Isä raskaushormonien kourissa

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Arkunkantovälit, sairaalasäännöt ja myönteiset koronavaikutukset

Jouduin parisen vuorokautta sitten jättämään iltasadun lukemisen kesken. Puhe meni puuroksi ja Aito-Iisakki tuumas: "Isillä on naama kipiä, pitää soittaa Palomies Samille". Nyt on pari päivää makoiltu Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Poika luulee että oon Palomies Samin - joka on siis hänen idolinsa - luona, ja lienee lähinnä iloinen puolestani. Kohtaus oli kaksipiippuinen: toisaalta niin lievä että jäin henkiin, toisaalta niin ikävä, että jouduin jäämään sairaalaan. Kirjoitanpa ajankulukseni sairaala-aiheisen pohdinnan. Kovin lyhyesti, koska puhelin on ainoa kirjoituskoneeni, ja kynällä ja paperilla tehtyjä muistiinpanoja ei saa nettiin - jos ei sitten ota niistä kuvaa.

Arkunkantovälit

Matka Nivalasta Ouluun tultiin sinisten valojen välkkyessä sellaista vauhtia, että suhteellisen kuolemattomasta olotilastani piittaamatta aloin varmuuden vuoksi miettiä mahdollisiin pikaisiin hautajaisiini arkunkantajia. Koronan takia hautajaisissakin kun saa olla vain kaikkein läheisimmät, ei niin vaan voikaan miettiä mitä tahansa puolipakollisia mutta oikeasti tuntemattomia sukulaismiehiä kantamaan ihan vaan siitä syystä, että ovat miehiä ja jaksavat kantaa.

Koska olen keskivertoa kookkaampi henkilö, ynnäsin ettei kuusi kantajaa riitä, vaan tarvitaan kahdeksan. Kuusi miestä ja kaksi naista - niissä naisissa on enemmän miestä kuin monessa sellaisessa, joka paperien mukaan on mies. Kantajat olivat myös sellainen tiimi, että siinä olisi samassa myös pastori, kanttori, esilaulajat ja muistopuheiden pitäjät.

Moniin hautajaisiin pitää jo palkata kantajat, koska vainajan lähipiiristä ei sellaisia löydy. Kun ei ole sitä lähipiiriä. Kyllä pitäisi jokaisella olla. Sekä lähipiiri, että valmiiksi kirjoitettu - tai muulla tavalla etukäteen tiedotettu - lista siitä, ketkä sitä arkkua kantaa. Ettei ole sitten siinä vaiheessa sellaisten tuntemattomien sukulaismiesten käsissä, joita ei eläissään nähnyt muuta kuin valokuvista. Omat hautajaiseni jäivät suunnittelun tasolle, sillä ambulanssia kuljettanut naisihminen ei ajanut hirvikolaria eikä mikään muukaan onnettomuus osunut kohdallemme. Eikä se kohtauskaan näemmä ollut kuolettava.

Sairaalasäännöt

Vietettyäni ensimmäisen yön tarkkailussa, jouduin siis siirtymään tavalliselle vuodeosastolle. "Joutumisella" tarkoitan siis sitä, että jouduin ylipäätään jäämään sairaalaan. Ei minulla tavallisia vuodeosastoja vastaan mitään ole.

Tässä kun on joutoaikaa ollut, niin olen karkeasti määritellyt hyviä kirjoittamattomia sääntöjä - jotka ilmeisesti olisi syytä ihan kirjallisenakin potilaille jakaa - siihen, miten sairaalassa kuuluu olla.

1. Parasta on, kun ei olisi ollenkaan. Sairaalaan ei kuulu hakeutua ohimenevien pikkuvaivojen takia. Ennen vanhaan piti olla aika huonossa jamassa ennen kuin lähdettiin viidenkymmenen asteen pakkasessa liian pienellä mutta vastaavasti sairaalla hevosella vetämään rikkinäistä rekeä kahdensadan kilometrin sairaalamatkaa ylämäkeen keskellä yötä. Suunnilleen sama kynnys pitäisi olla autojen ja lämmenneen ilmastonkin aikana. Saavat lääkärit keskittyä luulosairauksien sijaan oikeisiin sairauksiin. Oma periaatteeni on, että sairaalaan saa mennä (synnyttämistä lukuun ottamatta) vain jos on niin huonossa kunnossa ettei enää pysty estämään panikoivaa naista soittamasta ambulanssia. No, sitä periaatetta rikoin tällä kertaa.

2. Jos kuitenkin päätyy sairaalaan, pitää huomioida se, että siellä on muitakin. Todennäköisesti joutuu jakamaan huoneen jonkun tai useammankin kanssa. Jos pääsee yhden hengen huoneeseen, ei tarvitse lukea näitä sääntöä kolmoskohtaa pidemmälle.

3. Yhden hengen huoneessa ollessasi: Älä soita sitä kelloa. Se on tarkoitettu kohdan 4. käyttötarkoitusta varten. Sairaanhoitajat kyllä tietävät, mitä heidän tulee tehdä, ei sinun tarvitse heitä neuvoa saati pitää palvelijoinasi.

4. Soittokello on sitä varten, että mikäli huonetoverisi vaikuttaa olevan elvytyksen tarpeessa, voit kutsua hoitajan paikalle. Tämä edellyttää, että huonetoverisi on toiminut tämän listan ohjeiden mukaisesti. Ellei ole, voit tilanteen päätyttyä kutsua hoitajan sulkemaan huonetoverisi silmät ja peittämään hänet lakanalla.

5. Pieni sairaalahuone ei ole sinun kotisi, autosi tai ennen niin yleinen joskin tämän päivän harvinaisuus nimeltä puhelinkoppi. Älä pakota huonetoveriasi kuuntelemaan höpötystäsi soittelemalla puheluja yhteisessä huoneessanne. Älä myöskään vastaa puheluihin huoneessa ollessasi. Pidä puhelin äänettömällä. Voit sopia viestillä puhelujen ajankohdat, ja poistua syrjemmälle puhumaan. Ellet pysty liikkumaan, voit sulkea puhelimesi ja jättää vastaajaan tervehdyksen: "Henkilö X tässä hei. Olen sairaalassa, enkä voi juuri nyt puhua. Läheisille kyllä ilmoitetaan, jos on syytä epäillä, että olen menehtymässä. Vieraammat voivat lukea mahdollisesta poisnukkumisestani jälkikäteen lehdestä (tai somesta). Jätä viesti, niin soitan kun kotiudun."

6. Pieni sairaalahuone ei ole myöskään sinun olohuoneesi. Älä kanavasurffaile tai muutoin katso sitä televisiota koko päivää, ellet ole varmistunut että huonetoverillasi on samanlainen pakkomielle. Tuskin nimittäin on. Huonetoverisi haluaa luultavasti ainakin osan päivästä lukea, ajatella tai vaikkapa vaan sairastaa (sitähän sairaalaan tullaan tekemään) rauhassa. Televisio on sitä varten, että se avataan jonkin mielenkiintoisen ohjelman ajaksi. Esimerkiksi sanomalehdistä löydät tiedot päivän ohjelmista. Myös hipaisupuhelimella voit selvittää päivän tv-tarjonnan. Ei ole mitään syytä surffailla kanavien väliä odottaen "jos sieltä sattuisi tulemaan jotain". Sitten kun olet selvittänyt, minkä ohjelman haluaisit katsoa, on syytä varmistaa, onko huonetoverisi halukas katsomaan samaa ohjelmaa. Kaikki eivät ole kiinnostuneita ruotsinkielisistä sukankutomisohjelmista tai kannabisdokumenteista (molemmat tulivat muuten tänään televisiosta). Ehdoton minimivaatimus on, että jos kaukosäädin on hallussasi, niin et ala nukkua television jäädessä päälle.

7. Hoitajia kohdellaan kunnioittavasti ja ystävällisesti (etenkin, elleivät itse ala haastaa riitaa). Hoitajia ei hyppöötetä eikä muutenkaan passuuteta. He eivät ole palvelijoita saati orjia, vaan hoitajia.

Koronan myönteiset vaikutukset sairaanhoitoon

Korona on mitä inhottavin virus, mutta kaikesta pitää pystyä näkemään myös myönteiset asiat. Tässä pari pointtia sairaalanäkökulmasta.

1. Vierailut on kielletty. Sairaat saavat sairastaa rauhassa. On vain yksi sitä rasittavampi asia kuin pieni huone täynnä omia sukulaisia silloin, kun itse on kipeänä tai muuten vaan sairaana. Nimittäin pieni huone täynnä huonetoverin sukulaisia silloin, kun itse on kipeänä tai muuten vaan sairaana. Sairaala-ajan kuulumiset voi kertoa jälkikäteen sitten kun on kotiutunut. Viimeiset kauniit sanat voi sanoa sitten muistotilaisuudessa. Edellyttäen että ne viimeiset kauniit sanat eivät samalla ole myös ensimmäiset kauniit sanat. Jos ei ole osannut puhua nätisti silloin, kun toinen on terve ja elossa, niin sitten pidetään suu supussa silloinkin, kun toinen sairastaa tai on kuollut. Hävetään hiljaisuudessa.

2. Luulosairaat ja muut kotonakin pärjäävät (vrt. em. Sairaalasääntöjen kohta 1) eivät tule sairaalaan, koska pelkäävät saavansa tartunnan ja sairastuvansa oikeasti. Tämän merkittävin vaikutus on se, että tavallisesti ylityöllistetyt hoitajat saavat ottaa vähän lunkimmin. Voimia on kerättävä, koska useiden ennusteiden mukaan lähiviikkoina ja -kuukausina hoitohenkilökunta on kovilla.

Somekäyttäytymisen suurimmat puutteet

Koska itse en ole sen kummemmin kipeä, enkä sattuneesta (Sairaalasäännöt kohta 6:ssa mainitusta) syystä ole oikein pystynyt pidempiaikaisesti ja täysipainoisesti keskittymään lukemiseenkaan, olen säälittävän paljon roikkunut somessa. Listaan lopuksi vielä kolme ominaisuutta, joiden puuttuessa ei toisten kirjoituksia kannattaisi kommentoida. Koskee yhtä lailla uutisia, diagnooseja, somepäivityksiä kuin blogikirjoituksia.

1. Kyky lukea
Yksi keskeinen oppimistavoite jokaiselle peruskoululaiselle. Opittua taitoa kannattaa pitää yllä sen jälkeenkin.

2. Kyky ymmärtää lukemaansa
Niin ikään yksi keskeinen oppimistavoite jokaiselle peruskoululaiselle. Yllättävän moni sieltä koulusta silti pääsee tätä koskaan oppimatta. Tai sitten unohtaa iän myötä. Ellei luetun ymmärtäminen luonnistu, ei kannata myöskään yrittää keskustella lukemastaan. Paitsi siellä peruskoulussa.

3. Huumorintaju
Ilman tätä kykyä tulee syyttä suotta paha mieli. Jos huumorintajuton ihminen ei osaa olla hiljaa tai kirjoittelematta tietyissä tilanteissa, hän on omiaan aiheuttamaan hämmennystä myös kanssaeläjissään. Huumorintajuton ihminen voi huoletta kommentoida ainoastaan asiatekstejä. Muita tekstejä ei kannata sitten kyllä lukeakaan.

Synnytysaiheiset päätössanat

Viitaten vierailijoista kirjoittamaani kohtaan, tarkennan erästä poikkeusta. Se on mielestäni todella ikävä koronavaikutus, että synnytyksessä mukanaolevien henkilöiden määrää on joissain sairaaloissa rajoitettu, samoin kuin se, etteivät kaikki läheiset pääse katsomaan vastasyntynyttä sairaalaan.

Itse aion päästä sairaalasta ennen kuin vaimo synnyttää. Ei muuten, mutta kun synnyttää eri sairaalassa.



sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Tuotantoeläimen verestä kaivetut prinsessakromosomit ja isyyteen kohdistuva varkausyritys


Naistenpäivä vuonna 2020 ja oma elämäni nainen kantaa sisällään toista lastamme tänään lukemilla 21+3, eli olemme jo 22. raskausviikolla. Torstaina kävimme rakenneultrassa ihastelemassa pienokaistamme, joka siellä kohdussa kovin aktiivisesti liikahtelikin potkien ja muita asiaankuuluvia liikkeitä tehden. Monet vanhemmat haluavat rakenneultran yhteydessä tietää lapsensa sukupuolen. Me tiesimme sen jo paljon sitä ennen. Jos tarkkoja ollaan, niin tiesimme sen sinä päivänä, kun teimme positiivisen raskaustestin. Ikävä tuottaa pettymys, mutta emme siis kuitenkaan olleet löytäneet sellaista testiä, josta näkee lapsen sukupuolen jo alkuvaiheessa. Meillä oli alusta asti sisäinen varmuus siitä, että nyt tulee tyttö taloon. Ja se varmuus on sittemmin lääketieteen avulla varmennettu.
Prinsessavauvojen vaateosatolla
Esikoispojan aikana vaimolta otettu verinäyte lähetettiin Amerikkaan asti tutkittavaksi. Katsoivat, onko kromosomipoikkeavuuksia ja siinä samalla oli mahdollista saada tieto lapsen sukupuolesta. Sanoo Seta mitä sanoo, mutta lääketiede sanoo, että sukupuolen määräytyminen ei ole kiinni siitä, mikä ihminen kokee olevansa, vaan siitä, millaiset kromosomit tämä vanhemmiltaan saa. Tarkemmin sanottuna siitä, millaisen kromosomin lapsi saa nimenomaan isältään. Äidit pystyy antamaan lapselle vain yhdenlaista kromosomia.

Nyt ei tarvinnut lähettää verta Jenkkeihin asti, olivat kuulemma Turussa oppineet samat konstit. No, melkein ulkomailla sekin. Eräs sukulaismies käy huolestuttavan usein Turussa. Huoltani lievitti kuitenkin, kun sain tietää että mennen tullen hän pysähtyy rajalla, kaivaa autonsa tavaratilasta rautakangen, lyö sen maahan ja nitkauttaa pari kertaa. Aikansa kun ramppaa Turussa, niin irtoaa koko kaupunki muusta mantereesta ja ajautuu Ruotsiin. Näin hän kertoi. Tuskin on syytä epäillä. Turkulaiset sitten kirjasivat Omakantaan, että tyttö siellä on, ja muutenkin terveillä kromosomeilla varustettu lapsi. Rakenneultrasta sen pystyi sitten vielä näkemäänkin.

Ultraava kätilö kertoi, että pienellä prinsessallamme on missin sääret. Eikä ihme, itsehän olisin takuulla Miss Universum tai vastaava, jos olisin sattunut syntymään naiseksi. Ainakin säärien pituudesta päätellen.

Olimme todellakin lapsen sukupuolesta niin varmoja, ettemme alkaneet pojalle edes nimeä miettimään. Tytön nimessäkin on ollut kyllä vääntämistä ja muuta väittelyä. Naiset on alusta asti hankalampia kuin miehet. Pojalle kun aikanaan mietittiin nimeä, niin siinä ei ehtinyt kissaakaan sanoa kuin pitkähäntäiseksi eläimeksi, kun vastaus oli lukittu. Nyt on jahkattu niin, ettei lopullista varmuutta kai ole vieläkään.

Mutta kyllä minäkin jo melkein mieleni pahoitin näissä neuvolasysteemeissä. Vaimoni oli saanut neuvolasta täytettäväksi sellaisen kyselyn, jolla kartoitettiin perheen tilannetta ja jaksamista. Allekirjoitusten kohdalla sitten verenpaineet kohahti. Viivojen alla ei enää lukenutkaan äidin ja isän allekirjoitus, vaan SYNNYTTÄJÄN ja PUOLISON allekirjoitus. No, sen virheen korjasin toki takaisin alkuperäiseen asuunsa, mutta ikävä kyllä edes minä en kaiketi pysty itse korjaamaan sitä virhettä muualla kuin paperilla. Virhe kun on jossain paljon syvemmällä kuin yhdessä lomakkeessa.



Suvaitsevaisuuden ja sivistyneisyyden nimissä tämä tähän saakka suunnilleen järkevä kansa on ajanut itsensä sellaiseen tilanteeseen, että kenenkään puuttumatta jotkut ymmärrykseltään hämärtyneet tahot ovat voineet mennä peukaloimaan sellaisia käsitteitä kuin ”äiti” ja ”isä”. Terminä ”synnyttäjä” toki kuvaa edelleen selkeästi äitiä, mutta saa tämän kuulostamaan lähinnä tuotantoeläimeltä. ”Puoliso” sen sijaan ei enää millään tavalla viittaa isyyteen. Isänä olen siksi tuohtunut tästä. Siis toki olen vaimoni puoliso, mutta sitä olin jo vuosia ennen kuin saimme ensimmäisen lapsemme. Lapsi tekee naisesta äidin ja miehestä isän. Nyt siis kärjistetysti sanottuna voisi todeta, että vihervasemmisto on vienyt mieheltä oikeuden olla isä. Onneksi tuo toki toteutuu pahimmillaankin vain paperilla.

Rakenneultraan mennessä olin jo leppynyt, ja lähinnä naureskelin neutralisoimisen mukanaan tuomia käytännön haasteita. Jos nimittäin ei kohta enää ole miehiä ja naisia, vaan pelkkiä henkilöitä, ja jos ei ole äitejä ja isiä, vaan synnyttäjiä ja puolisoita, niin miltähän neuvoloiden ja sairaaloiden kyltit alkavat sitten näyttää. Siis kun on naistentautien osasto, niin mitenkäs sen muutat samaan aikaan neutraaliksi ja kuitenkin sellaiseksi, että naiset tietävät sinne mennä? Ai niin, mutta kun ei enää ole naisia, niin ei enää ole tietenkään myöskään naistentauteja. Sääli niitä lääkäreitä, jotka ovat erikoistuneet katoamassa olevalle alalle. Ja turhaan on lääketiede sitten senkin keksinyt, että lapsen sukupuolen voi selvittää jo varhaisessa vaiheessa, jos ei sukupuolia enää olekaan. Sitten ei kyllä vietetä enää naistenpäivääkään.

Joka tapauksessa meillä iloitaan nyt siis aivan avoimesti siitä, että perheeseemme vallitsevan äijävallan tilalle on luvassa tasavalta, ja taloon tulee tyttö joka on varsinainen prinsessa – missin sääret tai ei.

Tyttö on kovin tervetullut (toki niin olisi ollut poikakin). Aito-Iisakki on alusta asti ollut niin maskuliininen tapaus, että tulee mukavaa kontrastia, kun tulee nyt vähän prinsessameininkiä ja hörhelöhameita taloon. Geenit on kyllä sellaiset, että My Little Ponyjen lisäksi saattaa tarvittaessa kaulinkin heilahtaa. Siis leipomisleikeissä.

Isänä olen kyllä miettinyt paljonkin, mitä eroa on olla pienen pojan isä verrattuna siihen, millaista on olla pienen tytön isä. Vaikka toki samaan aikaan molempien isä ihan yhtä lailla onkin. Kirjoitan siitä erillisen postauksen, muuten tästä tulee taas seitsemän A4 sivua, ja olen joskus saanut palautetta siitä, että sellaiset ovat muka liian pitkiä blogin seuraajien luettavaksi. Ettekö te lue kirjoja, hyvänen aika?

torstai 6. helmikuuta 2020

Paras ajankohta tulla vanhemmaksi


Raskausviikko 18 (17+0). Lapseni on nyt noin 18 sentin mittainen päästä jalkoihin ja painaa noin 125 grammaa. Minä painan huomattavasti enemmän. Lapset ja vaimo kasvavat, minä olen tämän raskauden aikana päättänyt kutistua. Edellisen raskauden aikana turposin pahemmin kuin vaimoni, ja vasta nyt olen päässyt niistä kiloista eroon. Tusinan verran kiloja on tämän vuoden puolella hävikkiä. Pakko pienentyä, jos aikoo pystyä vauvan kanssa viettämään aikaa lattialla. Loppuvuodesta totesin, että kun kilot ja ikävuodet lisääntyvät sopivassa suhteessa, niin samaan aikaan alkaa kaikenlaisia vaivoja ynnä kankeutta ilmaantua olemukseen aivan toiseen lajiin kuin nuorempana. Ei siinä, moni muukin asia on aivan toisenlaista neljänkympin lähestyessä kuin parikymppisenä.

Törmäsin jokunen päivä sitten jossain yhteydessä jonkin sortin tekstiin, joka käsitteli äidiksi tulemista varttuneemmalla iällä verrattuna samaan elämänmuutokseen nuoren naisen kohdalla. Tuohon asiaan ei kai pitäisi lähteä sekaantumaan, kun en ole äidiksi tullut koskaan, enkä oikeastaan sellaisesta haaveillutkaan. Mutta jos vanhemmuutta lähtee tuolta näkökannalta ruotimaan, niin saa kai siinä mieskin hieman naisnäkökulmaa pyöritellä. Siis miesnäkökulman lisäksi. Neutralisoimaan en suostu, sillä mies ja nainen nyt vaan edelleen ovat erilaisia – ja erilaisina pysyvät. Luojan kiitos.
Ennen vanhaan naisista tuli äitejä paljon nuorempana kuin nykyään. Vai tuliko? Vaimoni mummo sai ensimmäisen lapsensa ollessaan 41-vuotias. Sen jälkeen lapsia tuli vielä kaksi lisää. Muuten olisi voinut tulla enemmänkin, mutta siihen aikaan sektiolla – tai silloisella keisarinleikkauksella – ei saanut synnyttää enempää kuin kolme lasta. Että siinä mielessä meillä ollaan kovin varhaisessa vaiheessa asialla, kun esikoisemme syntyi vaimoni ollessa 37-vuotias, ja nyt kohdussa kasvava ”Jutikka” tulee syntymään vaimoni ollessa 40-vuotias. Ennen vanhaan vaimoni suvussa naisista – tai ainakin tuosta yhdestä – tuli äitejä hieman vanhempana kuin nykyään. Se niistä poikkeuksista.

Nuoremmat naiset tulevat kuulemma helpommin raskaaksi kuin vanhemmat. Raskaaksi tuleminen helpottaa äidiksi tulemista yllättävän paljon. Tosin sen verran joudun meidän osalta tätäkin kyseenalaistamaan, että juuri nuorina ja notkeina kärsimme lapsettomuudesta. Vielä 36-vuotiaanakin tarvitsimme lääkärin apua, ennen kuin rouva saatiin tiineeksi. Vasta sitten 39-vuotiaana raskaus lähti luomusti liikenteeseen sellaisella volyymilla, että elämää löytyi kohdusta vielä neuvolaan mennessäkin. Tai oikeastaan ei heti silloinkaan. Turhan paljon ylimääräistä sydämentykytystä ja parisen sataa ekstrakilometriä autoilua ehdimme kokea ennen kuin saimme huojentava tiedon. Kohdussa oli ollut elämää, vaikka oma neuvolan täti ei sitä sieltä ollut heti löytänytkään. Sattuuhan sitä.

Mutta jos nyt siis ylipäätään tullaan vanhemmiksi – nuoremmiksi kun kukaan kaiketi ei ole tullut – niin se kuulemma voi olla hyvin erilaista eri-ikäisillä ihmisillä.

Jos tulee äidiksi teini-ikäisenä, saattaa jäädä peruskoulu kesken, ja sitten on vaikea saada töitä. Jos tulee äidiksi keski-ikäisenä, saattaa äitiyslomien sun muiden hoitovapaiden jälkeen olla jo niin vanha, että on vaikea saada töitä. Jos tulee isäksi minkä ikäisenä tahansa, saattaa olla vaikea saada töitä, koska Suomessa on niin paljon työttömyyttä. Lähes yhtä paljon kuin työvoimapulaa. Työvoimapula taas kuulemma johtuu siitä, ettei synny tarpeeksi lapsia. Näyttää siltä, että syntyi lapsia tai ei, niin sekä työttömyys että työvoimapula kasvaa. Siksi se asia ei muutu miksikään, vaikka mitä kirjoittelisin.

Joidenkin mielestä lapset kannattaa tehdä nuorena, niin sitten on vielä omaa elämää edessä, kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois kotoa. Toisten mielestä sitä omaa elämää taas kannattaa elää kun on itse vielä nuori, ja tehdä lapset sitten kun se oma elämä on eletty. Minun matematiikan mukaan ja poikkeuksia lukuun ottamatta lapsi on vanhempiensa vaivoina suunnilleen yhtä kauan, riippumatta siitä, minkä ikäisiä vanhemmat lastensa syntyessä ovat. Lainsäädännöllisesti tuo aika on kahdeksantoista (18) vuotta. Minun elämänkatsomukseni ja -filosofiani mukaan omaa elämää voi elää vallan hyvin myös – ja jopa aivan erityisesti – silloin kun siellä kotona niitä lapsia on. Ei ole käynyt mielessäkään, että eläisin tällä hetkellä vaikkapa naapurin Reiskan elämää ihan vaan siitä syystä, että meillä asuu lapsi.

En ole aivan varma, onko lapsettomuus suoranaisesti sairaus, mutta ainakin sitä hoidetaan lääkärissä. Siitä huolimatta ainakin meidän kohdallamme lapsettomuudella oli myös terveysvaikutuksia. Vaikkapa se, että joitakin asioita ehti ajatella niin terveellä maalaisjärjellä kuin se meidän tapauksessa nyt ylipäätään on mahdollista.

Uskallan sanoa, että kaikesta huolimatta meidän perheemme kohdalla oli kaikkien etu, ettei minusta tullut isää heti kun olisin halunnut, eli 24-vuotiaana. Tuolloin olisin pitänyt lastensaamista itsestäänselvyytenä. Niin paljon itsestäänselvyytenä, että olisin messias-syndroomani kanssa huitonut pitkin maailmaa ja unohtanut, että minun maailmani tärkeimmät ihmiset ovat ne, jotka ovat siellä kotona. Muutaman vuoden kipeä lapsettomuusjakso opetti, ettei vanhemmaksi tuleminen ole itsestäänselvyys – se on ansaitsematon etuoikeus. En yritä sanoa, että toivoisin kaikkien kärsivän lapsettomuudesta. Yritän sanoa, että kaikkien olisi hyvä oppia tavalla tai toisella se läksy, jonka minä opin lapsettomuuden kautta, ennen kuin heistä tulee vanhempia.

Toisaalta varmaan kuka tahansa allekirjoittaa väitteen, jonka mukaan yövalvomiset menevät nuorena pienemmällä kärsimyksellä kuin tällaisena vähän varttuneempana. Kymmenen vuotta sitten saatoin koska tahansa jättää yhden yön nukkumatta, eikä se juuri seuraavana päivänä verottanut. Kaksikymmentä vuotta sitten saatoin jättää viikonkin nukkumatta. Siihen kyllä tarvitsin laittomia piristeitä, ja ne kyllä sittemmin verottivat sitäkin enemmän. Nykyään kun valvoo yön, menee kolmisen päivää palautumiseen.

En oikeastaan jaksa sen enempää pohtia, milloin on eniten vanhemman edun mukaista tulla vanhemmaksi. Jokainen vastuuntuntoinen aikuinen tietää, että tärkeintä on lapsen etu. Toisinaan lapsen etu ja vanhemman etu kulkevat käsi kädessä, toisinaan taas ei.

Onko reilua lasta kohtaan, jos hänellä on iäkkäät vanhemmat? Eikö lähtökohtaisesti ole todennäköistä, että lapsi menettää vanhempansa liian nuorena, jos vanhemmat ovat saaneet lapsensa liian vanhana? Outo kysymys, eihän lasta voi saada vanhana, lapsethan syntyvät vauvoina.

Kaikki on muutenkin suhteellista. Vaikka ihmisten elinikä on huomattavasti alhaisempi, kuin aikaan ennen vedenpaisumusta, on se kuitenkin keskimäärin korkeampi, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin. Yhtä lailla kuin ensisynnyttäjien ikä on keskimäärin korkeampi, kuin samaiset muutama vuosikymmen sitten. Sen enempää tilastoja tutkimatta uskallan sanoa, että aina on ollut lapsia, jotka ovat menettäneet vanhempansa jo nuorina. Ja aina on ollut lapsia, jotka ovat itse ehtineet kuolla paljonkin ennen vanhempiaan. Joissakin suvuissa on elossa viisi sukupolvea samaan aikaan ja joissain vai kaksi tai kolme.

Mitä yritän tällä sanoa. Kello on juuri nyt yksi yöllä! Ei kai kukaan yritä tähän aikaan sanoa mitään järkevää! Jos yrittäisikin, niin vaimohan vaan sen jälkeen ärähtäisi, että ”suu kiinni, mä yritän nukkua!” Siksihän minä ääneen höpisemisen sijaan kirjoitankin. Senkin teen mahdollisimman kaukana nukkuvasta – ja erittäin herkkäunisesta – vaimostani.

Yritän kaiketi kirjoituksellani viestiä sitä, että toiset voivat vaikuttaa enemmän ja toiset huomattavasti vähemmän siihen, missä elämänvaiheessa heistä tulee vanhempia. Ja niin tai näin, niin aina se on jonkun mielestä väärinpäin. Liian nuori tai liian vanha. Oma elämä jo takana tai vaihtoehtoisesti vasta edessä. Ura häiriintyy, tai sitten se ei pääse alkuunkaan.

Paras ajankohta tulla vanhemmaksi taitaa olla jokaisen kohdalla juuri se hetki, kun saa lapsen. Ennemmin se on mahdotonta, ja myöhemmin se saattaa olla jo hieman liian myöhäistä.

torstai 30. tammikuuta 2020

Hormonimyrskyssä elävän isän itsestään ohimenevä pakastevauvakriisi


Parhaillaan vaimoni kohdussa kasvava – noin 16 cm pitkä ja 100 g painava (RV 17) – lapsi sai siis alkunsa ihan ”luomusti” ja sekä minun että vaimoni suureksi yllätykseksi. Yllätykseksi siis siinä mielessä, että sellainen ei meidän reilun kahdentoista vuoden avioliittomme aikana ole ollut kovinkaan tavallista. Siis ei lainkaan tavallista – lukuun ottamatta tätä siunattua säännön vahvistamaa poikkeusta. Esikoisemme alkuun saattamiseksi kun tarvittiin perinteisten keinojen ja lukemattomien rukousten lisäksi myös lääketieteen apua, emme pitäneet kovinkaan todennäköisenä sitä, että ilman lääketiedettä tulisimme jatkossakaan lapsia saamaan alulle.

Esikoispojan ”väsäämisen” yhteydessä Taysin pakastimeen jäi alkioitamme jokunen varastoonkin siltä varalta, että haluaisimme joskus vielä lisää lapsia. Kuten – ainakin muistaakseni – jo aiemmin olen kertonut, niin pitkän harkinnan jälkeen taloutemme ainoa äiti-ihminen päätyi siihen, ettemme siellä pakastelokerolla lähde enää käymään. Pian tuon päätöksen (jota kaikesta huolimatta jopa meikäläisen oli taivuttava kunnioittamaan) vaimoni sitten tulla tupsahtikin tiineeksi. Päätyi siis jälleen siunattuun tilaan – kuten sukupuolestani huolimatta siis minäkin.

Joulukuussa sieltä Taysista sitten tuli meille postia. Kirjeen mukaan alkioitamme oli heidän pakastimessaan säilötty täydet kolme vuotta, ja nyt olisi aika päättää, miten niiden kanssa meneteltäisiin. Saimme rasti ruutuun -henkisen tehtävän ratkaistavaksemme.

Vaihtoehtoina oli
a) jatkaa alkioiden varastointia kahdella vuodella ja maksaa siitä lystistä kolmatta sataa euroa rahaa
b) varata välittömästi aika toimenpiteeseen, jossa kohtuun asennettaisiin uusi alkio
c) luovuttaa alkiot jollekin toiselle lapsettomuudesta kärsivälle tai
d) antaa lupa nakata alkiot roskiin.

Sen enempää ajattelematta rastitimme kohdan, jossa annoimme luvan luovuttaa alkiot käytettäväksi jonkun toisen lapsettomuuden hoitamisessa.

Rastittamisen jälkeen aloimme vasta tarkemmin ajatella, mitä valintamme loppujen lopuksi piti sisällään. Tietysti meillä molemmilla oli päällimmäisenä ajatus siitä, että jos kerran olisi mahdollista auttaa jotain pariskuntaa saamaan lapsi, olisimme ilman muuta siinä avuksi. Tältä pohjalta se rasti oli ruutuun piirretty. Pienen sulattelemisen jälkeen havahduimme siihen tosiasiaan, että valintamme seurauksena meidän biologinen lapsemme (kyllä vaan) saattaisi syntyä ihan millaiseen perheeseen tahansa.

Pienen googlettamisen perusteella sain sellaisen käsityksen, että meidän olisi mahdollista vaikuttaa siihen, minkälaisissa tapauksissa alkioitamme saisi käyttää ja millaisissa ei. Ilmeisesti olisimme voineet esimerkiksi ilmoittaa, että niitä voisi luovuttaa vain heteropariskuntien käyttöön. Esimerkiksi. Jätimme asian hautumaan lähtiessämme joulun viettoon, ja päätimme varmistaa käsitykseni oikeellisuuden palattumme vuodenvaihteen jälkeen arkeen. Sitten altistuin television vaikutuksille.

Eräässä kotimaisessa mutta muuten fiktiivisessä sarjassa nainen kertoi aikoinaan antaneensa vastasyntyneen lapsensa adoptoitavaksi. Seuraavien vuosien aikana hän oli katsonut kaikkia vastaantulevia lapsia miettien ”mitä jos tuo onkin se minun lapseni”. Silloin pääkopassani alkoi napsahdella.

Tajusin, että olisin itse juuri sitä ihmistyyppiä, joka alkaisi toimia tosielämässä juuri kuten tuo nainen kuvitteellisessa draamasarjassa. Oikeastaan vasta siinä vaiheessa ymmärsin täysin myös sen tosiasian, että vaikka alkio kasvaisi vieraan naisen kohdussa ja vaikka lapsi synnyttyään varttuisi vieraan pariskunnan (hyvässäkin) hoidossa, se olisi meidän lihaa ja vertamme, meidän biologinen lapsemme. Jos joku kyseenalaistaa tämän sinänsä päivänselvän asian, niin kirjoitan lausuntoni tueksi myös sen tosiasian, että vaikka pariskunta joiden lapsettomuuden hoitoon alkiomme päätyisi, ei saisikaan meidän henkilöllisyyttämme tietää, olisi hoidon seurauksena alkunsa saaneella lapsella oikeus 18 vuotta täytettyään saada tietoonsa meidän – biologisten vanhempiensa – henkilöllisyydet.

Toisaalta saattaisin siis eräänä päivänä nähdä jossain lapsen, jonka ulkomuodossa olisi turhan paljon tuttua. Ja toisaalta, eräänä päivänä ovellemme saattaisi tupsahtaa juuri täysi-ikäisyyden saavuttanut nuori mies tai nainen kertoakseen olevansa meidän jälkeläisemme. Ja jos sitä skenaariota lähdetään vielä vilkkaalla mielikuvituksella ruokkimaan, ovellemme saapunut henkilö saattaisi haukkua meidän maanrakoon, koska alkiomme olisi tietysti päätynyt joillekin ihmishirviöille, jotka sitten olivat pilanneet tuon hoidoista alkunsa saaneen lapsen elämän.

En oikein tiennyt, miten olisin ajatukseni ilmaissut rakkaalle hormonihirmulle, mutta minua tuo hetken mielijohteesta paperiin piirretty rasti oli alkanut kovasti mietityttämään. Tiesin, miten julmalta saattaisin hänen äitiyshormoneja pursuavissa korvissaan kuulostaa, kun alkaisin tuntojani pukemaan sanoiksi. Luultavasti sain sitä paitsi jo jonkun lukijankin vihat niskoilleni näitä kirjoittaessani. No, vaimoni oli onneksi pohtinut jo hieman samansuuntaisia asioita. Päätimme joka tapauksessa avata jo kerran sulkemamme – ja lipaston laatikkoon laittamamme – kirjekuoren, ja lukea mahdolliset pienellä präntätyt kohdat ja soittaa vielä sinne Taysiin saadaksemme varmuuden netistä hankkimillemme tiedoille. Hah!

Paperissa luki, että ellemme tammikuun puoliväliin mennessä olisi lähettänyt vastaustamme, alkiot hävitettäisiin. Olimme tietämättämme ohittaneet kyseisen deadlinen tekemättä yhtään mitään. Meidän ei siis loppujen lopuksi tarvinnut itse tehdä lopullista päätöstä suuntaan tai toiseen. Rivien välistä tihkuvasta helpotuksesta lukija tosin on vapaa tekemään omat johtopäätöksensä sen suhteen, mihin vastaukseen olisimme todennäköisesti itsekin päätyneet.

Raskaus ei ala siitä, kun alkio siirtyy kohtuun. Se alkaa siitä, kun alkio kiinnittyy kohtuun. Jos kiinnittyy. Sitä ei siis tiedä kukaan, olisivatko meidän alkiomme (elleivät olisi päätyneet roskikseen) kiinnittyneet enää kenenkään kohtuun - vaimoni tai jonkun aivan toisen - vai eivät. Onneksi se syksyllä 2016 siirretty alkio kiinnittyi. Siitä on kovaa vauhtia tulossa isoveli.

Vastapainoksi täytyy kirjoittaa vielä hieman kevyempääkin pohdintaa samoista aiheista.

Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi, olisiko vaimoni kohtuun ollut mahdollista asentaa vielä alkio tai pari lisää, vaikka hän oli jo ennestäänkin raskaana? Siinähän ne olisivat samalla vaivalla menneet. Siis raskausajan. Ja mikäli tämä olisi ollut mahdollista, niin olisivatko jälkikäteen istutetuista alkioista kasvamaan lähteneet lapset syntyneen automaattisesti samaan aikaan kuin luomuvauvamme, vai olisivatko ne ymmärtäneet isosisaruksensa syntymän jälkeen jäädä vielä kohtuun kasvamaan, kunnes heidän omat viikkonsa olisivat olleet täynnä?

Ja toisekseen. Miksi niiden alkioiden olisi pitänyt yli sadan euron vuosimaksulla olla säilössä juuri sairaalan pakastimessa. Eikö yhtenä vaihtoehtona olisi voinut olla se, että olisin hakenut ne kylmälaukussa kotiin, ja laittanut omaan pakastimeen tyrnimarjojen taakse odottamaan, jos rouva vielä vanhoilla päivillä olisi halunnut mukulan tai pari lisää. Rahastukselta haiskahtaa, sanokaa mun sanoneen.
Ilmeisesti ne alkiopakastimet ovat ainakin ulkoisesti erilaisia kuin olohuoneessamme seisova kaappipakastin