Isä raskaushormonien kourissa

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Synnytys isän näkökulmasta - Ennakko-odotuksista odotuksenjälkeisten tapahtumien eskaloitumiseen

Tyttäremme syntyi 9.7.2020 klo 13:32

Tässä tulee synnytyskertomus isän näkökulmasta

Kellon lähestyessä keskiviikkona iltayhdeksää, valmistauduin katsomaan televisiosta Uuno Turhapuro-elokuvaa. En ensisijaisesti sen tähden, että pidän kyseisen fiktiivisen seikkailusankarin elämänfilosofiasta, vaan koska päättelin omalla tuurillani koko päivän odottelemisen jälkeen vaimon pääsevän synnytyssaliin juuri, kun minulla alkaisi olla järkevää kellonaikaan sidottua tekemistä potilashotellihuoneessani. Olin väärässä. Puoli kymmeneltä päätin käyttää toiseksi viimeisen oljenkorren, ja lähteä viimeinkin kaupungille syömään. Viimeinen oljenkorsi olisi ollut lähteä käymään kotona. Toiseksi viimeinen toimi, ja kiskoessani nahkarotsia niskaani, vaimo soitti ja sanoi, että nyt saisi lähteä hiippailemaan kohti synnytyssalia.

Kalvojen puhkaisemisesta olin sekä kuullut että lukenut, että se käynnistäisi synnytyksen useimmiten lähes välittömästi. Uskonhenkisesti mietin, ehtisikö tyttö syntyä vielä saman vuorokauden aikana.

Pari tuntia myöhemmin kävin hotellilla hakemassa kirjoja ja keittämässä termospulloon kahvia.

Pari tuntia myöhemmin kätilö komensi meidät nukkumaan, ja lupasi hakea minulle sitä varten säkkituolin.

Vaimoa supisteli jo yön aikana, ja sen seurauksena hän piti pientä ulinaa koko aamuyön ajan. Laitoin luurit korviini ja Juha Vuorisen kyseenalaista huumoria sisältävän äänikirjan soimaan vaientaakseni ympäristöstä kuuluvat äänet. Sen yön toinen meistä ulisi ja toinen hihitti, mutta kumpikaan ei juuri nukkunut. Sen verran ehdin aamusta torkahtaa hanuri säkkituolissa ja jalat keinutuolissa, että ehdin saada selkäni ja lonkkani jumiin. Vaimoa kolotti aivan muista syistä. 

Aamuyöstä rouvaan alettiin ruiskuttaa oksitosiinia, kun kalvojen puhkominen ei ollut tuottanut toivottua tulosta toivotulla nopeudella.

Vähän ennen puoltapäivää kysyin kätilöltä, ehtisinkö käydä vartin verran kävelemässä selvittääkseni tokkuraista päätäni ja oikaistakseni yön aikana kieroonvääntyneitä niveliäni. Kätilö pyysi odottamaan, että hän vilkaisisi vaimoni alakertaan ennen kuin vastaisi. Olikohan hän jättänyt edelliskerralla kellonsa sinne, vai oliko se nyt se rouvan biologinen kello, joka tämänkin asian ratkaisisi. Asia jäi hieman auki, koska vaimon puolella kaikki tarvittava oli kuulemma täysin auki. Kätilö lupasi minuutin jaloitteluhetken, muttei juuri pidempää.

Iltapäivän aikana pääsin näkemään lähes kaikkien kivunlievitysmuotojen käyttöä. Vaimoltani kun kysyttiin, onko hänellä jotain toiveita kivunlievitysten suhteen, hän totesi, ettei muulla niin väliä, kunhan kaikki mahdollinen vaan otettaisiin käyttöön.

Ensimmäisenä rouva pääsi perehtymään ilokaasun ihmeelliseen maailmaan. Sitä hän kiskoi naamarista naamariinsa sellaisella intensiteetillä, että pelkäsin hänen jäävän pysyvästi koukkuun. Jossain kohtaa kätilö kävi pienentämässä kaasun annostelua, kun totesi miten ahnaasti vaimoni kyseistä ainesta veteli elimistöönsä. Sitten pukattiin puudutuspiikki kohdunkaulaan. En tiedä, onko siinä kaulassa myös kurkku. Ainakaan kurkkupastilleja ei käytetty. Seuraavana vuorossa olivat aqua-rakkulat. On muuten jännä konsti. Siinä ruiskutetaan vettä ihon alle, eli tehdään tahallaan vesikelloja toisen selkään. Tiedustelin kätilöltä, miten kyseinen hoitomuoto on aikoinaan keksitty. Oliko joku lääkäri vaan nähnyt synnytystuskissa kituvan naisen, ja todennut: "Nyt mulla välähti, koitetaanpas ruutata vesikellot sen ihon alle!" Kätilö ei tiennyt tarinaa, mutta totesi lääketieteen historian sisältävän melkoisesti ihmiskokeita, joihin ei olisi itse halunnut koekaniinina osallistua. Vaimoni ulinan ollessa kovimmillaan, pukattiin epiduraalipiikki selkäytimeen, ja vielä lopuksi joku sellainen piikki alakertaan, joka auttaisi nimenomaan synnytyksen huippuhetkellä.

Lopputsekkaus, ja rouva sai luvan alkaa ponnistelemaan, jahka siltä alkaisi tuntua.

Tässä vaiheessa kertausta sen verran, että esikoisemme synnytys tapahtui aikoinaan siis hätäsektiolla ennen kuin ponnistusvaihe ehti edes alkaa. Näin ollen olimme siis molemmat vaimoni kanssa ensikertalaisina paikalla synnytyssalissa, jossa tapahtuu alatiesynnytys. Meikäläisellä meni kyllä kerran läheltä, etten joutunut mukaan naispuolisen ystäväni synnytykseen, mutta selvisin silloin säikähdyksellä. Olin siis muodostanut käsitykseni synnytyksestä vain toisten kokemuksia kuuntelemalla ja lukemalla.

Millaisia ennakko-odotuksia minulla miehenä siis oli synnytyksen kulusta:
1) Mies pyörtyy, ei aina, mutta usein
2) Mies on kaikkien tiellä, ja suututtaa henkilökunnan lisäksi myös vaimonsa, teki niin tai näin
3) Kun kalvot puhkaistaan, lapsivesi lentää miehen päälle
4) Synnyttävä nainen pissaa pitkin synnytyssalia ja ulostaa kottikärryllisen vuoteelleen
5) Lattialla lainehtii verta ja suolenpätkiä
6) Vaimo huutaa ja itkee suoraa huutoa
7) Vaimo hengittää väärin, ponnistaa väärin, ja tekee kaiken väärin
8) Lapsen pää näyttää tonttulakilta syntymän jälkeen
9) Mies pitää vaimoa väärällä tavalla kädestä kiinni
10) Kaikki tekevät kaiken väärin, mutta lapsi selviää hengissä kuin ihmeen kaupalla

Ponnistusvaiheen alkaessa kysyin kätilöltä, missä vaiheessa miehet tapaavat pyörtyä, ja mikä sen laukaisee. Selitin tarvitsevani tietoa tilanteen ennakoimiseksi, että tietäisin ajoissa siirtyä sivuun, ettei rojahtamiseni vahingoittaisi tai muutoin häiritsisi muita. Sanoin olevani potentiaalinen pyörtyjä, sillä kuulemani mukaan juuri sellaiset miehet pyörtyvät yleisimmin, jotka eivät mielestään ole pyörtyjätyyppiä - ja minä en ole. Kätilö kertoi pyörtymisen tapahtuvan tavallisesti heti lapsen syntymisen jälkeen, kun mies lakkaa jännittämästä. Pyörtymisen syy taas on se, että jännittäessään mies ei ole hengittänyt. Merkittävin pyörtymisen syy siis ei ollutkaan mikään verinen näkymä. Päätin tarkkailla hengitystäni. Hammaslääkärissä olen monesti unohtanut hengittää. 

Ne kalvot oli siis puhkaistu pitkästi yli kellonympärystää aiemmin, kuin pääsimme tähän ponnistusvaiheeseen. Vaimokin etukäteen varoitti, etten saisi lapsivesiä naamalleni. Hiljaa mielessäni ihmettelin, miten ne nesteet voisivat saavuttaa minut, kun en siis ollut itse niitä kalvoja puhkomassa, ja toisaalta seisoskelin paikassa, jonne vesi normaalisti voisi ohjautua vain, jos se syöksyisi ulos vaimoni korvasta. Olin silti äärimmäisen varovainen. Edes lääkäri ei saanut vesiä silmilleen, ainoastaan hieman hanskoilleen. Kuulemma hyvän väristä vettä.

Kysyin jo ajoissa, missä olisin kaikkein vähiten henkilökunnan tiellä. Voisin kuulemma seistä missä vaan, minut kyllä tarvittaessa komennettaisiin pois tieltä. Kysyin, mistä minut kaikkein epätodennäköisimmin jouduttaisiin komentamaan pois, minä kun en oikein pidä komentelusta. Olin sattumoisin valikoinut paikkani juuri siitä katsomosta, vaimon pään vierestä. Yläpään.

Kyselytunnistani oli se suuri autuus ja tuleva ilo, että en ollut lopulta kenenkään tiellä, enkä myöskään pyörtynyt. Yllätyksekseni en myöskään suututtanut ketään - edes vaimoani. Enkä saanut päälleni lapsivesiä.

Uskon edelleen, että ellei kaikki, niin ainakin osa listaamistani odotuksista tapahtuu joillekin. Nyt puhun tämän yhden ja ainutkertaisen omakohtaisen kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Synnytyssali ei lainehtinut pissasta, sillä kätilö katetroi vaimoni ennen viimeiseen erään siirtymistä. Oli muuten aika kätevän oloinen keksintö se kertakatetri. Minullehan synnytys oli siis lapsen vastaanottamisen lisäksi myös opintomatka ja keino sivistää itseäni, joten havainnoin kaiken tapahtuneen ja esitin tarvittaessa (kätilön mielestä takuulla myös tarpeettomasti) tarkentavia kysymyksiä.

Kyllähän niitä erinäisiä eritteitä puski pihalle väkisinkin, kun nainen lähtee ponnistamaan ihmisklönttiä ulos sisuksistaan. Sen näkeminen teki yllättävän vähän pahaa. Siinä kohdassa voi alkaa katselemaan monitoreja kiinnostuneen näköisenä. Näissä tilanteissa asemapaikkani oli siis vaihtunut siten, että pystyin toisella käsivarrella vetämään rouvan kinttua polvitaipeesta ja reidestä ja toisella kädellä tukemaan linkkuveitsiasennossa olevaa vaimoani niskan takaa. Kätilö ei myöskään alkanut oksentelemaan tai tekemään asiasta sen suurempaa numeroa, poimi tarvittaessa erinäisiä kappaleita kädessään olevan rätin sisään ja kiikutti sopivan hetken tullen roskiin. Jälkikäteen asianosaisten läsnäolijoiden kanssa tästäkin teemasta keskusteltuani päädyin sellaiseen käsitykseen, että kaikilta synnyttäjiltä siinä sitä tavaraa tulee, mutta eivät he sitä läheskään aina itse huomaa, eikä niistä välttämättä jälkikäteenkään huudella. No, oma vaimoni ainakin tietää nyt jo lähes kaiken, mitä siellä tapahtui. Loputkin voin kertoa sitten kun kotiutuu.

Verta ja verihyytymiä toki ilmaantui näköpiiriin, mutta ei se sänky niistä täyttynyt (ainakaan kun alustoja vaihdeltiin aina välillä), eikä lattialle tainnut päätyä kuin satunnaisia pisaroita.

En pitänyt vaimoani kädestä väärällä tavalla - koska en tarttunut hänen käteensä lainkaan. Hyvä niin, sillä olisin saattanut muuten saada kämmenselkääni ikäviä pirstalemurtumia. Kuten edellä kerroin, pidin käsiäni hänen niskansa ja koipiensa suunnalla. Yhden ponnistuksen yhteydessä kävi pieni vahinko. Mikäli oikein tilannetta tulkitsin, ja mikäli vaimoni puhui totta. Väänsin (ohjeiden mukaisesti) rouvan koipea taaksepäin, ja vaimo itse samaan aikaan myös itse tempoi itseään jaloista. Tällä mieleenjääneellä kerralla käteni oli eri kohdassa kuin yleensä, ja Satu tarttuikin oman jalkansa sijasta minun käsivarteeni. Vieläpä niin, että nahka jäi ikävästi kaksinkerroin rullalle hänen pihtiotteessaan. Sen ponnistuksen aikana mietin, kumpi tapahtuu ensin, katkeaako käsivarresta luu, vai repeytyykö siitä nahka irti. Ei tapahtunut kumpaakaan. Kyllä synnytys sattuu mieheenkin.

Vaimoni ei muuten huutanut, tai edes itkenyt lainkaan. Ainoastaan ähki ja irvisteli. Hän ponnisti oikein, hengitti oikein, ja teki käsittääkseni kaiken muunkin oikein. Annoin palautetta jo suorituksen lomassa, ja kerroin rakkaalleni tämän olevan hyvä synnyttämään, ja että hän voisi mielestäni tehdä sitä vaikka useamminkin. 

Jossain kohtaa kätilö sanoi, että nyt ponnistuksen aikana voi nähdä lapsen pään, ja pyysi katsomaan. Pelonsekaisin mutta epäuskoisin miettein kävin luukulla kurkkaamassa. Tummahiuksinen päähän se siellä, näin jopa päähän menevän johdon, joka mittasi lapsen sydänääniä (se oli asennettu kalvojen puhkaisemisen yhteydessä). Sitten kun vaimo lakkasi ponnistamasta, pää katosi taas jonnekin syvyyksiin.

Jonkin aikaa myöhemmin se pää sitten tuli jo ulos  asti. Kätilö sanoi vaimolle, että nyt voisi ponnistaa vaikka supistus loppuisikin, jos vaan jaksaisi. Vaimo ei kuulemma jaksanut, vaan jäi odottamaan seuraavaa supistusta. Totesi vain, että on huono olla kun tuntuu niin kovaa painetta. Pureskelin kieleni ja alahuuleni lisäksi myös posken sisäpinnan hienoksi jauhelihamössöksi esittäessäni, etten ole nähnyt, mikä sen paineen aiheuttaa. Jotenkin sielunhoidollinen hetki. Hyvä että ihmisen silmät on sijoitettu niin, ettei hän itse esimerkiksi juuri synnytyksessä näe ihan kaikkea mitä muut näkevät. Ja on tilanteita, jolloin "vaikeneminen on viisautta" pätee niiden kohdalla, jotka näkevät.

Sieltä se tyttö sitten lopulta tuli, jopa lopulta aika helponnäköisesti lumpsahtaen. Onneksi olin tietoinen siitä, että lapsi on suojakalvolla peitetty, joten en luullut tytärtäni humanoidiksi, vaikka hän ensinäkemältä sellaista hieman muistuttikin. Pää oli aluksi vähän sen mallinen, että ahtaasta välistä on tungettu, mutta ei se mikään kalloon integroitu tonttulakki nyt kuitenkaan ollut. Sitten se rääkäisi - varma elonmerkki!

Mullahan on jotenkin vaurioitunut tunnemaailma - olen asiaa muistaakseni sivunnut edellisen raskauden yhteydessä - eli en kokenut mitään liikutuksia tai muita väristyksiä, kun viimein tapasin kauan odotetun tyttäreni. Sen sijaan repesin nauruun nähdessäni hänen kasvonsa. Ihan samannäköinen pärstä kun isoveljellään heti tämän synnyttyä! 

Vaimo sen sijaan liikuttui sen verta, että alkoi viimein itkeä, kun sai vauvan rinnalleen. Kertoi rakastuneensa tähän välittömästi. Se oli mielestäni huojentava tieto. Esikoista odottaessa rouva oli innoissaan lapsesta, mutta tämän synnyttyä flippasi sen verran, että sanoi ensimmäiseksi (hätäsektiosta herättyään), että "viekää se pois, mä haluan levätä". Tätä jälkimmäistää odottaessa hän taas ei oikein innostunut asiasta koko raskauden aikana, mutta synnytyksen jälkeen on ollut ihan lääpällään tyttäreemme.
Pääsin sitten leikkaamaan sitä napanuoraakin. Hieman jännitti, sillä kätilön sormi oli niin lähellä saksia, että olin lähes varma tilanteen päättymisestä tahattomaan amputaatioon. Nuora katkesi, sormi ei. 

Niin ja lopulta tuli ulos se istukkakin. Jotkut sen syö kun siinä on kaikkea terveellistä. Pyysin ruokalautasta, veistä ja haarukkaa, mutta en saanut kuin oudoksuvan katseen. Kuvaa varten toki vaan rekvisiittaa olisin tarvinut.

Tässä kohdassa yksi tärkemmistä huomioista:
Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa Kokkolassa on ihan mielettömän mahtavaa henkilökuntaa! Siis ammattitaidon lisäksi aivan upeita persoonia! Kiitos tätäkin kautta, jos joku eksyy näitä höpinöitä lukemaan - och samma på svenska!

Ai niin, vaikka tekstin alussa hehkutin Uuno-leffoja, niin tytöstä ei tullut rouva Turhapuron mukaan Elisabetia. On niitä muitakin vanhoja hyviä suomalaisia elokuvia, joiden hahmojen mukaan lapsensa voi nimetä. Meidän tyttö on Justiina!
Vuorokausi syntymänsä jälkeen Justiina oli jo päässyt eroon suojakalvoistaan ja pääkin oli palautunut muotoonsa. Lisäksi hän on iän myötä muuttunut jo "oman näköisekseen". Pikkusiskoani siteeraten: "On aivan samannäköiset, paitsi Justiina on tytön näköinen ja  Aito-Iisakki pojan."
Kuvassa vasemmalla Aito-Iisakki ja oikealla Justiina. Ymmärrät, mitä siskoni tarkoitti - tai sitten sinulla on vaikeuksia ymmärtää näkemääsi.

P.S. Ymmärsin, että tässä iässä voi jo myöntää ja hyväksyä sen, ettei osaa tehdä ihan kaikkea. Minä en osaa näemmä tehdä rumia tyttöjä.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Tankkaustreffit, vankilaunelmat ja synnytyksiä ruuhkassakin laukovat Uunomammakalsarit

Neiti ei syntynyt viime yönä, eli en joutunut sen takia heräämään kesken unieni. Vastaavasti en saanut unta ennen aamuyötä, kun odotin puhelimen soivan. Sitten kun viimein nukahdin, säpsähdin puolen tunnin välein hereille tarkistaakseni, ettei puhelin varmasti ole soinut. Vaimo oli sentään nukkunut hyvin.

Käytiin rouvan kanssa aamupäivällä ulkona treffeillä, eli syötiin Prismasta noutamani berliininmunkit jääkahvien kera sairaalan pihassa.

Rouvan elimistö on lähtenyt mukavasti mukaan tähän synnytystouhuun -  ja hyvä niin, se kaiketi aika oleellisesti liittyy asiaan. 

Kalvoja ei ole puhkottu eikä oksitosiinia ruiskittu, koska täällä on yhtäkkiä valtava synnytysruuhka meneillään, eli synnytyssalit ovat varattuina, ja jonon ohi kiilaa koko ajan niitä, jotka täydessä synnytysvalmiudessa saapuvat kodeista tai muista vastaavista sairaalan ulkopuolisista kohteista.

Nyt tiedustelisinkin, mitä sitten tapahtuu, jos kaikki synnytyssalit ovat käytössä, ja joku tulee kiireellä vauva jo puoliksi ulkona sitä synnyttämään? Oletan, ettei kuitenkaan sanota: "Sori, nyt on täyttä, tulisitko uudestaan huomenna?" Edelleen oletan, että edellämainittuja tilanteita varten on hätävarana sali tai pari aina vapaana. Mutta mitä jos niitä synnyttäjiä tuleekin se pari-kolme, ja loppuu hätävaratilatkin? Asia kiinnostaa minua nyt ihan tosissaan, mutta vaimo ei luvannut kysyä hoitajilta. Saan kuulemma itse kysyä - mutta vasta kun hän on itse päässyt sinne salin puolelle. Saa kommentoida, jos tietää vastauksen. Saa myös arvata.

Käyriä otettaessa (olin silloin kyläilemässä osastolla) kiinnitin huomioni vaimoni jalassa oleviin synnytysosaston mallisiin, verkkopaitakuosisiin alushousuihin. Vähintään mielenkiintoisen näköiset hepeneet. Kätilö lupasi, että saisin halutessani samanlaiset. Kokoja kyllä riittäisi. Vallitsevissa olosuhteissa en kuitenkaan vaihtanut ylläni olevaa vaatetusta verkkomallin mammakalsareihin. Päädyin nimittäin siihen, että jos sellaiset jalassani lähtisin huoneesta osastolle seikkailemaan, niin välitön seuraus olisi synnytyksen käynnistyminen lopuillakin läheisyydessäni olevilla ihmisillä. Myös niillä, jotka eivät olisi edes raskaana. Myös paikalla olevilla miehillä saattaisi lapsivedet lirahdella. Kätilö kyllä arveli, että minut saatettaisiin kiikuttaa sairaalan toisessa päässä olevalle osastolle. Mikähän osasto siellä on.

Naisista sanotaan usein, että he eivät ole mihinkään tyytyväisiä. Synnytysosastolla olevat naiset ainakin ovat. Tai siis ainakin tämä minun naiseni. Hän nimittäin ilahtui suuresti saatuaan luvan poistua hetkeksi sairaalan alueelta. Kävimme tankkaamassa autoni. Kun on tarpeeksi tylsää, pienikin vaihtelu voi tuntua juhlalta.

Minua odottelu ja joutenolo itsessään ei haittaa pätkääkään. Tankkausreissulta palatessa sanoinkin rouvalle olevani tyytyväinen siitä, että tuli tehtyä isoimmat tyhmyydet pois alta nuoruudessa. Silloin ei aika meinannut vankilassa kulua ollenkaan. Varmaan lähinnä siksi, että oli pakkomielle päästä muurien ulkopuolelle vetämään pää täyteen ja tekemään tyhmyyksiä. Totesin, että jos tässä iässä olisin raitis mutta perheetön, niin varmaan viihtyisin vankisellissä. Riittävä pino kirjoja, ja oma rauha makoilla ja lukea, niin mikäs siinä olisi olla öllötellessä. Nytkin olen suurimman osan päivästä vapaaehtoisesti maannut potilashotellin pienessä huoneessa, toki sillä hyväksytyllä tekosyyllä, ettei isäihmisten ole toivottavaa isommin hengailla osastolla ennen synnytyssaliin lähtöä.

Niin ja vaimoni vähään tyytymisestä kertoo - sen lisäksi että on kelpuuttanut minut miehekseen - myös se, että lähdimme tankkausreissulle vasta sairaalan ruokailun jälkeen, ettei tarvi sitten lähteä minnekään kaupungille syömään. Rouva ihmettelikin nähtyään jossain facebook-ryhmässä kommentteja siitä, mitä kaikkea syötävää jotkut mammat ottavat mukaan lähtiessään laitokselle. Sairaalassa kun on hyvät ruuat ja osaston jääkaappikin vielä vapaasti käytettävissä.

Jaa-a. Lähtisköhän vielä ostoksille. En vaan osaa päättää, ostaisinko pitkän valkoisen takin vai sukkapuikot. Jälkimmäisten avulla voisin itse puhkoa ne kalvot, ja nopeuttaa synnytyksen käynnistymistä. Takkia taas saatan tarvita toisenlaisen strategian täytäntöönpanemiseksi. Harkitsen nimittäin asettuvani päivystämään sairaalan ulko-oven välittömään läheisyyteen bongaamaan synnyttämään tulevia naisia. Voisin ystävällisesti mutta pahoitellen kertoa heille synnytyssalien olevan nyt täynnä, ja ohjata heidät siirtymään kohti Oulua, siellä kuulemma olisi vielä tilaa.

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Kypsyttävä hilavitkutin, Hellä Alapää ja paikoilleen laitettu ballonki

Vaimo ei alkanut omatoimisesti poikimaan yön aikana, joten ajelimme aamusta Kokkolaan äippäpolille (mikähän sen virallinen nimi muuten on). Muutama päivä sitten kolme vuotta täyttänyt Aito-Iisakki jäi mökille mummun, papan, tätien ja serkkujen kanssa. Yritimme parhaamme mukaan vielä tälle päivää muistutuksena selittää, että isi ja äiti lähtevät sairaalaan katsomaan, jos se pikkusisko jo tulisi äitin masusta ulos. Poika vilkaisi minua ohimennen ja totesi, "pappa laittaa moottorin käyntiin". Niinhän tuo laittoi, alkumatka mökiltä autolle piti tulla veneellä. Venematka kiinnosti saattajaksi lähtevää minimiestä enemmän kuin vanhempiensa sairaalareissu.

Matkalla vaimoni pohti edessä olevia tapahtumia ja luvassa olevia kipuja, ja totesi sitten, että kaikki siitä synnytyksestä kuitenkin ovat selvinneet hengissä. Tarkkana kaverina oli pakko korjata, "niin, paitsi ne, jotka ovat kuolleet synnytykseen". Niitä ei nyt kuitenkaan kuulemma laskettu.

Lääkäri kurkkasi vaimon sisuksiin - vai olisko tunkenut kätensä - ja totesi, ettei siellä vielä ollut tapahtunut ballongille tarvittavaa laajentumista, ja sanoi että voisimme tulla ensi viikon maanantaina uudestaan.

Tässä vaiheessa taustatietona, että meille oli siis varattu aika juurikin synnytyksen käynnistämistä varten, ja sillä mielellä olimme tälle reissulle lähteneet. Syystä tai toisesta jätän kuvailematta seuraavien minuuttien keskustelut.

Hetken päästä paikalle kutsuttu erikoislääkäri olikin jo kovasti sitä mieltä, että rouvan sisäistä kypsyystilaa (ei kuitenkaan henkistä sellaista) voitaisiin kyllä edistää jollain hilavitkuttimella eli viritysosalla, jolla oli niin hieno nimi, etten onnistunut painamaan sitä mieleeni. Eikä sitä sinne toki ollut tarkoituskaan tunkea, vaan jonnekin vaimoni kohdunsuun tuntumaan - ja sinne se myös upposi.

Hetkeä myöhemmin hormonihirmu kirjattiin sisään synnytysosastolle. Meidät otti siipiensä suojaan kätilö, jonka nimi sopi kätilölle vielä osuvammin kuin sukunimi Pouta sopii meteorologille. En kuitenkaan voi paljastaa nimeä, sillä kyseessä on takuulla Suomen ainoa sen niminen kätilö. Lapsille kerrotuista jutuista päätellen juuri kyseinen henkilö on kuitenkin ollut ojentamassa lukemattomia vauvoja näiden vanhempien hellään huomaan. Työtunteja ja vuosikymmeniä on legendan mukaan kertynyt huomattavasti keskivertoa enemmän. Kyseessä ei kuitenkaan ole "Hellä Alapää", jonka potkulaudasta nappasin kuvan. Ei huono nimi kätilölle toki sekään.

Hilavitkutin teki tehtävänsä, ja sen myötä se ballonkikin saatiin paikoilleen. Sen jälkeen vaimo käveli paitsi vaappuen kuin ankka, myös samaan lajiin astellen kuin katkaisuhoitoon päätynyt pornokauppias Sundman taittaa taivaltaan Raid-elokuvassa.

Koronarajoitusten takia en voinut ylenpalttisen kauaa notkua huoneessa, jonka vaimoni jakaa toisenkin siunatussa tilassa olevan naisen kanssa, joten päädyimme kompromissiin. En ahtautunut klo 18 Volvon peräluukkuun joko synnytyksen alkamista tai aamunkoittoa odottamaan, vaan majoituin potilashotelliin. Sellaisesta en ennen ollut kuullutkaan. Pilkkahinnalla sain siis sairaalan alueelta käyttööni hotellihuoneen. Täällä sitä sitten pötkötellään tulevaa odotellen.

Ellei synnytys yön aikana jysähdä käyntiin, niin aamulla puhkotaan kai jotain kalvoja tai ruiskitaan oksitosiinia tilanteen eskaloitumisen vauhdittamiseksi. Todennäköisesti synnytys käynnistyy, kun olen nukkunut n. kaksi tuntia. Silloin on suunnilleen tuskaisinta herätä yöunilta.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Bilteman ballongit, väärässä lokerossa olevat isät ja loman myötä alkanut lähtölaskenta

Paidan sanoma on taas ajankohtainen
Unen läpi tunsin jonkinlaisen luonnonkatastrofin ravistelevan ympäristöäni. Puoliksi hereillä ja puoliksi nukuksissa pohdin, oliko kyseessä näillä leveyksillä verrattain harvinainen maanjäristys, vai asteen verran todennäköisempi vaihtoehto, tavallista rajumpi ukkosmyrsky ympäristöön iskevine salamoineen. Pakko oli ravistella unenrippeet silmistä, ja avata kyseiset, ympäristön tarkastelemiseen parhaiten soveltuvat ruumiinosat. Asuntovaunun toisessa päässä näin viimeisillään tiineenä olevan, myös hormonihirmuna tunnetun vaimoni, kääntävän vaivalloisesti kylkeään.

Tämän raskauden aikana blogin kirjoittaminen ei ole oikein päässyt ottamaan tuulta purjeisiinsa. Ensimmäisen lapsen aikana ehti keskittyä vauvan odotukseen. Toisen lapsen aikana suuri osa vapaa-ajasta tuntuu menevän sen valvomiseen, ettei esikoinen tuhoa kotia, maailmaa tai itseään. Niihin tehtäviin on olemassa poliitikot. Oikeastaan vasta viimeisen viikon aikana meikäläiselle on alkanut ihan tunnetasollakin kirkastumaan, että meillehän tulee aivan oikeasti vauva. Vieläpä ihan pian.

Tänään alkoi kesäloma (tai eksaktisti, tänään ja huomenna vapaapäivät ja keskiviikkona alkaa loma)  ja sen jälkeen siirryn isyyslomalle. Nyt kirjoitan joka päivä, ainakin tyttären syntymään saakka. Eihän tätä blogia enää seuraa kuin murto-osa edellisen raskausajan lukijoista, mutta tämä on ennen kaikkea pätevä tapa kirjoittaa tapahtumat itselle muistiin.

Laskettu aika meillä on 16.7. mutta koska rouvalle pasahti tuo raskausajan diabetes, niin vauvaa ei päästetä täysaikaiseksi, vaan sen pitäisi lääketieteen aikaansaamalla ohitusvaihteella syntyä kypsyysasteella medium plus. Ehkä jo huomenna.

Meillä on siis huomenna aamusta aika äitiyspolille/synnärille/johonkin vastaavaan, ja JOS näyttää mahdolliselta (mitä se sitten tarkoittaakaan), niin synnytys käynnistetään heti huomenna. Kävin jo Biltemasta kyselemässä ballonkeja, mutta nyt on kuulemma sesonkiaika, ja ne on tältä kesää loppuunmyyty. Täytyy yrittää luottaa sairaalan henkilökunnan ammattitaitoon. Viimeksi tosin minä olin oikeassa ja kätilö väärässä (voitte halutessanne kaivaa esiin edellisen synnytyskertomukseni), joten laskennallisesti nyt pitäisi osua kohdalle asiansa osaavaa porukkaa. Ainakin kovasti miellyttävää henkilökuntaa tuolla Kokkolassa on ollut, mitä nyt olen siellä päässyt koronarajoitusten puitteissa käymään.

Koronarajoituksista puheen ollen, niin ohimennen muutama lause. Ymmärrän, että tartuntojen ennaltaehkäisemiseksi vierailijoiden määrää piti, ja pitää edelleen rajoittaa. Ymmärrän jopa sen, että äärimmäisissä olosuhteissa isien mukanaoloa synnytyksessä saattaa joutua rajoittamaan. Mutta sitä en ymmärrä, enkä ennen kaikkea hyväksy, että isät lyödän samaan lokeroon minkä tahansa TUKIHENKILÖN kanssa. Ymmärrän siis sen, että jos isä (tai kirjoitetaan nyt laajentaen myös "toinen biologinen vanhempi") ei syystä tai toisesta pääse mukaan, niin äidin kannalta on varmasti merkittävää, jos mukana voi olla vaikka doula, oma äiti, sisko tai ystävä - eli tukihenkilö. Mutta edellämainitut eivät voi millään tavalla näissä asioissa olla samassa "sarjassa" kuin syntyvän lapsen isä. Isä on synnytyksessä paitsi puolisonsa tukena, myös - ja jopa ennen muuta - omaa lihaa ja vertaan olevan lapsensa syntymää katsomassa ja tätä iloiten maailmaan vastaanottamassa. Kuten joskus aiemminkin olen sanonut, ja sanon vastedeskin aina tarvittaessa, isä on yhtä paljon lapsensa vanhempi kuin äitikin. Minä ainakin olen. Ja siinä samalla toki olen myös vaimoni tärkein tuki.

Käytiin kyseisen sydänkäpyseni - ankan lailla vaappuvan sellaisen - kanssa tänään viimeisillä synnytystä edeltävillä treffeillä Evijärveläisten Amerikassa, Pietarsaaressa. Synnytystä odottamassa olemme siis vanhempieni mökillä, juurikin Evijärvellä. Alkumatkaan sisältyy toistakymmentä kilometriä pitkä osuus hiekkaista metsätietä pitkin. Suojaviettini aktivoitui tällä tieosuudella, kun eräässä tiukassa mutkassa, näkökenttääni viime hetkellä ilmestyi puiden takaa iso traktori - joka tuli meitä vastaan tien väärää puolta. Polkaisin jarrupolkimen kohti lattiaa ja ohjasin Volvon niin pitkälle penkan puolelle kuin oli mahdollista ilman, että auto ajautuisi ojaan. Vastaantulevan traktorin kuljettaja teki äkkinäisen mutta ajoneuvonsa sijaintia huomattavasti korjaavan ohjausliikkeen, ja vain täpärästi vältyimme yhteentörmäykseltä. Näin jo silmissäni, miten törmäämme joko traktorin keulaan tai vaihtoehtoisesti tien vieressä kasvaviin puihin, ja airbag lauetessaan iskee vaimoni vatsaan ja syntymättömän lapseni päähän. Tämä näky nostatti adrenaliinit sen verta tappiin, että vaimoni estelyistä huolimatta kiepautin auton takaisin tulosuuntaansa ja lähdin matkaansa jatkavan traktorin perään, ajoin ohi ja parkkeerasin sen eteen lähes poikittain tielle. Oli pakko käydä tiedustelemassa kuljettajalta, miten matkanteko oli hänen omasta mielestään onnistunut. Kuski mainitsi, etten itsekään ollut aivan hiljaa ajanut. Tässä vaiheessa tunnustan syyllistyneeni henkilön epätasa-arvoiseen kohteluun. Jos traktorin ratin takana olisi odotusteni mukaisesti istunut mies, olisin epäilemättä kiskonut hänen ulos ajoneuvostaan keskustelua jatkamaan. Koska siellä kuitenkin oli nuori nainen, tyydyin vastaamaaan, että ajoin kuitenkin rajoitusten mukaan (max. 80 km/h) ja ennen kaikkea omalla kaistallani, kun hän taas ajoi tien väärää puolta. Täydet pisteet kyseiselle traktorinaiselle, tässä kohtaa hän myönsi virheensä ja pyysi tapahtunutta anteeksi. Oli mukava toivottaa hyvää päivänjatkoa ja jatkaa itsekin matkaa. Tällaisissa tilanteissa olen niin vanhanaikainen, että mielestäni sukupuolella tulee olla ratkaiseva vaikutus siihen, miten lähimmäistään kohtelee. Vaimolla tilanne laukaisi harjoitussupistukset, ja elättelin jo hetken toivoa, että matkakohde vaihtuisikin synnytysosaston suuntaan. Olisi se ainakin tullut edullisemmaksi kuin kauppojen kiertely.

Nuukana miehenä tein sairaalan välittömässä läheisyydessä mahdollisesti tarpeen olevaa majoittumista varten itselleni mukavan pesän 240 Volvoni perälle. Penkit kumoon, patja makuupaikaksi ja jätesäkit ikkunoihin. Ei kuitenkaan tuulilasiin. Minähän en perhehuoneita saati hotelleja maksele. Vaimo saa yöpyä sairaalassa.

Palataan huomenna asiaan! Saattaa ne meidät vielä sieltä käännyttääkin. Ei kuitenkaan islamiin.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Arkunkantovälit, sairaalasäännöt ja myönteiset koronavaikutukset

Jouduin parisen vuorokautta sitten jättämään iltasadun lukemisen kesken. Puhe meni puuroksi ja Aito-Iisakki tuumas: "Isillä on naama kipiä, pitää soittaa Palomies Samille". Nyt on pari päivää makoiltu Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Poika luulee että oon Palomies Samin - joka on siis hänen idolinsa - luona, ja lienee lähinnä iloinen puolestani. Kohtaus oli kaksipiippuinen: toisaalta niin lievä että jäin henkiin, toisaalta niin ikävä, että jouduin jäämään sairaalaan. Kirjoitanpa ajankulukseni sairaala-aiheisen pohdinnan. Kovin lyhyesti, koska puhelin on ainoa kirjoituskoneeni, ja kynällä ja paperilla tehtyjä muistiinpanoja ei saa nettiin - jos ei sitten ota niistä kuvaa.

Arkunkantovälit

Matka Nivalasta Ouluun tultiin sinisten valojen välkkyessä sellaista vauhtia, että suhteellisen kuolemattomasta olotilastani piittaamatta aloin varmuuden vuoksi miettiä mahdollisiin pikaisiin hautajaisiini arkunkantajia. Koronan takia hautajaisissakin kun saa olla vain kaikkein läheisimmät, ei niin vaan voikaan miettiä mitä tahansa puolipakollisia mutta oikeasti tuntemattomia sukulaismiehiä kantamaan ihan vaan siitä syystä, että ovat miehiä ja jaksavat kantaa.

Koska olen keskivertoa kookkaampi henkilö, ynnäsin ettei kuusi kantajaa riitä, vaan tarvitaan kahdeksan. Kuusi miestä ja kaksi naista - niissä naisissa on enemmän miestä kuin monessa sellaisessa, joka paperien mukaan on mies. Kantajat olivat myös sellainen tiimi, että siinä olisi samassa myös pastori, kanttori, esilaulajat ja muistopuheiden pitäjät.

Moniin hautajaisiin pitää jo palkata kantajat, koska vainajan lähipiiristä ei sellaisia löydy. Kun ei ole sitä lähipiiriä. Kyllä pitäisi jokaisella olla. Sekä lähipiiri, että valmiiksi kirjoitettu - tai muulla tavalla etukäteen tiedotettu - lista siitä, ketkä sitä arkkua kantaa. Ettei ole sitten siinä vaiheessa sellaisten tuntemattomien sukulaismiesten käsissä, joita ei eläissään nähnyt muuta kuin valokuvista. Omat hautajaiseni jäivät suunnittelun tasolle, sillä ambulanssia kuljettanut naisihminen ei ajanut hirvikolaria eikä mikään muukaan onnettomuus osunut kohdallemme. Eikä se kohtauskaan näemmä ollut kuolettava.

Sairaalasäännöt

Vietettyäni ensimmäisen yön tarkkailussa, jouduin siis siirtymään tavalliselle vuodeosastolle. "Joutumisella" tarkoitan siis sitä, että jouduin ylipäätään jäämään sairaalaan. Ei minulla tavallisia vuodeosastoja vastaan mitään ole.

Tässä kun on joutoaikaa ollut, niin olen karkeasti määritellyt hyviä kirjoittamattomia sääntöjä - jotka ilmeisesti olisi syytä ihan kirjallisenakin potilaille jakaa - siihen, miten sairaalassa kuuluu olla.

1. Parasta on, kun ei olisi ollenkaan. Sairaalaan ei kuulu hakeutua ohimenevien pikkuvaivojen takia. Ennen vanhaan piti olla aika huonossa jamassa ennen kuin lähdettiin viidenkymmenen asteen pakkasessa liian pienellä mutta vastaavasti sairaalla hevosella vetämään rikkinäistä rekeä kahdensadan kilometrin sairaalamatkaa ylämäkeen keskellä yötä. Suunnilleen sama kynnys pitäisi olla autojen ja lämmenneen ilmastonkin aikana. Saavat lääkärit keskittyä luulosairauksien sijaan oikeisiin sairauksiin. Oma periaatteeni on, että sairaalaan saa mennä (synnyttämistä lukuun ottamatta) vain jos on niin huonossa kunnossa ettei enää pysty estämään panikoivaa naista soittamasta ambulanssia. No, sitä periaatetta rikoin tällä kertaa.

2. Jos kuitenkin päätyy sairaalaan, pitää huomioida se, että siellä on muitakin. Todennäköisesti joutuu jakamaan huoneen jonkun tai useammankin kanssa. Jos pääsee yhden hengen huoneeseen, ei tarvitse lukea näitä sääntöä kolmoskohtaa pidemmälle.

3. Yhden hengen huoneessa ollessasi: Älä soita sitä kelloa. Se on tarkoitettu kohdan 4. käyttötarkoitusta varten. Sairaanhoitajat kyllä tietävät, mitä heidän tulee tehdä, ei sinun tarvitse heitä neuvoa saati pitää palvelijoinasi.

4. Soittokello on sitä varten, että mikäli huonetoverisi vaikuttaa olevan elvytyksen tarpeessa, voit kutsua hoitajan paikalle. Tämä edellyttää, että huonetoverisi on toiminut tämän listan ohjeiden mukaisesti. Ellei ole, voit tilanteen päätyttyä kutsua hoitajan sulkemaan huonetoverisi silmät ja peittämään hänet lakanalla.

5. Pieni sairaalahuone ei ole sinun kotisi, autosi tai ennen niin yleinen joskin tämän päivän harvinaisuus nimeltä puhelinkoppi. Älä pakota huonetoveriasi kuuntelemaan höpötystäsi soittelemalla puheluja yhteisessä huoneessanne. Älä myöskään vastaa puheluihin huoneessa ollessasi. Pidä puhelin äänettömällä. Voit sopia viestillä puhelujen ajankohdat, ja poistua syrjemmälle puhumaan. Ellet pysty liikkumaan, voit sulkea puhelimesi ja jättää vastaajaan tervehdyksen: "Henkilö X tässä hei. Olen sairaalassa, enkä voi juuri nyt puhua. Läheisille kyllä ilmoitetaan, jos on syytä epäillä, että olen menehtymässä. Vieraammat voivat lukea mahdollisesta poisnukkumisestani jälkikäteen lehdestä (tai somesta). Jätä viesti, niin soitan kun kotiudun."

6. Pieni sairaalahuone ei ole myöskään sinun olohuoneesi. Älä kanavasurffaile tai muutoin katso sitä televisiota koko päivää, ellet ole varmistunut että huonetoverillasi on samanlainen pakkomielle. Tuskin nimittäin on. Huonetoverisi haluaa luultavasti ainakin osan päivästä lukea, ajatella tai vaikkapa vaan sairastaa (sitähän sairaalaan tullaan tekemään) rauhassa. Televisio on sitä varten, että se avataan jonkin mielenkiintoisen ohjelman ajaksi. Esimerkiksi sanomalehdistä löydät tiedot päivän ohjelmista. Myös hipaisupuhelimella voit selvittää päivän tv-tarjonnan. Ei ole mitään syytä surffailla kanavien väliä odottaen "jos sieltä sattuisi tulemaan jotain". Sitten kun olet selvittänyt, minkä ohjelman haluaisit katsoa, on syytä varmistaa, onko huonetoverisi halukas katsomaan samaa ohjelmaa. Kaikki eivät ole kiinnostuneita ruotsinkielisistä sukankutomisohjelmista tai kannabisdokumenteista (molemmat tulivat muuten tänään televisiosta). Ehdoton minimivaatimus on, että jos kaukosäädin on hallussasi, niin et ala nukkua television jäädessä päälle.

7. Hoitajia kohdellaan kunnioittavasti ja ystävällisesti (etenkin, elleivät itse ala haastaa riitaa). Hoitajia ei hyppöötetä eikä muutenkaan passuuteta. He eivät ole palvelijoita saati orjia, vaan hoitajia.

Koronan myönteiset vaikutukset sairaanhoitoon

Korona on mitä inhottavin virus, mutta kaikesta pitää pystyä näkemään myös myönteiset asiat. Tässä pari pointtia sairaalanäkökulmasta.

1. Vierailut on kielletty. Sairaat saavat sairastaa rauhassa. On vain yksi sitä rasittavampi asia kuin pieni huone täynnä omia sukulaisia silloin, kun itse on kipeänä tai muuten vaan sairaana. Nimittäin pieni huone täynnä huonetoverin sukulaisia silloin, kun itse on kipeänä tai muuten vaan sairaana. Sairaala-ajan kuulumiset voi kertoa jälkikäteen sitten kun on kotiutunut. Viimeiset kauniit sanat voi sanoa sitten muistotilaisuudessa. Edellyttäen että ne viimeiset kauniit sanat eivät samalla ole myös ensimmäiset kauniit sanat. Jos ei ole osannut puhua nätisti silloin, kun toinen on terve ja elossa, niin sitten pidetään suu supussa silloinkin, kun toinen sairastaa tai on kuollut. Hävetään hiljaisuudessa.

2. Luulosairaat ja muut kotonakin pärjäävät (vrt. em. Sairaalasääntöjen kohta 1) eivät tule sairaalaan, koska pelkäävät saavansa tartunnan ja sairastuvansa oikeasti. Tämän merkittävin vaikutus on se, että tavallisesti ylityöllistetyt hoitajat saavat ottaa vähän lunkimmin. Voimia on kerättävä, koska useiden ennusteiden mukaan lähiviikkoina ja -kuukausina hoitohenkilökunta on kovilla.

Somekäyttäytymisen suurimmat puutteet

Koska itse en ole sen kummemmin kipeä, enkä sattuneesta (Sairaalasäännöt kohta 6:ssa mainitusta) syystä ole oikein pystynyt pidempiaikaisesti ja täysipainoisesti keskittymään lukemiseenkaan, olen säälittävän paljon roikkunut somessa. Listaan lopuksi vielä kolme ominaisuutta, joiden puuttuessa ei toisten kirjoituksia kannattaisi kommentoida. Koskee yhtä lailla uutisia, diagnooseja, somepäivityksiä kuin blogikirjoituksia.

1. Kyky lukea
Yksi keskeinen oppimistavoite jokaiselle peruskoululaiselle. Opittua taitoa kannattaa pitää yllä sen jälkeenkin.

2. Kyky ymmärtää lukemaansa
Niin ikään yksi keskeinen oppimistavoite jokaiselle peruskoululaiselle. Yllättävän moni sieltä koulusta silti pääsee tätä koskaan oppimatta. Tai sitten unohtaa iän myötä. Ellei luetun ymmärtäminen luonnistu, ei kannata myöskään yrittää keskustella lukemastaan. Paitsi siellä peruskoulussa.

3. Huumorintaju
Ilman tätä kykyä tulee syyttä suotta paha mieli. Jos huumorintajuton ihminen ei osaa olla hiljaa tai kirjoittelematta tietyissä tilanteissa, hän on omiaan aiheuttamaan hämmennystä myös kanssaeläjissään. Huumorintajuton ihminen voi huoletta kommentoida ainoastaan asiatekstejä. Muita tekstejä ei kannata sitten kyllä lukeakaan.

Synnytysaiheiset päätössanat

Viitaten vierailijoista kirjoittamaani kohtaan, tarkennan erästä poikkeusta. Se on mielestäni todella ikävä koronavaikutus, että synnytyksessä mukanaolevien henkilöiden määrää on joissain sairaaloissa rajoitettu, samoin kuin se, etteivät kaikki läheiset pääse katsomaan vastasyntynyttä sairaalaan.

Itse aion päästä sairaalasta ennen kuin vaimo synnyttää. Ei muuten, mutta kun synnyttää eri sairaalassa.



sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Tuotantoeläimen verestä kaivetut prinsessakromosomit ja isyyteen kohdistuva varkausyritys


Naistenpäivä vuonna 2020 ja oma elämäni nainen kantaa sisällään toista lastamme tänään lukemilla 21+3, eli olemme jo 22. raskausviikolla. Torstaina kävimme rakenneultrassa ihastelemassa pienokaistamme, joka siellä kohdussa kovin aktiivisesti liikahtelikin potkien ja muita asiaankuuluvia liikkeitä tehden. Monet vanhemmat haluavat rakenneultran yhteydessä tietää lapsensa sukupuolen. Me tiesimme sen jo paljon sitä ennen. Jos tarkkoja ollaan, niin tiesimme sen sinä päivänä, kun teimme positiivisen raskaustestin. Ikävä tuottaa pettymys, mutta emme siis kuitenkaan olleet löytäneet sellaista testiä, josta näkee lapsen sukupuolen jo alkuvaiheessa. Meillä oli alusta asti sisäinen varmuus siitä, että nyt tulee tyttö taloon. Ja se varmuus on sittemmin lääketieteen avulla varmennettu.
Prinsessavauvojen vaateosatolla
Esikoispojan aikana vaimolta otettu verinäyte lähetettiin Amerikkaan asti tutkittavaksi. Katsoivat, onko kromosomipoikkeavuuksia ja siinä samalla oli mahdollista saada tieto lapsen sukupuolesta. Sanoo Seta mitä sanoo, mutta lääketiede sanoo, että sukupuolen määräytyminen ei ole kiinni siitä, mikä ihminen kokee olevansa, vaan siitä, millaiset kromosomit tämä vanhemmiltaan saa. Tarkemmin sanottuna siitä, millaisen kromosomin lapsi saa nimenomaan isältään. Äidit pystyy antamaan lapselle vain yhdenlaista kromosomia.

Nyt ei tarvinnut lähettää verta Jenkkeihin asti, olivat kuulemma Turussa oppineet samat konstit. No, melkein ulkomailla sekin. Eräs sukulaismies käy huolestuttavan usein Turussa. Huoltani lievitti kuitenkin, kun sain tietää että mennen tullen hän pysähtyy rajalla, kaivaa autonsa tavaratilasta rautakangen, lyö sen maahan ja nitkauttaa pari kertaa. Aikansa kun ramppaa Turussa, niin irtoaa koko kaupunki muusta mantereesta ja ajautuu Ruotsiin. Näin hän kertoi. Tuskin on syytä epäillä. Turkulaiset sitten kirjasivat Omakantaan, että tyttö siellä on, ja muutenkin terveillä kromosomeilla varustettu lapsi. Rakenneultrasta sen pystyi sitten vielä näkemäänkin.

Ultraava kätilö kertoi, että pienellä prinsessallamme on missin sääret. Eikä ihme, itsehän olisin takuulla Miss Universum tai vastaava, jos olisin sattunut syntymään naiseksi. Ainakin säärien pituudesta päätellen.

Olimme todellakin lapsen sukupuolesta niin varmoja, ettemme alkaneet pojalle edes nimeä miettimään. Tytön nimessäkin on ollut kyllä vääntämistä ja muuta väittelyä. Naiset on alusta asti hankalampia kuin miehet. Pojalle kun aikanaan mietittiin nimeä, niin siinä ei ehtinyt kissaakaan sanoa kuin pitkähäntäiseksi eläimeksi, kun vastaus oli lukittu. Nyt on jahkattu niin, ettei lopullista varmuutta kai ole vieläkään.

Mutta kyllä minäkin jo melkein mieleni pahoitin näissä neuvolasysteemeissä. Vaimoni oli saanut neuvolasta täytettäväksi sellaisen kyselyn, jolla kartoitettiin perheen tilannetta ja jaksamista. Allekirjoitusten kohdalla sitten verenpaineet kohahti. Viivojen alla ei enää lukenutkaan äidin ja isän allekirjoitus, vaan SYNNYTTÄJÄN ja PUOLISON allekirjoitus. No, sen virheen korjasin toki takaisin alkuperäiseen asuunsa, mutta ikävä kyllä edes minä en kaiketi pysty itse korjaamaan sitä virhettä muualla kuin paperilla. Virhe kun on jossain paljon syvemmällä kuin yhdessä lomakkeessa.



Suvaitsevaisuuden ja sivistyneisyyden nimissä tämä tähän saakka suunnilleen järkevä kansa on ajanut itsensä sellaiseen tilanteeseen, että kenenkään puuttumatta jotkut ymmärrykseltään hämärtyneet tahot ovat voineet mennä peukaloimaan sellaisia käsitteitä kuin ”äiti” ja ”isä”. Terminä ”synnyttäjä” toki kuvaa edelleen selkeästi äitiä, mutta saa tämän kuulostamaan lähinnä tuotantoeläimeltä. ”Puoliso” sen sijaan ei enää millään tavalla viittaa isyyteen. Isänä olen siksi tuohtunut tästä. Siis toki olen vaimoni puoliso, mutta sitä olin jo vuosia ennen kuin saimme ensimmäisen lapsemme. Lapsi tekee naisesta äidin ja miehestä isän. Nyt siis kärjistetysti sanottuna voisi todeta, että vihervasemmisto on vienyt mieheltä oikeuden olla isä. Onneksi tuo toki toteutuu pahimmillaankin vain paperilla.

Rakenneultraan mennessä olin jo leppynyt, ja lähinnä naureskelin neutralisoimisen mukanaan tuomia käytännön haasteita. Jos nimittäin ei kohta enää ole miehiä ja naisia, vaan pelkkiä henkilöitä, ja jos ei ole äitejä ja isiä, vaan synnyttäjiä ja puolisoita, niin miltähän neuvoloiden ja sairaaloiden kyltit alkavat sitten näyttää. Siis kun on naistentautien osasto, niin mitenkäs sen muutat samaan aikaan neutraaliksi ja kuitenkin sellaiseksi, että naiset tietävät sinne mennä? Ai niin, mutta kun ei enää ole naisia, niin ei enää ole tietenkään myöskään naistentauteja. Sääli niitä lääkäreitä, jotka ovat erikoistuneet katoamassa olevalle alalle. Ja turhaan on lääketiede sitten senkin keksinyt, että lapsen sukupuolen voi selvittää jo varhaisessa vaiheessa, jos ei sukupuolia enää olekaan. Sitten ei kyllä vietetä enää naistenpäivääkään.

Joka tapauksessa meillä iloitaan nyt siis aivan avoimesti siitä, että perheeseemme vallitsevan äijävallan tilalle on luvassa tasavalta, ja taloon tulee tyttö joka on varsinainen prinsessa – missin sääret tai ei.

Tyttö on kovin tervetullut (toki niin olisi ollut poikakin). Aito-Iisakki on alusta asti ollut niin maskuliininen tapaus, että tulee mukavaa kontrastia, kun tulee nyt vähän prinsessameininkiä ja hörhelöhameita taloon. Geenit on kyllä sellaiset, että My Little Ponyjen lisäksi saattaa tarvittaessa kaulinkin heilahtaa. Siis leipomisleikeissä.

Isänä olen kyllä miettinyt paljonkin, mitä eroa on olla pienen pojan isä verrattuna siihen, millaista on olla pienen tytön isä. Vaikka toki samaan aikaan molempien isä ihan yhtä lailla onkin. Kirjoitan siitä erillisen postauksen, muuten tästä tulee taas seitsemän A4 sivua, ja olen joskus saanut palautetta siitä, että sellaiset ovat muka liian pitkiä blogin seuraajien luettavaksi. Ettekö te lue kirjoja, hyvänen aika?

torstai 6. helmikuuta 2020

Paras ajankohta tulla vanhemmaksi


Raskausviikko 18 (17+0). Lapseni on nyt noin 18 sentin mittainen päästä jalkoihin ja painaa noin 125 grammaa. Minä painan huomattavasti enemmän. Lapset ja vaimo kasvavat, minä olen tämän raskauden aikana päättänyt kutistua. Edellisen raskauden aikana turposin pahemmin kuin vaimoni, ja vasta nyt olen päässyt niistä kiloista eroon. Tusinan verran kiloja on tämän vuoden puolella hävikkiä. Pakko pienentyä, jos aikoo pystyä vauvan kanssa viettämään aikaa lattialla. Loppuvuodesta totesin, että kun kilot ja ikävuodet lisääntyvät sopivassa suhteessa, niin samaan aikaan alkaa kaikenlaisia vaivoja ynnä kankeutta ilmaantua olemukseen aivan toiseen lajiin kuin nuorempana. Ei siinä, moni muukin asia on aivan toisenlaista neljänkympin lähestyessä kuin parikymppisenä.

Törmäsin jokunen päivä sitten jossain yhteydessä jonkin sortin tekstiin, joka käsitteli äidiksi tulemista varttuneemmalla iällä verrattuna samaan elämänmuutokseen nuoren naisen kohdalla. Tuohon asiaan ei kai pitäisi lähteä sekaantumaan, kun en ole äidiksi tullut koskaan, enkä oikeastaan sellaisesta haaveillutkaan. Mutta jos vanhemmuutta lähtee tuolta näkökannalta ruotimaan, niin saa kai siinä mieskin hieman naisnäkökulmaa pyöritellä. Siis miesnäkökulman lisäksi. Neutralisoimaan en suostu, sillä mies ja nainen nyt vaan edelleen ovat erilaisia – ja erilaisina pysyvät. Luojan kiitos.
Ennen vanhaan naisista tuli äitejä paljon nuorempana kuin nykyään. Vai tuliko? Vaimoni mummo sai ensimmäisen lapsensa ollessaan 41-vuotias. Sen jälkeen lapsia tuli vielä kaksi lisää. Muuten olisi voinut tulla enemmänkin, mutta siihen aikaan sektiolla – tai silloisella keisarinleikkauksella – ei saanut synnyttää enempää kuin kolme lasta. Että siinä mielessä meillä ollaan kovin varhaisessa vaiheessa asialla, kun esikoisemme syntyi vaimoni ollessa 37-vuotias, ja nyt kohdussa kasvava ”Jutikka” tulee syntymään vaimoni ollessa 40-vuotias. Ennen vanhaan vaimoni suvussa naisista – tai ainakin tuosta yhdestä – tuli äitejä hieman vanhempana kuin nykyään. Se niistä poikkeuksista.

Nuoremmat naiset tulevat kuulemma helpommin raskaaksi kuin vanhemmat. Raskaaksi tuleminen helpottaa äidiksi tulemista yllättävän paljon. Tosin sen verran joudun meidän osalta tätäkin kyseenalaistamaan, että juuri nuorina ja notkeina kärsimme lapsettomuudesta. Vielä 36-vuotiaanakin tarvitsimme lääkärin apua, ennen kuin rouva saatiin tiineeksi. Vasta sitten 39-vuotiaana raskaus lähti luomusti liikenteeseen sellaisella volyymilla, että elämää löytyi kohdusta vielä neuvolaan mennessäkin. Tai oikeastaan ei heti silloinkaan. Turhan paljon ylimääräistä sydämentykytystä ja parisen sataa ekstrakilometriä autoilua ehdimme kokea ennen kuin saimme huojentava tiedon. Kohdussa oli ollut elämää, vaikka oma neuvolan täti ei sitä sieltä ollut heti löytänytkään. Sattuuhan sitä.

Mutta jos nyt siis ylipäätään tullaan vanhemmiksi – nuoremmiksi kun kukaan kaiketi ei ole tullut – niin se kuulemma voi olla hyvin erilaista eri-ikäisillä ihmisillä.

Jos tulee äidiksi teini-ikäisenä, saattaa jäädä peruskoulu kesken, ja sitten on vaikea saada töitä. Jos tulee äidiksi keski-ikäisenä, saattaa äitiyslomien sun muiden hoitovapaiden jälkeen olla jo niin vanha, että on vaikea saada töitä. Jos tulee isäksi minkä ikäisenä tahansa, saattaa olla vaikea saada töitä, koska Suomessa on niin paljon työttömyyttä. Lähes yhtä paljon kuin työvoimapulaa. Työvoimapula taas kuulemma johtuu siitä, ettei synny tarpeeksi lapsia. Näyttää siltä, että syntyi lapsia tai ei, niin sekä työttömyys että työvoimapula kasvaa. Siksi se asia ei muutu miksikään, vaikka mitä kirjoittelisin.

Joidenkin mielestä lapset kannattaa tehdä nuorena, niin sitten on vielä omaa elämää edessä, kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois kotoa. Toisten mielestä sitä omaa elämää taas kannattaa elää kun on itse vielä nuori, ja tehdä lapset sitten kun se oma elämä on eletty. Minun matematiikan mukaan ja poikkeuksia lukuun ottamatta lapsi on vanhempiensa vaivoina suunnilleen yhtä kauan, riippumatta siitä, minkä ikäisiä vanhemmat lastensa syntyessä ovat. Lainsäädännöllisesti tuo aika on kahdeksantoista (18) vuotta. Minun elämänkatsomukseni ja -filosofiani mukaan omaa elämää voi elää vallan hyvin myös – ja jopa aivan erityisesti – silloin kun siellä kotona niitä lapsia on. Ei ole käynyt mielessäkään, että eläisin tällä hetkellä vaikkapa naapurin Reiskan elämää ihan vaan siitä syystä, että meillä asuu lapsi.

En ole aivan varma, onko lapsettomuus suoranaisesti sairaus, mutta ainakin sitä hoidetaan lääkärissä. Siitä huolimatta ainakin meidän kohdallamme lapsettomuudella oli myös terveysvaikutuksia. Vaikkapa se, että joitakin asioita ehti ajatella niin terveellä maalaisjärjellä kuin se meidän tapauksessa nyt ylipäätään on mahdollista.

Uskallan sanoa, että kaikesta huolimatta meidän perheemme kohdalla oli kaikkien etu, ettei minusta tullut isää heti kun olisin halunnut, eli 24-vuotiaana. Tuolloin olisin pitänyt lastensaamista itsestäänselvyytenä. Niin paljon itsestäänselvyytenä, että olisin messias-syndroomani kanssa huitonut pitkin maailmaa ja unohtanut, että minun maailmani tärkeimmät ihmiset ovat ne, jotka ovat siellä kotona. Muutaman vuoden kipeä lapsettomuusjakso opetti, ettei vanhemmaksi tuleminen ole itsestäänselvyys – se on ansaitsematon etuoikeus. En yritä sanoa, että toivoisin kaikkien kärsivän lapsettomuudesta. Yritän sanoa, että kaikkien olisi hyvä oppia tavalla tai toisella se läksy, jonka minä opin lapsettomuuden kautta, ennen kuin heistä tulee vanhempia.

Toisaalta varmaan kuka tahansa allekirjoittaa väitteen, jonka mukaan yövalvomiset menevät nuorena pienemmällä kärsimyksellä kuin tällaisena vähän varttuneempana. Kymmenen vuotta sitten saatoin koska tahansa jättää yhden yön nukkumatta, eikä se juuri seuraavana päivänä verottanut. Kaksikymmentä vuotta sitten saatoin jättää viikonkin nukkumatta. Siihen kyllä tarvitsin laittomia piristeitä, ja ne kyllä sittemmin verottivat sitäkin enemmän. Nykyään kun valvoo yön, menee kolmisen päivää palautumiseen.

En oikeastaan jaksa sen enempää pohtia, milloin on eniten vanhemman edun mukaista tulla vanhemmaksi. Jokainen vastuuntuntoinen aikuinen tietää, että tärkeintä on lapsen etu. Toisinaan lapsen etu ja vanhemman etu kulkevat käsi kädessä, toisinaan taas ei.

Onko reilua lasta kohtaan, jos hänellä on iäkkäät vanhemmat? Eikö lähtökohtaisesti ole todennäköistä, että lapsi menettää vanhempansa liian nuorena, jos vanhemmat ovat saaneet lapsensa liian vanhana? Outo kysymys, eihän lasta voi saada vanhana, lapsethan syntyvät vauvoina.

Kaikki on muutenkin suhteellista. Vaikka ihmisten elinikä on huomattavasti alhaisempi, kuin aikaan ennen vedenpaisumusta, on se kuitenkin keskimäärin korkeampi, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin. Yhtä lailla kuin ensisynnyttäjien ikä on keskimäärin korkeampi, kuin samaiset muutama vuosikymmen sitten. Sen enempää tilastoja tutkimatta uskallan sanoa, että aina on ollut lapsia, jotka ovat menettäneet vanhempansa jo nuorina. Ja aina on ollut lapsia, jotka ovat itse ehtineet kuolla paljonkin ennen vanhempiaan. Joissakin suvuissa on elossa viisi sukupolvea samaan aikaan ja joissain vai kaksi tai kolme.

Mitä yritän tällä sanoa. Kello on juuri nyt yksi yöllä! Ei kai kukaan yritä tähän aikaan sanoa mitään järkevää! Jos yrittäisikin, niin vaimohan vaan sen jälkeen ärähtäisi, että ”suu kiinni, mä yritän nukkua!” Siksihän minä ääneen höpisemisen sijaan kirjoitankin. Senkin teen mahdollisimman kaukana nukkuvasta – ja erittäin herkkäunisesta – vaimostani.

Yritän kaiketi kirjoituksellani viestiä sitä, että toiset voivat vaikuttaa enemmän ja toiset huomattavasti vähemmän siihen, missä elämänvaiheessa heistä tulee vanhempia. Ja niin tai näin, niin aina se on jonkun mielestä väärinpäin. Liian nuori tai liian vanha. Oma elämä jo takana tai vaihtoehtoisesti vasta edessä. Ura häiriintyy, tai sitten se ei pääse alkuunkaan.

Paras ajankohta tulla vanhemmaksi taitaa olla jokaisen kohdalla juuri se hetki, kun saa lapsen. Ennemmin se on mahdotonta, ja myöhemmin se saattaa olla jo hieman liian myöhäistä.