Raskaana oleva isä

Oma valokuva
Lapua, Finland, Finland

maanantai 17. heinäkuuta 2017

(Tatuoitu) käsi joka kehtoa keinuttaa, murhanhimoinen saunavolvokuski ja keskisormi pystyssä kotiutuva poika

Ei taaskaan raskaana olevan isän hormonipäiväkirja päivity aivan sitä tahtia kuin valtaosa päiväkirjoista. Tähän on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin, poika on tullut kotiin - jo aikoja sitten! Ei vaan malta ja toisaalta ehdi kirjoitella aivan sitä tahtia kuin haluaisi. Toinen syy on se, että kotiutumisen jälkeen on tapahtunut joitain sellaisia asioita, etten niistä uskalla raportoida ennen kuin pöly - tai tässä tapauksessa hormonit - on hieman laskeutunut. Koska minulla kuitenkin on vaimoltani kirjallinen lupa julkaista aivan kaikkea, aion sen myöskin tehdä. Mutta rakasta rouvaa kunnioittavalla viiveellä. En kiusatakseni tai pilkatakseni häntä, vaan avatakseni koko sen paketin, mitä raskauteen ja myös sen jälkeiseen aikaan saattaa sisältyä. Onneksi omasta hormonitoiminnastani ja sen arkisista ilmentymistä  voin kirjoitella heti kun tuo ensiksi mainittu haaste vaan hellittää.

Nyt lähinnä naputtelen päätöspisteeseensä blogin siltä osin mihin sen ajattelin alunperin päättyvän. Kun jatkan kirjoittamista, palaan asioihin, jotka matkan varrella jäivät kirjoittamatta ja toisaalta lähden tavallaan jatkumona edelliseen mutta toisaalta aivan uutena matkanaan avaamaan meidän perheen vauva-arkea - tai "vauvajuhlaa", kuten edelleen kahden viikon ikäisen ihanan poikalapsen isän tahdon tätä aikaa nimittää.

Nyt paluu tulevaisuuteen...tai paremminkin kvanttiloikka menneeseen:

Perjantai 7.7.

Vaimo ja poika olisivat päässeet kotiin jo tänään, mutta rouva halusi jäädä vielä yhdeksi yöksi varmistuakseen siitä, että osaa varmasti hoitaa poikaamme. Minä olin omasta osuudestani joka tapauksessa niin epävarma, ettei se asia olisi yhdestä vuorokaudesta mihinkään muuttunut, mutta myötäilin vähintään voimakkaasti vaimoni ajatuksia. Mulla oli oma lehmä ojassa. Likaojassa.

---

Olisin voinut sen kyllä kertoa lääkärille ilman noita testejäkin - mutta koska sairaalan henkilökunta ei ollut uskonut meikäläisen neuvoja, niin tuskin he olisivat uskoneet valaehtoista todistajanlausuntoani pojan kuulostakaan.

Perjantaina siis painelin suoraan sairaalasta kotiin siivoamaan. Käytin hankkeeseen ruhtinaallisen tunnin verran aikaa. Siinä ajassa piilottaa yllättävän paljon tavaraa kaappeihin ja lipastonlaatikoihin. Päätin palkita itseni pienellä lomalla, ja ajaa karautin illaksi vielä Evijärvelle mökille saunomaan ja haukkaamaan makkaraa. Haikein mielin painelin Vilpolaksi kutsumaamme pieneen metsämökkiin nukkumaan todeten, että en luultavasti vuosiin nukkuisi siellä yksin. 

Mieleeni nousi eräs puhelu, jonka sain jossain vaiheessa talvea. Pohjanmaalla ilmestyvä Ilkka-lehti oli silloin tehnyt jutun tästä blogista ja raskautta edeltäneestä lapsettomuudestamme. Kyseisen jutun nettiversion löydät tästä. Eräs tarkkaavainen lukija oli onnistunut löytämään kyseisestä jutusta sen kaikkein oleellisimman, ja soitti minulle kertoakseen huomionsa henkilökohtaisesti.

- Matti Teppo Meikäpoikalainen (nimi muutettu) täällä hyvää päivää.
- Hyvää päivää.
- Sinusta oli juttu tämän päivän Ilkassa.
- Kyllä pitää paikkansa. Mitä piditte jutusta?
- Kiinnitin huomion sellaiseen asiaan, että sinullahan on käsissäsi tatuointeja.
- Pitää paikkansa, olen itsekin ollut huomaavinani saman asian.
- No saanko kysyä, oletko koskaan tullut ajatelleeksi, miten voit tuollaisilla rumilla ja tuhrituilla käsillä pidellä sylissäsi pientä, viatonta ja puhdasta vauvaa?
- No jos totta puhutaan, niin en ehkä ole juuri tuolta näkökulmalta asiaa pohtinut.
- No millaisia ajatuksia tämä kysymykseni nyt herättää, kun otin asian puheeksi ja herätin sinut ajattelemaan asiaa tältä kannalta.
- No, ensimmäisenä tulee mieleen, oli tatuointeja tai ei, että kun näillä käsillä, joilla ennen olen tehnyt niin paljon pahaa, saan kohta pidellä omaa viatonta ja puhdasta lastani, niin se on suurta Jumalan armoa, jota en ole ansainnut. Se tuntuu todella hyvältä.
- Ihan hyvä näkökulma. Minä kun olen 77 vuotta, 7 kuukautta ja 8 päivää vanha, niin pidän ajatuksenjuoksuni kunnossa sillä tavalla, että luen tarkasti päivän lehdet, ja aina kun löydän niistä epäkohtia, niin soitan asianosaisille ja kerron huomioistani.
- Vai niin, sepä kuulostaa mielenkiintoiselta harrastukselta.
- Viimeksi soitin eräälle arkkitehdille, ja kysyin häneltä, miten hän voi lehtikuvassa istua nilkka toisen jalan polven päällä esitellen kenkänsä pohjaa lukijoille, vaikka hän on niin korkeasti koulutettu. Hän ei osannut vastata ollenkaan...ja sitä ennen soitin...
- Kiitoksia tästä yhteydenotosta ja menestystä jatkossakin toisten elämän epäkohtien tutkimiseen...

Mä olin tänäänkin pidellyt poikaani tatuoiduissa käsissäni. Jos sama kysymys esitettäisiin tänään, vastaus olisi edelleen sama...suurta armoa, jota en ole ansainnut.
Että miltäkö tuntuu...yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa
---


Kehto, jonka oma isäni oli tehnyt minua varten vuoden 1982 syksyllä, sai kannateltavakseen päiväunia sikeästi nukkuvan poikani. Hengitti se, tarkistin asian noin kahden minuutin välein.

--- Teksti luettavissa kokonaisuudessaan vuoden 2017 loppuun mennessä ilmestyvästä kirjasta ---

1 kommentti:

  1. Voi suloista poikaa <3 <3 <3 (tarkoitan tuota pienempää poikaa!) Mitkä isot silmät ja niin fiksu ilme jo! Teillä on aarre :) Ja taas niin hauskasti kirjoitettu :)

    VastaaPoista