Raskaana oleva isä

Oma valokuva
Lapua, Finland, Finland

maanantai 17. heinäkuuta 2017

(Tatuoitu) käsi joka kehtoa keinuttaa, murhanhimoinen saunavolvokuski ja keskisormi pystyssä kotiutuva poika

Ei taaskaan raskaana olevan isän hormonipäiväkirja päivity aivan sitä tahtia kuin valtaosa päiväkirjoista. Tähän on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin, poika on tullut kotiin - jo aikoja sitten! Ei vaan malta ja toisaalta ehdi kirjoitella aivan sitä tahtia kuin haluaisi. Toinen syy on se, että kotiutumisen jälkeen on tapahtunut joitain sellaisia asioita, etten niistä uskalla raportoida ennen kuin pöly - tai tässä tapauksessa hormonit - on hieman laskeutunut. Koska minulla kuitenkin on vaimoltani kirjallinen lupa julkaista aivan kaikkea, aion sen myöskin tehdä. Mutta rakasta rouvaa kunnioittavalla viiveellä. En kiusatakseni tai pilkatakseni häntä, vaan avatakseni koko sen paketin, mitä raskauteen ja myös sen jälkeiseen aikaan saattaa sisältyä. Onneksi omasta hormonitoiminnastani ja sen arkisista ilmentymistä  voin kirjoitella heti kun tuo ensiksi mainittu haaste vaan hellittää.

Nyt lähinnä naputtelen päätöspisteeseensä blogin siltä osin mihin sen ajattelin alunperin päättyvän. Kun jatkan kirjoittamista, palaan asioihin, jotka matkan varrella jäivät kirjoittamatta ja toisaalta lähden tavallaan jatkumona edelliseen mutta toisaalta aivan uutena matkanaan avaamaan meidän perheen vauva-arkea - tai "vauvajuhlaa", kuten edelleen kahden viikon ikäisen ihanan poikalapsen isän tahdon tätä aikaa nimittää.

Nyt paluu tulevaisuuteen...tai paremminkin kvanttiloikka menneeseen:

Perjantai 7.7.

Vaimo ja poika olisivat päässeet kotiin jo tänään, mutta rouva halusi jäädä vielä yhdeksi yöksi varmistuakseen siitä, että osaa varmasti hoitaa poikaamme. Minä olin omasta osuudestani joka tapauksessa niin epävarma, ettei se asia olisi yhdestä vuorokaudesta mihinkään muuttunut, mutta myötäilin vähintään voimakkaasti vaimoni ajatuksia. Mulla oli oma lehmä ojassa. Likaojassa. Mä olin nimittäin majaillut yksistään sunnuntaista saakka onnemme ja autuutemme tyyssijassa, eli Kosolan risteyksessä sijaitsevassa vuokrakämpässämme, ja voin kertoa, että poikamieselämää viettävästä ukkomiehestä lähtee yllättävän paljon sotkua. Poikamieselämää viettävä poikamies sentään on oppinut siivoamaan omat sotkunsa, koska kukaan muu niitä ei siivoa - paitsi joulun alla pakollisella visiitillä piipahtava äiti. Poikamieselämää viettävä ukkomies sen sijaan on oppinut siihen, että vaimo pitää huushollin puhtaana - tai ainakin pakottaa ukkonsa hoitamaan oman osansa kotitöistä. Sitten kun kukaan ei pakota eikä toisaalta myöskään itse hoida niitä siivouksia, niin hämmästyttävän nopeasti muuten niin siisti ja ihana koti on täynnä ympäriinsä lojuvia vaatteita, astioita, elintarvikepakkauksia ja postin mukana tulleita mainoslehtiä. Nyt piti pelata aikaa, että voisin tuoda perheeni siistiin - tai ainakin menettelevään - kotiin, eikä vaimon tarvitsisi saada synnytyksenjälkeistä keskenmenoa heti kynnyksellä tai holauttaa lapsivesiä jälkikäteen käytävänmatolle. Oli siitä kotiutumisen siirtämisestä ihan oikeaakin hyötyä. Pojan toinenkin korva saatiin tutkittua. Tai lähinnä sen korvan kuulo. Sitähän ei oltukaan yritetty muuta kun pari kertaa joka päivä, mutta meidän pojan korvia ei niin vaan ronkita. Perjantaina se viimein onnistui ja näin vältimme lähetteen kuulopolille. Nyt se on varmaa - meidän poika kuulee. Olisin voinut sen kyllä kertoa lääkärille ilman noita testejäkin - mutta koska sairaalan henkilökunta ei ollut uskonut meikäläisen neuvoja, niin tuskin he olisivat uskoneet valaehtoista todistajanlausuntoani pojan kuulostakaan.

Perjantaina siis painelin suoraan sairaalasta kotiin siivoamaan. Käytin hankkeeseen ruhtinaallisen tunnin verran aikaa. Siinä ajassa piilottaa yllättävän paljon tavaraa kaappeihin ja lipastonlaatikoihin. Päätin palkita itseni pienellä lomalla, ja ajaa karautin illaksi vielä Evijärvelle mökille saunomaan ja haukkaamaan makkaraa. Haikein mielin painelin Vilpolaksi kutsumaamme pieneen metsämökkiin nukkumaan todeten, että en luultavasti vuosiin nukkuisi siellä yksin. 

Mieleeni nousi eräs puhelu, jonka sain jossain vaiheessa talvea. Pohjanmaalla ilmestyvä Ilkka-lehti oli silloin tehnyt jutun tästä blogista ja raskautta edeltäneestä lapsettomuudestamme. Kyseisen jutun nettiversion löydät tästä. Eräs tarkkaavainen lukija oli onnistunut löytämään kyseisestä jutusta sen kaikkein oleellisimman, ja soitti minulle kertoakseen huomionsa henkilökohtaisesti.

- Matti Teppo Meikäpoikalainen (nimi muutettu) täällä hyvää päivää.
- Hyvää päivää.
- Sinusta oli juttu tämän päivän Ilkassa.
- Kyllä pitää paikkansa. Mitä piditte jutusta?
- Kiinnitin huomion sellaiseen asiaan, että sinullahan on käsissäsi tatuointeja.
- Pitää paikkansa, olen itsekin ollut huomaavinani saman asian.
- No saanko kysyä, oletko koskaan tullut ajatelleeksi, miten voit tuollaisilla rumilla ja tuhrituilla käsillä pidellä sylissäsi pientä, viatonta ja puhdasta vauvaa?
- No jos totta puhutaan, niin en ehkä ole juuri tuolta näkökulmalta asiaa pohtinut.
- No millaisia ajatuksia tämä kysymykseni nyt herättää, kun otin asian puheeksi ja herätin sinut ajattelemaan asiaa tältä kannalta.
- No, ensimmäisenä tulee mieleen, oli tatuointeja tai ei, että kun näillä käsillä, joilla ennen olen tehnyt niin paljon pahaa, saan kohta pidellä omaa viatonta ja puhdasta lastani, niin se on suurta Jumalan armoa, jota en ole ansainnut. Se tuntuu todella hyvältä.
- Ihan hyvä näkökulma. Minä kun olen 77 vuotta, 7 kuukautta ja 8 päivää vanha, niin pidän ajatuksenjuoksuni kunnossa sillä tavalla, että luen tarkasti päivän lehdet, ja aina kun löydän niistä epäkohtia, niin soitan asianosaisille ja kerron huomioistani.
- Vai niin, sepä kuulostaa mielenkiintoiselta harrastukselta.
- Viimeksi soitin eräälle arkkitehdille, ja kysyin häneltä, miten hän voi lehtikuvassa istua nilkka toisen jalan polven päällä esitellen kenkänsä pohjaa lukijoille, vaikka hän on niin korkeasti koulutettu. Hän ei osannut vastata ollenkaan...ja sitä ennen soitin...
- Kiitoksia tästä yhteydenotosta ja menestystä jatkossakin toisten elämän epäkohtien tutkimiseen...

Mä olin tänäänkin pidellyt poikaani tatuoiduissa käsissäni. Jos sama kysymys esitettäisiin tänään, vastaus olisi edelleen sama...suurta armoa, jota en ole ansainnut.
Että miltäkö tuntuu...yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa
Yöllä oli arviolta viisi astetta lämmintä, eikä Vilpolassa ole minkään sortin lämpöeristeitä. Tuntui veikeältä herätä aamuviideltä ja katsella miten hengitys kohoaa höyrynä ilmaan sisätiloissa. Tapojeni vastaisesti nukuin sen yön peiton alla.

Lauantai 8.7.

Tänään oli se päivä, kun poikani, johtaja Aito-Iisakki Jimmynpoika Huhtala pääsisi kotiin. Volvon keula kohti Seinäjokea. Olin luvannut vaimolleni olla noutamassa heitä heti lounaan jälkeen. Myöhästyin puoli tuntia. Olin jo varautunt hirveään hormonipitoiseen läksytykseen, mutta vaimo ei maininnut myöhästymisestäni sanaakaan. Syy selvisi pienen small talkin jälkeen. Vaimo ei vielä ollut lähdössäkään. Vauva piti syöttää ja sitten sen piti saada levätä ja sitten pitäisi sitä ja tätä ja tuota. Meillä meni siinä varmaan se kolme tuntia.
Loppuu se sairaalas makoolu - me lähäretään kotia! (Huom! Keskisormi)
Viimein tuli aika survoa pikkuisäntä kaukaloonsa. Otti pannuun niin että verenpaineet olivat takuulla korkeammat kuin yhdelläkään raskausmyrkytyksen kourissa kourustelevalla raskaana olevalla mammalla. Miten ihmeessä kukaan osaa ensimmäistä kertaa laittaa pienelle vauvalle turvavöitä oikealle kireydelle. Liian löysällä ne olisivat vaaralliset ja toisaalta jättäisivät vauvan roikkumaan valtoimenaan kaukaloonsa ja kenties tukehtumaan kurkkutorven painuessa linttaantuneeseen yli 90 asteen kulmaan ja liian kireälle vedettyinä ne saattaisivat katkaista pienokaisen solisluut tai muuten vaan satuttaa häntä.

Kiristin vyöt niin tiukalle, kuin se oli mahdollista omien sormien ollessa vauvan ja vyön välissä. Sen jälkeen painelin hoitajien huoneeseen tiukkaamaan oikeaoppista neuvoa vöiden käyttöön. Ainakin väittivät vöiden olevan hyvin ja mahdollistavan vauvan hengitystoiminnot. Epäilytti niin viimeisen päälle. Kyllä ensikertalaista pitäisi edes tyylisyistä hieman nuhdella vääränlaisesta vyönkäytöstä, eikä heti olla hyväksymässä sen onnettomia räpellyksiä. Päätin kuitenkin luottaa hoitajiin - oli ne ilmeisesti pitäneet monen muunkin tenavat hengissä siellä.
Seuraava shokki odotti kun pääsimme autolle. Varmasti kesän kuumin päivä ja aurinko oli porottanut useamman tunnin parkkipaikalla uskollisesti odottavaan Volvoon. Avasin oven ja haistoin palaneiden nenäkarvojen ja viiksien hajun sieraimissani samalla kun kuulin pahaenteistä rätinää ja tunsin lämpöaallon pyyhkäisevän vasten kasvojani. Tuonne saunaan joutuisin muutenkin lämpöisesti puetun poikani tunkemaan kotimatkan ajaksi. Ja arvatkaa vaan, onko 80-luvun Volvo 240:ssa ilmastointia.

Vaimo kampesi viereeni ja ja lähdimme köröttelemään kohti kotia hiki valuen. Nurmossa piti ajaa tien sivuun ja laittaa rouva pojan kanssa takapenkille. Arvelin, että lämpöhalvauksesta olisi paremmat todennäköisyydet selvitä, jos oireet huomattaisiin ajoissa. Ei sillä pojalla mitään hätää ollut. Tyytyväisenä tuhisi kaukalossaan ja matka jatkui.

Huomasin yllättävän voimakasta isähormonien toimintaa automatkan aikana. Ensinnäkin tavallisesti hieman reippaampi kaasujalkani osoitti lainkuuliaisuutta hämmästyttävällä tasolla. Ajoin suurimman osan matkasta jopa pykälän verran alle nopeusrajoitusten sallimaa nopeutta. Toinen hormonien aikaansaama ilmiö oli valtava suojeluvietti ulkopuolisten uhkien suhteen. Katsoin murhanhimoisesti jokaista autoilijaa, joka ajoi liian lujaa ja/tai liian läheltä omaa menopeliäni, jonka takapenkillä nukkui universumin kaunein olento. Mietin myös hiljaa mielessäni erilaisia tilanteita, joihin liikenteessä voisin joutua. Niin raakalaismaiselta kuin se saattaa kuulostaa, jouduin tunnustamaan vaimolleni kesken matkaa: "Tiedätkö, mä tajusin just, että jos joku hirveä pienempi eliö pomppaa kesken kaiken mun auton eteen, niin en mä voi väistää sitä ojaan tai metsään, mun on ajettava päälle. Siis jos vaikka jostain hyppää kävelijä tohon eteen, niin mun on pakko ajaa sen päälle ja yrittää sen jälkeen pysyä itse tiellä. En mä voi vauva kyydissä ajaa ulos." Omaksi onnekseni ja kaikkien hirveä pienempien eläväisten onneksi kukaan tai mikään ei pompannut yhtäkkiä automme eteen.

Poika selvisi kotimatkastaan kuumassa koslassa kiehuvassa kaukalossaan vallan hyvin, ja kannoin kallisarvoisen taakkani ylpeänä ylös portaita toiseen kerrokseen ja sisälle kotiin. 

Kehto, jonka oma isäni oli tehnyt minua varten vuoden 1982 syksyllä, sai kannateltavakseen päiväunia sikeästi nukkuvan poikani. Hengitti se, tarkistin asian noin kahden minuutin välein.

1 kommentti:

  1. Voi suloista poikaa <3 <3 <3 (tarkoitan tuota pienempää poikaa!) Mitkä isot silmät ja niin fiksu ilme jo! Teillä on aarre :) Ja taas niin hauskasti kirjoitettu :)

    VastaaPoista