laitettiin hattuun, ja kirjaimellisesti siis "vedin nimeni ihan hatusta". Vedin lapun, jossa luki "Jimi". Koska en halunnut tulla yhdistetyksi silloin esillä olleeseen Jimi Pääkalloon, muutin nimeä sen verran, että nimekseni tuli Jimmy. Samoihin aikoihin aloin haaveilla perheen perustamisesta ja poikalapsesta, ja ajattelin, että olisi hienoa kun poikani kolmas nimi olisi Jimmynpoika. Seuraavaksi hykertelin, että sehän voisi olla Jimi Jimmynpoika. Enää toinen etunimi puuttui. Sitten keksin valtavan hienon ja kaksoismerkityksellisen nimen tuohon väliin. Aito! Paitsi että Aito tarkoittaa, että joku asia on aito eikä väärennetty, se on isäni isän, nyt jo edesmenneen pappani nimi. Aito-pappa oli aina ollut se lemppari isovanhempani ja hänellä kun oli samanlaisia elämänkiemuroita ollut kuin minullakin, niin hänen seurassaan ei hävettänyt vanhemmallakaan iällä olla, kuten muiden elossa olevien isovanhempien seurassa tuppasi olemaan. Aito-pappa kuoli vielä samana vuonna kun tuon tulevan lapseni nimivalinnan tein, ja se sinetöi päätökseni siirtää tuo suhteellisen harvinainen etunimi seuraavalle sukupolvelle.
Lapualaasen Aito-Iisakki Huhtalan Kauhavalaanen isänisänisä Aito Huhtala
Kun sitten tapasin nykyisen vaimoni, ja kerroin hänelle, mitä olin ajatellut poikamme nimeksi, hän hyväksyi mutisematta nimet Aito ja Jimmynpoika, mutta nikotteli sen Jimin suhteen. Niin kyllä minäkin sitten siinä vaiheessa. Totesimme, että pojan ensimmäinen nimi saisi olla Raamatusta. Erilaisia versioita mielessä pyörikin. Muutama vuosi sitten, kun vaimon kuukautiset olivat taas kerran olleet lupaavasti myöhässä jo toista viikkoa, mutta sitten kuitenkin TAAS alkaneet, ja olimme epätoivon, vihan ja surun tunteiden keskellä (jos et ole lukenut lapsettomuushistoriaamme, lue tämä vanhempi kirjoitukseni Isän raskautta edeltänyt raskas aika), luin Raamattua ja törmäsin siellä kohtaan, jossa Jumala sanoo lapsettomuudesta kärsivän pariskunnan miehelle, patriarkka Aabrahamille: "Totisesti vaimosi Saara synnyttää sinulle pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Iisak." (1. Moos. 17:15) Koin tämän Jumalan rohkaisuna meidänkin elämäämme niin voimakkaasti, että painelin herättämään nukkuvan vaimoni, ja sanoin että me saadaan se poika ja sen nimi muuten on sitten Iisak! Vaimo tykästyi nimeen välittömästi. Aina viime syksyyn asti poikamme nimeksi oli siis tulossa Iisak Aito Jimmynpoika. Palatessamme Pohojammaalle totesimme, että Iisak saa luvan olla Iisakki. Kun vaimo oli sitten tullut raskaaksi, aloin pallotella pojan nimeä pohtien sen merkitystä. Jos Aito-nimi olisi keskimmäisenä, se viitaisi - kuten olin alunperin tarkoittanutkin - siihen, että lapsi olisi ihan Aito Jimmynpoika, mutta jos sen laittaisikin Iisakki-nimen eteen, se julistaisi lapsen olevan Aito Iisakki, joka taas muistuttaisi meitä Raamatussa annetusta Iisakia koskeneesta ja toteutuneesta lupauksesta. Sitten aloin ajatella, että jos lapsi olisi Aito-Iisakki eli yhdysnimi, jonka molempia osia käytettäsiin kutsumanimenä, se julistaisi joka kerta lapsen ihmeellisyyttä meille ja kaikille muillekin, jotka Raamatun Iisakin tarinan tuntisivat. Lisäksi Aito-Iisakki on aika miehekäs nimi muutenkin, ja sitä paitsi yhtään sen nimistä ei ainakaan Väestörekisterikeskuksen mukaan vielä ole olemassa. Se oli sitten siinä. Eli tässä meidän pojan nimen merkitys!

Tiistailta en enää muuta muistakaan kuin sen, että sain vaihtaa pojalle vaipan. Se on harvinaisen jäntevä kaveri (tämän sanoi kätilö), joten se laittoi miehekkäästi hanttiin, kun pepunpesun jälkeen kuivailin taipeita ja laitoin vaippaa. Oli se jännä kokemus!

Vasta illalla, kun menin nukkumaan, tuli ensimmäisen kerran vedet silmiin - Mä oon ihan oikeasti nyt pienen pojan isä!

Keskiviikko


Aamulla herätessäni olin ihan pihalla. Ensimmäinen hyvin nukuttu yö neljän olemattoman yön jälkeen. Kellon soidessa mietin, missähän vaimo mahtoi olla, vaikkei hän oli ollut poissa kotoa jo sunnuntaista asti. Huomasin isäni soittaneen vain vähän aikaa sitten ja soitin hänelle takaisin. Isä kyseli päivän aikatauluistani ja siitä, koska olin menossa laitokselle...pelasin aikaa samalla kun yritin keksiä, mille laitokselle olin menossa, kunnes eilisen tapahtumat pomppasivat mieleeni - mä oon edelleen isä, ihan oikeasti.

Vaimokin oli saanut katetrin pois ja päässyt jaloilleen leikkauksen jälkeen. Muutenkin se oli jo enemmän oma itsensä. Ja poika. On se mahtava!

Vanhempani kävivät katsomassa uutta tulokasta. Mun vanhemmat on siis mummu ja pappa, vaimon vanhemmat on mummi ja ukki.

Aito-Iisakki näytti pitävän isovanhemmistaan, ja yllätys yllätys, erityisesti papastaan. Isäni on sellainen mies, että kaikki koirat ja lapset tuntuvat pitävän hänestä. Hän on siskonpoikani suuri idoli, ja ensitapaamisesta lähtien mitä ilmeisimmin myös minun poikani sankari.
Papan sylissä - katse kertoo paljon!
Ai niin, Aito-Iisakki söi tissiä koko vierailutunnin ajan, joten jouduimme anoa jatkoaikaa, että vanhempani näkisivät hänen kasvonsa. Kahden tunnin ruokatunnin jälkeen mummu ja pappa saivat pojan syliinsä.
Mummun sylissä - Aika muikea ilme
Lähdin yhdessä vanhempieni kanssa Seinäjoen Helluntaiseurakuntaan Sateet lähetä-tilaisuuteen, jossa olin itse puhujana. Poikamme syntymä oli huomioitu sielläkin, ja pastori Jacob Huttunen lahjoitti seurakunnan puolesta pojalle Raamatun ja sammakkotossut. Ja ihan pastorin lupa on kuulemma sitä Raamattua syödä!

Torstai

Tänään olikin sitten se päivä, kun tuore isä pääsi kylvettämään poikansa! Voin kertoa hyvät ystävät, että se oli yksi elämäni jännittävimpiä hetkiä. Olin aivan varma, että pudotan pojan sinne altaan pohjalle! Ja kun se kaveri vänkää vastaan sellaisella voimalla notta! Oli kyllä tosi epävarmat otteet, mutta onneksi sitä ei kuvista näe. Niin se vaan tuli poika pestyä ja vaippa laitettua.
Eka kylpy - vaikka vähän ristiäisiltä näyttääkin
Tänään oli sitten vuorossa toisten isovanhempien eli Satun vanhempien vierailu. Tällä kerralla Aito-Iisakki päätti käyttää vierailuajan nukkumiseen. Taas meni jatkoajalle, mutta saivat appivanhemmatkin sitten pojan syliinsä.
Mummin sylissä - vähän kieli pitkällä
Appivanhemmillani on ollut rankka kevät. Heidän poikansa, eli Satun isovelihän kuoli yllättäen helmikuun lopussa. Ei kuitenkaan niin paljoa surua, ettei jotain iloakin, sillä vastaavasti he saivat nyt vain reilun viikon sisällä kaksin kappalein lapsenlapsia!
Ukin sylissä
Kyllä taas illalla ihmettelin, miten sitä voikin ihmisen elämässä tärkeysjärjestys muuttua vain reilun kolmen kilon myötä! Tämä pikkukaveri on kyllä muuttanut jo parissa päivässä myös meikäläistä ihmisenä. Raskaushormonit muuttaa ihmistä paljon, mutta kyllä isyyshormonit synnytyksen jälkeen vielä enemmän!

Sain napattua kuvan, jossa poika pitää kiinni mun sormesta. Tykkään siitä tosi paljon. Siis poikaa rakastan, mutta siitä kuvasta tykkään. Se kertoo enemmän kuin blogillinen sanoja. Taidan teettää siitä taulun!
Isä ja poika - pojan elämä on nyt hyvin pitkälti mun käsissä


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Puukoot heiluu ja uutta elämää syntyy - mutta karvaisesta rinnasta ei maitoa heru!

Kylläpä on ollut toimintaa toissa iltana kirjoitetun blogitekstin jälkeen. Minähän sitten tosiaan tulin kotiin ja koska vaikutti siltä, ettei ainakaan ennen iltapäivää olisi ollut tarvetta lähteä laitokselle katselemaan tilanteiden etenemistä, lueskelin hyvällä omallatunnolla kirjaa vartin yli yhteen yöllä.

Oli lievästi sanottuna epätodellinen olo, kun puhelin soi jo ennen kolmea ja suunnilleen ainoat sanat mitä kuulin, olivat ”nyt on kiire” ja ”siirretään saliin”. Taustalla siis kolme huonosti nukuttua yötä ja nyt tämä neljäs siis katkesi taas alle kolmen tunnin unien jälkeen. Sen verran sekaisin olin, että muutama minuutti tuhrautui sen miettimiseen, mitä tarvitsisin mukaani. Ja siis enhän mä mitään olis edes tarvinnut. Lyhyistä unista ja säikähtämällä heräämisestä (tarkkaavainen lukija muistaa, että vihaan säikähtämällä heräämistä yli kaiken) johtuen koko turpavärkki tuntui puutuneelta ja silmät olivat aivan sumeina, kun loikkasin rouvan Volvon rattiin. Kuvailen matkaa ympäripyöreästi, sillä en halua kertoa muunneltua totuutta, mutta en uskalla aivan koko totuuttakaan suoranaisesti tuoda julki, ettei kukaan katsoisi minun sen perusteella syyllistyneen rikokseen. Matka meni yllättävän nopeasti, ja aikani kuluksi tulin kuitenkin ajatelleeksi, ettei tuollainen V70 loppupeleissä varmaankaan olisi kovin hyvä ajettava, jos vauhti nousisi oikein reilusti yli sallitun. Ei siinä, ei tuollaisella varmaan aivan kahtasataa edes pääsisi. Synnytyssaliin päästyäni ei kukaan silti syyttänyt siitä, että olisin liian nopeasti saapunut, joten ainoa lievästi soimaava ääni kuului omalletunnolleni. Sekin vaikeni, kun huomasin vaimoni olevan lievästi sanottuna rauhattoman ja seuraa kaipaavan oloinen.
Vaimo synnytyssalissa ennen tilanteiden lopullista eskaloitumista
Vaikka ehdotukseeni jatkaa synnytyksen käynnistämistä ei ollut suostuttu, oli sen eteneminen jatkunut taustalla omalla painollaan siinä määrin, että kun kovapäävaimoni viimein oli pyytänyt kipulääkettä, se oli annettu hänelle pillerin sijaan piikillä. No tiedättekö mitä se kipupiikki oli tehnyt, no polkaissut sen synnytyksen vauhtiin oikein kunnolla – ja vauhdilla. Kohdunsuu oli venähtänyt sentistä neljään melkein nanosekunnissa ja supistukset olivat moninkertaistuneet. Jos näistä tilanteista saa huvittavia näkökulmia esittää – ja minä saan, mulla kun on se kirjallinen lupa vaimolta – niin mainittakkoon, että rakas rantapalloni tunsi supistukset voimakkaimmin peräsuolessaan ja muutenkin niillä seuduilla. Sinne ei meinannut epiduraalikaan alkuun purra. 

Saatuani itseni jollain tavalla ajan tasalle – hyvin vajavaisella tavalla – ja nautittuani ensimmäisen kupillisen ”tilaamaani” kahvia, kysäisin kätilöltä, että kauankohan menee siihen vaiheeseen, kun mun on välttämätöntä olla siinä ihan vaimon vieressä kädessä pitelemässä ja mukavia puhelemassa, eli siihen ponnistusvaiheeseen. Kätilö sanoi, että näissä hommissa on vähän niin, ettei hän arvaa luvata muuta kuin sen, että tämän vuorokauden sisällä se hetki koittaa. Tarkensin vielä, ehtisinkö juoda rauhassa toisen kupillisen kahvia ja käydä sen jälkeen vielä vessassa (joka siis sijaitsi synnytyssalin yhteydessä). Kätilö naurahti, että sen hän uskaltaa luvata.

Särpiessäni kahvia, kätilö pyysi vaimoani kääntymään toiselle kyljelleen ja sen jälkeen siellä jatkettiin jotain tutkimista. Ohimennen kuulin hänen sanovan, että hän kutsuu nyt lääkärin arvioimaan jonkin tilanteen, ja lääkäri olikin paikalla varsin nopeasti. Tempaisin viimeisen suullisen kahvia naamariini ja painelin lorottelemaan rakkoni tyhjäksi sitä silmälläpitäen, että jossain vaiheessa rouva saattaisi puristaa kättäni sellaisella voimalla, että meikäläisellä menis housut vaihtoon, jos oikein kova kusihätä sillä hetkellä olisi.

Joko lorottelin vessassa todella kauan tai sitten salissa tapahtui muuten vaan paljon asioita pissareissuni aikana. Kun nimittäin palasin asemapaikalleni, kuulin lääkärin huutavan ”sektio!” Tähän joku esitti tarkentavan kysymyksen ”kiireellinen?” ja sai vastauksen ”hätä!”  Vaimo käskytettiin peppu pystyssä ja pää alhaalla polvilleen sängylle ja vain muutamassa sekunnissa saliin rynnisti useita uusia henkilöitä, joilla oli myös sänky mukanaan. Sänky parkkiin vaimoni alla olevan sängyn viereen ja siitä vaimo käskytettiin sitten vaihtamaan sänkyä – ja sitten mentiin. Tässä(kin) hetkessä oli hyötyä siitä, että olin opiskellut näihin synnytystilanteisiin liittyviä asioita. Tiesin nimittäin, että kiireelliseen sektioon, joka siis on näistä kahdesta etukäteen suunnittelemattomasta sektiovaihtoehdosta se vähemmän kiireellinen, voi isäkin joskus päästä mukaan, mutta hätäsektiossa on sen verta kovempi kiire eli hätä, että sinne ei isiä oteta ammatti-ihmisten vaivoiksi säätämään ja pyörtyilemään. Tilanteesta hämmentyneenä kykenin siis kuitenkin vielä varmistamaan kätilöltä, että ”mä jään varmaan tänne?” ja sain siihen myöntävän vastauksen. Pakko myöntää, että oli aika brutaali näky, kun oma vaimo on ison mahansa kanssa tuollaisessa oudossa asennossa alastomana, reidet ja persusta veressä ja lauma sairaalakamppeisia ihmisiä lähtee häntä sitten juoksuttamaan sängyn kanssa pois paikalta. Myöhemmin vaimo kertoi, että käytävässä sängyn kanssa oli juostu todella kovaa, ja tilanne oli ollut hänelle vähintäänkin pelottava.

Sitten olinkin yksin tyhjässä synnytyssalissa. Parin minuutin kuluttua tuli jo epävarma olo, että kuuluiko mun sinne jäädä, vai pitäiskö mun olla jossain odotustilassa, joten lähdin käppäilemään käytävälle ja katselemaan paikkoja. Missään ei näkynyt ketään, joten päätin palata synnytyssaliin. Käytyäni parissa väärässä salissa luovuin yrityksestä. Arvatkaa vaan olinko katsonut, mikä numero siinä meidän synnytyssalin ovessa oli. Sitten löysin pari henkilökuntaan kuuluvaa ihmistä toimistostaan, ja tiedustelin, kuuluiko meikäläisen palloilla päämäärättömänä pitkin käytäviä, vai pitäisikö mun olla jossain tietyssä paikassa. Käytävä oli kuulemma oikein hyvä paikka, mutta ystävällinen kätilö (oletan että se oli hänen tittelinsä) opasti minut siihen saliin, josta olin hortoilemaan lähtenyt. Hän myös kertoi, mistä oli kyse.

Kun vaimoni oli kääntänyt kylkeä, olivat vauvan sydänäänet alkaneet heikkenemään merkittävästi. Syytä tähän ei tiedetty. Paikalle hälytetty lääkäri oli nopeasti tehnyt ratkaisun, että lapsi on saatava mahdollisimman nopeasti. Kohdunsuu ei ollut tarpeeksi paljon auki, että lapsi olisi voitu ottaa alakautta pois imukupilla avustamalla, joten puukonheiluttaminen oli ainoa tapa nopeuttaa pojan syntymää. Nyt vastausta vailla oleva kysymys oli siis se, mistä sydänäänten romahtaminen johtui, ja muuttuisiko tilanne sen myötä, kun vauva saataisiin ulos.

En ole kovin murehtivaa saati panikoivaa tyyppiä, mutta tässä tilanteessa minuutit tuntuivat yllättävän pitkiltä ja päässä juoksi yllättävän paljon ajatuksia ja kovalla vauhdilla. Taustalla vuosien lapsettomuus ja monet pettymykset ja sen jälkeen viimein ”onnistunut” raskausaika takana – niin mitä jos tässä vaiheessa jotain menisikin pieleen? Mitä jos tässä vaiheessa menettäisin lapseni! Asiaa ei auttanut se, että mieleen nousi muiden ihmisten elämästä järkyttäviä tilanteita, jotka olivat tapahtuneet juuri tässä vaiheessa raskautta/synnytystä. Nyt tiedän muuten taas, mitä tarkoittaa kun ”rukoilee sydämensä pohjasta”, sieltä ne rukoukset tuntuivat aivan kirjaimellisesti nousevan. En uskaltanut avata suuta kovin suurelle, ettei sydän tulisi sitä kautta sanojen mukana ulos. Rukouksella on muuten paitsi se hyvä puoli, että ne kuullaan, myös se, että annettuaan asiat Jumalan käsiin, saa itse kokea rauhaa ja luottamusta epävarmojenkin olosuhteiden keskellä. Niinpä jäin suhteellisen tyynellä mielellä odottamaan, että ovi käy. Ja sehän kävi!

Saliin työnnettiin lasiseinäisessä sängyssä maailman kaunein näky – minun poikani! Olin koko raskauden ajan ollut varma, että kun viimein näen poikani, niin se on se hetki, kun meikäläiselläkin tulee itku. Odotuksista huolimatta liikuttumisen tai herkistymisen sijaan sydämeni valtasi vain käsittämättömän voimakas levollinen ajatus siitä, että nyt asiat ovat niin kuin niiden kuuluukin olla, ja olin mielettömän onnellinen! Syksyin tarkistamaan, oliko pojalla ”Huhtalan nenä” ja ”viillot” (meidän suvussa tyypilliset viillon näköiset jäljet silmien alapuolella) – molemmat oli! Uskokaa tai älkää, poika oli juuri sen näköinen kuin olin kuvitellutkin – paitsi vielä vähän suloisempi.
"Viillot" on siis nuo, jotka lähtee silmien sisäkulmista
Koska puukosta saanut äiti oli parsittavana, eikä näin ollen ollut vauvan käytettävissä, pääsin pojan kanssa harvinaislaatuisen läheiseen kontaktiin sen elämän ensimmäisten tuntien ajaksi. Paita pois ja vauva viltin ja lämpöpeiton kanssa isälle ihokontaktiin. Olinhan mä kuullut juttuja siitä, miten vastasyntynyt lähtee itse etsimään äidin tissiä saadakseen maitoa, ja miten ne syntymänsä jälkeen voi osata jopa ryömiä, vaikka se taito pitääkin sitten myöhemmin opetella uudestaan, mutta kyllä se käytännössä hämmästytti! Pikkukaveri lähti oikeasti kiipeämään mua pitkin ja maiskutteli samalla kovaan ääneen huuliaan ja työnteli kieltään ulos, etsien nisää jota voisi imeä. Kauhistuneena huusin kätilölle, että tämä kyllä karkaa, jos et tuu hätiin! Vielä enemmän kauhistutti se, kun se yritti hamuilla meikäläisen karvaista rintaa suuhunsa. Siis tämä meidän poika – ei se kätilö. Rauhoittelin torjumisesta hieman ärsyyntynyttä jälkikasvuani vakuuttelemalla, että viidentoista vuoden päästä hän olisi kiitollinen kuullessaan, että ei ole imenyt isänsä tissiä. Fiksu poika – ymmärsi heti mistä on kyse ja vaikeni.

Me tultiin kyllä tosi hyvin toimeen. Minähän oon tosi paljon silitellyt poikaa jo äitinsä vatsan läpi ja jutellut sille paljon. Kätilö sanoikin, että siitä huomaa, että se erottaa mun äänen muiden äänistä, ja että mun äänen kuuleminen selvästi rauhoittaa sitä. Siellä me sitten hengailtiin pojan kanssa ja ihmeteltiin maailman menoa. Mulla alkoi kyllä uni painaa jo tosi pahasti silmää, kun oli tilanne saatu rauhoittumaan.

Parin tunnin kuluttua meille tuotiin vaunut ja sanottiin, että voitaisiin lähteä katsomaan äitiä heräämöön. Oli kyllä siisti fiilis lykkiä vaunuja pitkin sairaalan käytävää ja kärräillä omaa poikaa vaunuilla. Akka oli aivan tokkurassa siellä letkujensa keskellä, kun saavuimme paikalle. Pitkä odotus palkittiin, ja pikkumies sai viimein ensimmäisen syntymänjälkeisen ateriansa ja imi rintaa ahnaasti tärisevän vaimoni heräillessä vähitellen uuteen tilanteeseen.
Äidin ja pojan ensitapaaminen ja tissikontakti
Melko pian saatiin sitten ottaa Satu mukaan ja siirryimme takaisin synnytyssaliin. Kun poika oli syönyt, se kapaloitiin ja annettiin taas meikäläiselle ja vaimo alkoi kuorsaamaan sängyllään.
Pari tuntia myöhemmin vaimo ja poika siirrettiin osastolle ja meikäläinen lähti vähitellen kohti kotia.

Synnytyksen jälkeen juotu kahvilitra alkoi vaikuttaa, joten päätin pitää varpajaiset ja painelin parturiin. Meikäläisen parta selvästi häiritsi poikaa, kun se mönki sylissäni ja karvat menivät sen silmiin ja suuhun. Tuli siinä herkkänä hetkenä pojalle sanottua, että ”isi kyllä leikkaa sen parran”. Naamakarvat trimmattiin alle sentin mittaan.
Ennen ja jälkeen
Seuraava etappi oli Iisakki Järvenpään puukkotehdas Kauhavalla. Kävin siis jo ennen pojan syntymää ostamassa sille syntymälahjaksi Aito-puukon. Nyt oli vuorossa kaiverruksen hakeminen, kun syntymäpäivä oli selvinnyt. Myyjäkin herkistyi, kun kerroin mitä puukkoon kirjaillaan. ”Aito-Iisakki 4.7.2017” Tuon nimisellä kaverillahan on siis pakko olla Iisakki Järvenpään Aito-puukko!
Iisakki Järvenpään puukkotehtaan valmistama Aito-puukko
Nimestä myöhemmin vähän lisää. Tämän jälkeen painelin kotiin suunnittelemaan kunnon päiväunia. Tarina jatkuu seuraavassa osassa...

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Poika syntyi

Olin ajatellut kirjoittaa tähän kaikki tapahtumat viimeisen vuorokauden ajalta. Nyt iski kuitenkin sellainen väsy, että siirrän raportin huomiseen. No, tärkeimpänä asiana siis kerrottakoon, että Aito-Iisakki Jimmynpoika Huhtala syntyi hätäsektiolla 4.7.2017 klo 4:38. Yksityiskohdat huomenna!

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Mieto starttipilotti, Biltemaan turvaava valelääkäri ja muut piilokanyylit

Aamulla ajelin Evijärveltä Seinäjoelle tarkistamaan raskaana olevan vaimoni tilaa. Olotila oli vähintäänkin pirteä, sillä nukuin toinen silmä auki sen runsaan neljän tunnin pätkän, jonka voin sanoa yöstä nukkuneeni. Meikäpoika kun on sen verran sikeäuninen, ettei uskaltanut vaipua kovin syvään uneen, että herää sitten jos vaimo soittaa lähtölaukauspuhelun.

Ne oli laittaneet jotain starttipilottia rouvaan. Hah! Perinteinen starttipilotti toimii niin, että vanhempikin kosla käynnistyy välittömästi vähän kylmemmissäkin olosuhteissa. Tää ihmisille tarkoitettu korvike, Cytotec (muistaakseni), ei kyllä auttanut välittömässä käynnistymisessä. Ei kerralla eikä kahdella. Jotaki pieniä supistuksentapaisia rouva alkoi kyllä oirehtia, mutta ei hyrähtänyt käyntiin. Eikä se nyt niin vanha oo kuitenkaan. Tavallisesti vaimo näyttää sievältä helmipöllöltä, mutta supistukset saivat hänestä esiin hieman tuimemman näköisen pöllöeläimen - Huuhkajan.

Ja sitten ne paljonpuhutut "käyrät". Akka on toista vuorokautta ollut jatkuvasti niillä "käyrillä" tutkittavana. Kuitenkin kätilö sanoi, että se on kone, eikä niistä numeroista kannata välittää. Siis mitä ihmettä? Minkä takia ne sitten sitä konetta käyttää, jos ei siihen luoteta? En saanut selkeää vastausta keneltäkään. Toisaalta, en myöskään saanut osastolle porttikieltoa, vaikka vaimo välillä epäilikin juttujeni siihen ennen pitkää johtavan.
Akka käyrillä
Aikani kuluksi aloin perehtymään synnytyksen käynnistämiseen ja siinä käytettäviin apuvälineisiin. Ensimmäisenä törmäsin Ballonki-laajennukseen - joskin kutsun sitä mukavammalla nimellä "Tallunki-laajennus". Innostuin tästä Tallungista niin, että aloin välittömästi kollaamaan kaappeja, josko sattuisin sellaisen löytämään. Sen verran kirurgin ynnä kätilön vikaa meikäläisessä pohjimmiltaan on, että pienemmät leikkaukset ja muut sisäelimiin kohdistuvat toimenpiteet epäilemättä tulisi hoidettua kotioloissakin. Vaimo oli asian suhteen hieman skeptinen. Kerroin nähneeni, miten väylä saadaan auki sellaisilla levittimillä ja sittenhän se olisi vain nasauttaa Tallunki tilaansa. Arvelin Biltemasta löytyvän sopivia Tallungin korvikkeita, sillä alkuperäisosia en kaapeista löytänyt.

Seuraavaksi silmille pomppasi suonensisäisesti käytettävä oksitosiini-infuusio. Innostuin, koska suonensisäisestä käytöstä minulla on huomattavasti enemmän kokemusta kuin naisen sisätiloihin tungettavista Tallungeista. Ainoa ongelma, etten kaappeja tonkiessani ollut törmännyt myöskään oksitosiini-infuusioon. Aloin välittömästi suunnitella valelääkärinä esiintymistä. Valkoinen takki niskaan ja valtava paperinivaska kasvojen edessä pyyhältäisin hoitajien huoneen ohi ja huikkaisin ohimennessäni "huoneessa 11 tarvitaan oksitosiini-infuusiota, käyttekö joku tuikkaamassa!" En löytänyt myöskään takkia. Vaihtoehto B:nä päätin esiintyä muuten vaan asiantuntevana herrasmiehenä ja ottaa asian puheeksi kätilön kanssa. Kätilöä odotellessa tankkasin useita kertoja sanaa "oksitosiini-infuusio", että saisin sen tosipaikan tullen lausuttua mahdollisimman huolettomasti ja luontevasti. Viimein kätilö tuli jututtamaan vaimoani, ja ensimmäisen mahdollisen hiljaisen sekunnin koittaessa kysäisin kaikkitietävästi, missä vaiheessa oksitosiini-infuusio otettaisiin käyttöön. Olin huomaavinani, ettei  asiantuntevuuttani arvostettu eikä huonoa huumoriani ymmärretty. Vastaus oli suhteellisen yksioikoinen toteamus siitä, miten vasta on aloitettu Cytotec-kuuri, johon on tehty kolmen päivän ohjelma, ja vasta jos se ei purisi, siirryttäisiin jatkotoimiin. En kuitenkaan saanut sitä porttikieltoa.

Ainoa sairaanhoidollinen toimenpide, jonka olisin osannut tehdä, olisi ollut tippaletkun irrottaminen kanyylista. Sitäkään en saanut tehdä, sillä rouva pelkäsi sen johtavan tilansa äkilliseen huonontumiseen ja siirtymiseen saattohoito-osastolle. Mullahan yhdellä monista sairaalareissuistani kävi kerran niin, että aamulla tuli sen verta kiire allekirjoittaa omalla vastuulla poistumista koskeva lomake ja lähteä oloa parantelemaan, että osa sairaalan apuvälineistä jäi kiinni kehooni. Krapulaa piti hoitaa juopottelemalla vielä yksi päivä ja sitä seuraavana päivänä makoilin sängyssä pitkälle iltapäivään asti. Kylkeä kääntäessäni havaitsin käsivarressani jonkun oudon muhkuran, ja vasta siinä vaiheessa riisuin paidan ensimmäistä kertaa sairaalasta lähdön jälkeen. Kanyylihan se siellä oli, suloisesti paikoilleen unohtuneena. En siihen päivään mennessä ollut kiinnittänyt huomiota siihen, että se ihon alle työnnettävä osa on suhteellisen pitkä. Meinas sylkeä pukata kun muutaman päivän juhlimisen jälkeen vedin sen kanyylin irti. Käsivarteen jääneen kanyylin lisäksi löysin paidan riisuttuani rinnasta lätkät, jotka sinne oli liimattu sydänfilmin ottamista varten. Hieman kyllä huvitti, miten olin onnistunut kulkemaan ne mukanani toista vuorokautta ilman, että olin niihin kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta siis jotain lääketieteteellistä pohjaa meikäläisellä olisi tuollaisiin helpompiin hoidollisiin toimenpiteisiin.

Me nyt siis sillä starttipilotilla mentiin tämä päivä. Aamuvuorossa ollut kätilö kertoi, että aamupäivällä ja iltapäivällä napsittujen nappien lisäksi rouva saisi vielä illalla kahdeksalta yhden ja mahdollisesti vielä iltakymmeneltä päivän neljännen napin. Siinä kun niitä ensimmäisiä supistuksenpenikoita alkoi pukata, olimme jo aika varmoja, että vauva syntyy illan tai yön aikana, jahka ne loputkin napit heitellään naamariin. Ei siinä, mutta iltavuoroon tullut kätilö olikin sitten sitä mieltä, ettei illalla enää anneta kyseisiä lääkkeitä, ettei tarvitse yöllä alkaa synnyttämään, vaan että voi levätä. Joo no en ole kätilö, mutta mun mielestä ristiriitaista antaa ensin pari annosta starttipilottia ja sitten kun kone uhkaa hörähtää käyntiin, niin vetää pakit. Ei kai se meikäläisenkään akka sinne lasareettiin lepäämään mennyt vaan synnyttämään!

No, ne aloittaa aamukuudelta uudestaan starttailut. Minä en sinne kyllä tyhjän pantiksi mene toiseksi päiväksi lojumaan, sairaalassaolo on muutenkin vastoin periaatteitani. Koska isyysloma ei nyt päässyt vapaapäivän aikana alkamaan, niin huomenna palaan arkeen ja teen paperitöitä kunnes siellä sairaalassa alkaa oikeasti tapahtua. Tulin siis kymmenen aikaan nyt illalla kotiin. Ja jos ei starttipilotti ala kunnolla toimia tai sitä ei anneta tarpeeksi, niin otan sitten talonmiehen apulaisen mukaan ja avustan toisenlaisella menetelmällä.
Niin ja tämä on siis se "talonmiehen apulainen"
Ulkoilemassa parin starttipilotin jälkeen