Isä raskaushormonien kourissa

torstai 6. helmikuuta 2020

Paras ajankohta tulla vanhemmaksi


Raskausviikko 18 (17+0). Lapseni on nyt noin 18 sentin mittainen päästä jalkoihin ja painaa noin 125 grammaa. Minä painan huomattavasti enemmän. Lapset ja vaimo kasvavat, minä olen tämän raskauden aikana päättänyt kutistua. Edellisen raskauden aikana turposin pahemmin kuin vaimoni, ja vasta nyt olen päässyt niistä kiloista eroon. Tusinan verran kiloja on tämän vuoden puolella hävikkiä. Pakko pienentyä, jos aikoo pystyä vauvan kanssa viettämään aikaa lattialla. Loppuvuodesta totesin, että kun kilot ja ikävuodet lisääntyvät sopivassa suhteessa, niin samaan aikaan alkaa kaikenlaisia vaivoja ynnä kankeutta ilmaantua olemukseen aivan toiseen lajiin kuin nuorempana. Ei siinä, moni muukin asia on aivan toisenlaista neljänkympin lähestyessä kuin parikymppisenä.

Törmäsin jokunen päivä sitten jossain yhteydessä jonkin sortin tekstiin, joka käsitteli äidiksi tulemista varttuneemmalla iällä verrattuna samaan elämänmuutokseen nuoren naisen kohdalla. Tuohon asiaan ei kai pitäisi lähteä sekaantumaan, kun en ole äidiksi tullut koskaan, enkä oikeastaan sellaisesta haaveillutkaan. Mutta jos vanhemmuutta lähtee tuolta näkökannalta ruotimaan, niin saa kai siinä mieskin hieman naisnäkökulmaa pyöritellä. Siis miesnäkökulman lisäksi. Neutralisoimaan en suostu, sillä mies ja nainen nyt vaan edelleen ovat erilaisia – ja erilaisina pysyvät. Luojan kiitos.
Ennen vanhaan naisista tuli äitejä paljon nuorempana kuin nykyään. Vai tuliko? Vaimoni mummo sai ensimmäisen lapsensa ollessaan 41-vuotias. Sen jälkeen lapsia tuli vielä kaksi lisää. Muuten olisi voinut tulla enemmänkin, mutta siihen aikaan sektiolla – tai silloisella keisarinleikkauksella – ei saanut synnyttää enempää kuin kolme lasta. Että siinä mielessä meillä ollaan kovin varhaisessa vaiheessa asialla, kun esikoisemme syntyi vaimoni ollessa 37-vuotias, ja nyt kohdussa kasvava ”Jutikka” tulee syntymään vaimoni ollessa 40-vuotias. Ennen vanhaan vaimoni suvussa naisista – tai ainakin tuosta yhdestä – tuli äitejä hieman vanhempana kuin nykyään. Se niistä poikkeuksista.

Nuoremmat naiset tulevat kuulemma helpommin raskaaksi kuin vanhemmat. Raskaaksi tuleminen helpottaa äidiksi tulemista yllättävän paljon. Tosin sen verran joudun meidän osalta tätäkin kyseenalaistamaan, että juuri nuorina ja notkeina kärsimme lapsettomuudesta. Vielä 36-vuotiaanakin tarvitsimme lääkärin apua, ennen kuin rouva saatiin tiineeksi. Vasta sitten 39-vuotiaana raskaus lähti luomusti liikenteeseen sellaisella volyymilla, että elämää löytyi kohdusta vielä neuvolaan mennessäkin. Tai oikeastaan ei heti silloinkaan. Turhan paljon ylimääräistä sydämentykytystä ja parisen sataa ekstrakilometriä autoilua ehdimme kokea ennen kuin saimme huojentava tiedon. Kohdussa oli ollut elämää, vaikka oma neuvolan täti ei sitä sieltä ollut heti löytänytkään. Sattuuhan sitä.

Mutta jos nyt siis ylipäätään tullaan vanhemmiksi – nuoremmiksi kun kukaan kaiketi ei ole tullut – niin se kuulemma voi olla hyvin erilaista eri-ikäisillä ihmisillä.

Jos tulee äidiksi teini-ikäisenä, saattaa jäädä peruskoulu kesken, ja sitten on vaikea saada töitä. Jos tulee äidiksi keski-ikäisenä, saattaa äitiyslomien sun muiden hoitovapaiden jälkeen olla jo niin vanha, että on vaikea saada töitä. Jos tulee isäksi minkä ikäisenä tahansa, saattaa olla vaikea saada töitä, koska Suomessa on niin paljon työttömyyttä. Lähes yhtä paljon kuin työvoimapulaa. Työvoimapula taas kuulemma johtuu siitä, ettei synny tarpeeksi lapsia. Näyttää siltä, että syntyi lapsia tai ei, niin sekä työttömyys että työvoimapula kasvaa. Siksi se asia ei muutu miksikään, vaikka mitä kirjoittelisin.

Joidenkin mielestä lapset kannattaa tehdä nuorena, niin sitten on vielä omaa elämää edessä, kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois kotoa. Toisten mielestä sitä omaa elämää taas kannattaa elää kun on itse vielä nuori, ja tehdä lapset sitten kun se oma elämä on eletty. Minun matematiikan mukaan ja poikkeuksia lukuun ottamatta lapsi on vanhempiensa vaivoina suunnilleen yhtä kauan, riippumatta siitä, minkä ikäisiä vanhemmat lastensa syntyessä ovat. Lainsäädännöllisesti tuo aika on kahdeksantoista (18) vuotta. Minun elämänkatsomukseni ja -filosofiani mukaan omaa elämää voi elää vallan hyvin myös – ja jopa aivan erityisesti – silloin kun siellä kotona niitä lapsia on. Ei ole käynyt mielessäkään, että eläisin tällä hetkellä vaikkapa naapurin Reiskan elämää ihan vaan siitä syystä, että meillä asuu lapsi.

En ole aivan varma, onko lapsettomuus suoranaisesti sairaus, mutta ainakin sitä hoidetaan lääkärissä. Siitä huolimatta ainakin meidän kohdallamme lapsettomuudella oli myös terveysvaikutuksia. Vaikkapa se, että joitakin asioita ehti ajatella niin terveellä maalaisjärjellä kuin se meidän tapauksessa nyt ylipäätään on mahdollista.

Uskallan sanoa, että kaikesta huolimatta meidän perheemme kohdalla oli kaikkien etu, ettei minusta tullut isää heti kun olisin halunnut, eli 24-vuotiaana. Tuolloin olisin pitänyt lastensaamista itsestäänselvyytenä. Niin paljon itsestäänselvyytenä, että olisin messias-syndroomani kanssa huitonut pitkin maailmaa ja unohtanut, että minun maailmani tärkeimmät ihmiset ovat ne, jotka ovat siellä kotona. Muutaman vuoden kipeä lapsettomuusjakso opetti, ettei vanhemmaksi tuleminen ole itsestäänselvyys – se on ansaitsematon etuoikeus. En yritä sanoa, että toivoisin kaikkien kärsivän lapsettomuudesta. Yritän sanoa, että kaikkien olisi hyvä oppia tavalla tai toisella se läksy, jonka minä opin lapsettomuuden kautta, ennen kuin heistä tulee vanhempia.

Toisaalta varmaan kuka tahansa allekirjoittaa väitteen, jonka mukaan yövalvomiset menevät nuorena pienemmällä kärsimyksellä kuin tällaisena vähän varttuneempana. Kymmenen vuotta sitten saatoin koska tahansa jättää yhden yön nukkumatta, eikä se juuri seuraavana päivänä verottanut. Kaksikymmentä vuotta sitten saatoin jättää viikonkin nukkumatta. Siihen kyllä tarvitsin laittomia piristeitä, ja ne kyllä sittemmin verottivat sitäkin enemmän. Nykyään kun valvoo yön, menee kolmisen päivää palautumiseen.

En oikeastaan jaksa sen enempää pohtia, milloin on eniten vanhemman edun mukaista tulla vanhemmaksi. Jokainen vastuuntuntoinen aikuinen tietää, että tärkeintä on lapsen etu. Toisinaan lapsen etu ja vanhemman etu kulkevat käsi kädessä, toisinaan taas ei.

Onko reilua lasta kohtaan, jos hänellä on iäkkäät vanhemmat? Eikö lähtökohtaisesti ole todennäköistä, että lapsi menettää vanhempansa liian nuorena, jos vanhemmat ovat saaneet lapsensa liian vanhana? Outo kysymys, eihän lasta voi saada vanhana, lapsethan syntyvät vauvoina.

Kaikki on muutenkin suhteellista. Vaikka ihmisten elinikä on huomattavasti alhaisempi, kuin aikaan ennen vedenpaisumusta, on se kuitenkin keskimäärin korkeampi, kuin vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin. Yhtä lailla kuin ensisynnyttäjien ikä on keskimäärin korkeampi, kuin samaiset muutama vuosikymmen sitten. Sen enempää tilastoja tutkimatta uskallan sanoa, että aina on ollut lapsia, jotka ovat menettäneet vanhempansa jo nuorina. Ja aina on ollut lapsia, jotka ovat itse ehtineet kuolla paljonkin ennen vanhempiaan. Joissakin suvuissa on elossa viisi sukupolvea samaan aikaan ja joissain vai kaksi tai kolme.

Mitä yritän tällä sanoa. Kello on juuri nyt yksi yöllä! Ei kai kukaan yritä tähän aikaan sanoa mitään järkevää! Jos yrittäisikin, niin vaimohan vaan sen jälkeen ärähtäisi, että ”suu kiinni, mä yritän nukkua!” Siksihän minä ääneen höpisemisen sijaan kirjoitankin. Senkin teen mahdollisimman kaukana nukkuvasta – ja erittäin herkkäunisesta – vaimostani.

Yritän kaiketi kirjoituksellani viestiä sitä, että toiset voivat vaikuttaa enemmän ja toiset huomattavasti vähemmän siihen, missä elämänvaiheessa heistä tulee vanhempia. Ja niin tai näin, niin aina se on jonkun mielestä väärinpäin. Liian nuori tai liian vanha. Oma elämä jo takana tai vaihtoehtoisesti vasta edessä. Ura häiriintyy, tai sitten se ei pääse alkuunkaan.

Paras ajankohta tulla vanhemmaksi taitaa olla jokaisen kohdalla juuri se hetki, kun saa lapsen. Ennemmin se on mahdotonta, ja myöhemmin se saattaa olla jo hieman liian myöhäistä.

torstai 30. tammikuuta 2020

Hormonimyrskyssä elävän isän itsestään ohimenevä pakastevauvakriisi


Parhaillaan vaimoni kohdussa kasvava – noin 16 cm pitkä ja 100 g painava (RV 17) – lapsi sai siis alkunsa ihan ”luomusti” ja sekä minun että vaimoni suureksi yllätykseksi. Yllätykseksi siis siinä mielessä, että sellainen ei meidän reilun kahdentoista vuoden avioliittomme aikana ole ollut kovinkaan tavallista. Siis ei lainkaan tavallista – lukuun ottamatta tätä siunattua säännön vahvistamaa poikkeusta. Esikoisemme alkuun saattamiseksi kun tarvittiin perinteisten keinojen ja lukemattomien rukousten lisäksi myös lääketieteen apua, emme pitäneet kovinkaan todennäköisenä sitä, että ilman lääketiedettä tulisimme jatkossakaan lapsia saamaan alulle.

Esikoispojan ”väsäämisen” yhteydessä Taysin pakastimeen jäi alkioitamme jokunen varastoonkin siltä varalta, että haluaisimme joskus vielä lisää lapsia. Kuten – ainakin muistaakseni – jo aiemmin olen kertonut, niin pitkän harkinnan jälkeen taloutemme ainoa äiti-ihminen päätyi siihen, ettemme siellä pakastelokerolla lähde enää käymään. Pian tuon päätöksen (jota kaikesta huolimatta jopa meikäläisen oli taivuttava kunnioittamaan) vaimoni sitten tulla tupsahtikin tiineeksi. Päätyi siis jälleen siunattuun tilaan – kuten sukupuolestani huolimatta siis minäkin.

Joulukuussa sieltä Taysista sitten tuli meille postia. Kirjeen mukaan alkioitamme oli heidän pakastimessaan säilötty täydet kolme vuotta, ja nyt olisi aika päättää, miten niiden kanssa meneteltäisiin. Saimme rasti ruutuun -henkisen tehtävän ratkaistavaksemme.

Vaihtoehtoina oli
a) jatkaa alkioiden varastointia kahdella vuodella ja maksaa siitä lystistä kolmatta sataa euroa rahaa
b) varata välittömästi aika toimenpiteeseen, jossa kohtuun asennettaisiin uusi alkio
c) luovuttaa alkiot jollekin toiselle lapsettomuudesta kärsivälle tai
d) antaa lupa nakata alkiot roskiin.

Sen enempää ajattelematta rastitimme kohdan, jossa annoimme luvan luovuttaa alkiot käytettäväksi jonkun toisen lapsettomuuden hoitamisessa.

Rastittamisen jälkeen aloimme vasta tarkemmin ajatella, mitä valintamme loppujen lopuksi piti sisällään. Tietysti meillä molemmilla oli päällimmäisenä ajatus siitä, että jos kerran olisi mahdollista auttaa jotain pariskuntaa saamaan lapsi, olisimme ilman muuta siinä avuksi. Tältä pohjalta se rasti oli ruutuun piirretty. Pienen sulattelemisen jälkeen havahduimme siihen tosiasiaan, että valintamme seurauksena meidän biologinen lapsemme (kyllä vaan) saattaisi syntyä ihan millaiseen perheeseen tahansa.

Pienen googlettamisen perusteella sain sellaisen käsityksen, että meidän olisi mahdollista vaikuttaa siihen, minkälaisissa tapauksissa alkioitamme saisi käyttää ja millaisissa ei. Ilmeisesti olisimme voineet esimerkiksi ilmoittaa, että niitä voisi luovuttaa vain heteropariskuntien käyttöön. Esimerkiksi. Jätimme asian hautumaan lähtiessämme joulun viettoon, ja päätimme varmistaa käsitykseni oikeellisuuden palattumme vuodenvaihteen jälkeen arkeen. Sitten altistuin television vaikutuksille.

Eräässä kotimaisessa mutta muuten fiktiivisessä sarjassa nainen kertoi aikoinaan antaneensa vastasyntyneen lapsensa adoptoitavaksi. Seuraavien vuosien aikana hän oli katsonut kaikkia vastaantulevia lapsia miettien ”mitä jos tuo onkin se minun lapseni”. Silloin pääkopassani alkoi napsahdella.

Tajusin, että olisin itse juuri sitä ihmistyyppiä, joka alkaisi toimia tosielämässä juuri kuten tuo nainen kuvitteellisessa draamasarjassa. Oikeastaan vasta siinä vaiheessa ymmärsin täysin myös sen tosiasian, että vaikka alkio kasvaisi vieraan naisen kohdussa ja vaikka lapsi synnyttyään varttuisi vieraan pariskunnan (hyvässäkin) hoidossa, se olisi meidän lihaa ja vertamme, meidän biologinen lapsemme. Jos joku kyseenalaistaa tämän sinänsä päivänselvän asian, niin kirjoitan lausuntoni tueksi myös sen tosiasian, että vaikka pariskunta joiden lapsettomuuden hoitoon alkiomme päätyisi, ei saisikaan meidän henkilöllisyyttämme tietää, olisi hoidon seurauksena alkunsa saaneella lapsella oikeus 18 vuotta täytettyään saada tietoonsa meidän – biologisten vanhempiensa – henkilöllisyydet.

Toisaalta saattaisin siis eräänä päivänä nähdä jossain lapsen, jonka ulkomuodossa olisi turhan paljon tuttua. Ja toisaalta, eräänä päivänä ovellemme saattaisi tupsahtaa juuri täysi-ikäisyyden saavuttanut nuori mies tai nainen kertoakseen olevansa meidän jälkeläisemme. Ja jos sitä skenaariota lähdetään vielä vilkkaalla mielikuvituksella ruokkimaan, ovellemme saapunut henkilö saattaisi haukkua meidän maanrakoon, koska alkiomme olisi tietysti päätynyt joillekin ihmishirviöille, jotka sitten olivat pilanneet tuon hoidoista alkunsa saaneen lapsen elämän.

En oikein tiennyt, miten olisin ajatukseni ilmaissut rakkaalle hormonihirmulle, mutta minua tuo hetken mielijohteesta paperiin piirretty rasti oli alkanut kovasti mietityttämään. Tiesin, miten julmalta saattaisin hänen äitiyshormoneja pursuavissa korvissaan kuulostaa, kun alkaisin tuntojani pukemaan sanoiksi. Luultavasti sain sitä paitsi jo jonkun lukijankin vihat niskoilleni näitä kirjoittaessani. No, vaimoni oli onneksi pohtinut jo hieman samansuuntaisia asioita. Päätimme joka tapauksessa avata jo kerran sulkemamme – ja lipaston laatikkoon laittamamme – kirjekuoren, ja lukea mahdolliset pienellä präntätyt kohdat ja soittaa vielä sinne Taysiin saadaksemme varmuuden netistä hankkimillemme tiedoille. Hah!

Paperissa luki, että ellemme tammikuun puoliväliin mennessä olisi lähettänyt vastaustamme, alkiot hävitettäisiin. Olimme tietämättämme ohittaneet kyseisen deadlinen tekemättä yhtään mitään. Meidän ei siis loppujen lopuksi tarvinnut itse tehdä lopullista päätöstä suuntaan tai toiseen. Rivien välistä tihkuvasta helpotuksesta lukija tosin on vapaa tekemään omat johtopäätöksensä sen suhteen, mihin vastaukseen olisimme todennäköisesti itsekin päätyneet.

Raskaus ei ala siitä, kun alkio siirtyy kohtuun. Se alkaa siitä, kun alkio kiinnittyy kohtuun. Jos kiinnittyy. Sitä ei siis tiedä kukaan, olisivatko meidän alkiomme (elleivät olisi päätyneet roskikseen) kiinnittyneet enää kenenkään kohtuun - vaimoni tai jonkun aivan toisen - vai eivät. Onneksi se syksyllä 2016 siirretty alkio kiinnittyi. Siitä on kovaa vauhtia tulossa isoveli.

Vastapainoksi täytyy kirjoittaa vielä hieman kevyempääkin pohdintaa samoista aiheista.

Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi, olisiko vaimoni kohtuun ollut mahdollista asentaa vielä alkio tai pari lisää, vaikka hän oli jo ennestäänkin raskaana? Siinähän ne olisivat samalla vaivalla menneet. Siis raskausajan. Ja mikäli tämä olisi ollut mahdollista, niin olisivatko jälkikäteen istutetuista alkioista kasvamaan lähteneet lapset syntyneen automaattisesti samaan aikaan kuin luomuvauvamme, vai olisivatko ne ymmärtäneet isosisaruksensa syntymän jälkeen jäädä vielä kohtuun kasvamaan, kunnes heidän omat viikkonsa olisivat olleet täynnä?

Ja toisekseen. Miksi niiden alkioiden olisi pitänyt yli sadan euron vuosimaksulla olla säilössä juuri sairaalan pakastimessa. Eikö yhtenä vaihtoehtona olisi voinut olla se, että olisin hakenut ne kylmälaukussa kotiin, ja laittanut omaan pakastimeen tyrnimarjojen taakse odottamaan, jos rouva vielä vanhoilla päivillä olisi halunnut mukulan tai pari lisää. Rahastukselta haiskahtaa, sanokaa mun sanoneen.
Ilmeisesti ne alkiopakastimet ovat ainakin ulkoisesti erilaisia kuin olohuoneessamme seisova kaappipakastin

tiistai 21. tammikuuta 2020

Vanhat vaimot, volvot ja virheet sekä aviopuolisoiden kommunikointia helpottavat suodattimet


Alun perin tämän blogin aloittamisen sysäsi liikkeelle tilanne, jossa raskaana oleva vaimoni näki kuvan, vai oliko se video – näköaistilla havainnoitava kohde joka tapauksessa – jossa koiranpentu söi banaania. Jouduin tuolloin keskellä yötä nousemaan vuoteesta banaaninpoimintaan. Tämä raskaus on ollut erilainen. Vaimo ei pysty syömään juuri mitään. Ainoastaan omenat ja trooppisten hedelmien makuinen riisivälipala (Rainbow:n valmistama edullisempi korvike originaalille Risifrutille) ovat takuuvarmasti eukkoon uppoavia elintarvikkeita.

Ainoa kertaluontoinen pakkomielle koski jotain valmista pakasteosastolta löytyvää pasta bolognesea. Sain seikkaperäiset ohjeet suullisesti ja vielä kuvaliitteen puhelimeeni auttamaan kyseisen tuotteen hankkimisessa. Kaiken piti olla kunnossa ja luvassa oli helpohko kauppareissu hormonihirmuni ateriankaipuun helpottamiseksi.

Kierrettyäni pakastealtaat ympäri sen verta moneen kertaan, että olin takuulla kiinnittänyt myyjien huomion itseeni, päätin ennen taskuvarasepäilyjen lopullista muodostumista hakea ammattiapua. Ihmeiden aika ei ole ohi, näin nimittäin myyjän kulkevan (yleensähän myyjät ovat piilossa aina silloin, kun heille olisi asiaa) samaa käytävää, jossa tuskanhiki valuen päivystin pakastettujen pinaattikeittojen välittömässä läheisyydessä. Todennäköisesti hän aikoi vaivihkaa ottaa selvää, miksi kiersin jäätyneitä elintarvikkeita kuin kissa kuumaa puuroa. Kohteliaasti pysäytin tämän ihmishahmoisen enkelin, ja kerroin hänelle tästä pienensuuresta ongelmastani esitellen vaimoni lähettämää kuvaa kaivatusta pakastepastapakkauksesta. Avulias myyjä oli kaivanut pakastimen pohjan näkyviin, soittanut virka-apupyynnön kollegalleen ja surffannut kauppaketjun nettisivut läpi, kun puhelimeeni kilahti viesti kotoa. ”Eiku se taiski olla se toinen kauppa, josta mä sitä pastaa sillon ostin”. En uskaltanut kyseenalaistaa rouvan näkemystä, jonka mukaan voisin kipaista vielä siinä toisessakin kaupassa. Sieltä löysin jo kolmannella kierroksella sen pastan, jota en ihan periaatteesta tämän kokemuksen jälkeen aio itse edes maistaa. Ostin tulevien kauppareissujen pelastamiseksi ja kostoksi maailmalle kaikki ne pastat kotiin odottamaan seuraavia pakkomielteitä. Siellä omassa pakastimessa ne ovatkin olleet nyt jo jonkin aikaa. Ei kai raskaana olevat naiset saa pakkomielteitä sellaisista ruuista, joita jo on kotona. Ehkä se oleellinen juttu on saada aviopuolisot juoksemaan pitkin kyliä. Joidenkin muiden raskaana olevien emäntien miesraukat ovat tosin joutuneet kuljettamaan omia sydänkäpysiään rakennustyömaille betonipölyä nuoleskelemaan tai Motonettiin kottikärryn renkaita haistelemaan, että siinä mielessä olen päässyt ihan helpolla.

Tuon kroonistuneen ällötysolonsa takia rakkaani oli raskaudestaan huolimatta keventynyt. Sen totesi neuvolantäti. Itse totesin eräänä päivänä, että vaikka rouvan vatsa on kevenemisestä huolimatta jo silminnähden kasvanut, niin selkä tuntui kiinteytyneen. Tämän huomasin siis ihan vaan eukon selkää hellästi silitellessäni. Arvelin, että huomion kertominen selän omistajalle saattaisi olla hänen naisellista itsetuntoaan hivelevää informaatiota, ja uskaltauduin siitä ihan ääneen raportoimaan. Monet muut huomiot olen kokemusperäisten tutkimusteni valossa todennut viisaammaksi pitää omana tietonani. Kiinteytymisestä kertovaan kommenttiini sain kuitenkin vain lähes jäätävän vastauksen: ”Kai se nyt tuntuu kiinteältä, kun koko selkä on ihan jumissa”. Hetken jo pelkäsin joutuvani hieromaan. Onneksi en – mulla nimittäin ei ole pätevyyttä antaa raskaushierontaa.

Raskaana ollessa nainen hehkuu jne...noh, voin kyl sanoa et tää akka ei hehku eikä mitään muutakaan. Iho on huonos kunnos ja nenän alla julmettu herpes.

Ylläolevaa en ole itse kirjoittanut. En olisi uskaltanut. Kopioin sen (ilman lupaa) suoraan Satun facebookiin lataaman kuvan saatesanoista. Pyrin näkemään asioissa aina ensin myönteisen näkökulman, joten kirjoitin hänelle rohkaisevan kommentin: Hehkuthan sinä, ajoittain ihan kipinöit...ja välillä jopa salamoit. Jos tämä olisi fiktiivinen blogi, kertoisin kommentin jälkeen aistineeni kipinöivän salaman ja heränneeni sen jälkeen teholta.

Vaimo täytti viime viikolla neljäkymmentä. Se laukaisi (minussa) lievän kriisin. Kirjoitin facebookiin kriisistäni, olenhan itse vasta hieman yli kolmekymppinen, mutta nyt naimisissa naisen kanssa, joka huitelee jo viidennellä kymmenellä. Puolustin tilannettani kuitenkin sillä, että ajan vanhoilla volvoillakin ihan tarkoituksella. Ne kun ovat yksinkertaisia tekniikaltaan, luotettavia matkakumppaneita, eikä niihin tule sähkövikoja. Korroosion alut voi kätkeä kromikaarten alle. Että samalla logiikalla puumanaisen kanssa. En ymmärrä kaikkia ihmisiä. Joku arveli että joudun nukkumaan yöni sohvalla kyseisen päivityksen jälkeen, ja joku piti vaimon vertaamista vanhaan volvoon kohtalokkaana. Kyllä jos ei tusinan avioliittovuoden jälkeen ole puolisot tottuneet toistensa juttuihin – olivat ne sitten huumorimielessä sanottuja tai ei – niin ei sellaisessa liitossa ole pahemmin kommunikointia harrastettu. Siperia tosin on opettanut, että raskausaikana miehen kannattaa joissakin jutuissa käyttää suodatinta. Toisaalta jättää jotain sanomatta ja toisaalta itse jättää jotkut jutut vaan kuulematta. Niin tai näin, mutta sellaista juttua en ole minäkään vielä onnistunut laukomaan, joka olisi johtanut sohvamajoitukseen. Ehkä naisetkin voivat oppia käyttämään niitä suodattimia. Jos nyt eivät puhuessaan, niin ainakin kuunnellessaan.

Nukkumispaikan vaihtumisesta tulikin mieleeni, että on meilläkin virheitä tehty, vaikka äkkiseltään ei varmaan uskoisi. Yksi suurimpia virheitä liittyy esikoisemme nukkumispaikkaan. Ennen hänen syntymäänsä kaiken piti olla sen suhteen selvää. Olimme päättäneet, että hän nukkuu alusta asti omassa huoneessa omassa pinnasängyssään. Joitain viikkoja ennen laskettua aikaa siirsin pinnasängyn meidän makuuhuoneeseemme. Laitokselta kotiutuessaan vaimoni kertoi ottavansa pojan ensimmäiseksi yöksi viereensä, kun olivat sairaalassa tottuneet nukkumaan vierekkäin. Minä nukuin sen yön – ja monta yötä sen jälkeen – lattialla. Niin siinä sitten vaan kävi, että melkein kaksi ja puoli vuotta poika koisasi kaikki yönsä meidän parisängyssämme äitinsä vieressä. Minä nukuin aluksi makuuhuoneen lattialla, sitten makuuhuoneeseen kannetussa sinkkumallin sängyssä ja lopulta siinä samaisessa sinkkumallisessa sängyssä työhuoneessani. Elämäntilanteiden muuttuessa asuimme pidemmän aikaa sellaisissa asunnoissa, joissa erillistä lastenhuonetta ei edes ollut (minähän en työhuoneesta luovu!). Vasta muutettuamme tänne Nivalaan, pystyimme kalustamaan yhden huoneen puhtaasti lastenhuoneeksi. Lisäneliöiden lisäksi myös lisääntymään päin oleva lapsilukumme toi eteen sen tosiasian, että nyt se äiteen kyljessä koisaaminen saa loppua. 

Poitsun oma huone

Aito-Iisakki muutti omaan huoneeseen kohta puolitoista kuukautta sitten. Eikä mitään ongelmaa. Ei ole yhtenäkään yönä yrittänyt hiippailla äitinsä viereen tai muuallekaan. Paitsi sinä yönä kun käveli unissaan, hiippaili olohuoneeseen lasittunein katsein. Kuulostaako liian helpolta? No, vielä pitäisi päästä siihen pisteeseen, kun pärjää siellä huoneessa yksinään. Se aikoinaan liiankin tutuksi tullut ja liian kapea rahista levitettävä patja kun jumittaa selän niin, että alkaa tuntua jo lähes kiinteältä. Siellä lastenhuoneen lattialla kun nykyään nukkuu joka yö jompikumpi meistä aikuisista. Mutta nukkuupahan poika sentään mukavasti omassa sängyssään. Onkohan aivan utopistista olettaa, että ennen ”jutikan” syntymää voisi nukkua omassa makuuhuoneessaan oman vaimonsa vieressä ja aivan kahdestaan? Nyt sanon mitä kirjoitan. Tai siis tarkoitan mitä kirjoitan. Kun uusi vauva syntyy, se nukkuu ENSIMMÄISESTÄ yöstä lähtien omassa sängyssään. Piste.
Omassa huoneessa, omassa sängyssä
Omaan huoneeseen muuttamisen lisäksi Aito-Iisakki on käynyt läpi myös toisenlaisen osan aikuistumisprosessiaan. Hän kävi parturissa. Kulutin arviolta 800 kaloria hikoillessani ja painiotteita muistellen samalla kun yritin pidellä pakoon yrittävää ja kaikin voimin rimpuilevaa lasta sylissäni, kun parturi heilutteli saksia ja pudotteli rastoittuneen kiharapilven palasina lattialle. Hyvä isoveli siitä tulee. Ja noilla hiuksilla se näyttääkin isoveljeltä enemmän kuin isosiskolta.

Ennen ja jälkeen



torstai 16. tammikuuta 2020

Uusi alku - Vääränlaisten vanhempien luomuihme ilman erillistä vierailua pakastelokerolla


Raskausviikko 15 (14+0). Alkusyksystä en olisi uskonut, että joskus vielä lataan puhelimeeni raskaussovelluksen.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen muuten juurikin raskausviikolla 15 (14+0) 28. joulukuuta vuonna 2016. Sinä syksynä – vuosien lapsettomuuden jälkeen – poikamme sai alkunsa kehittyneen lääketieteen ja lapsettomuushoitojen seurauksena ja sisäinen maailmani meni mahtavalla tavalla sekaisin.

Poikamme synnyttyä 4.7.2017 menimme vaimoni kanssa molemmat uudella tavalla sekaisin kuin seinäkellot. Minä myönteisellä ja vaimoni kielteisessä tavalla. Vaimolla puhkesi keskivaikea masennus, ja kaikki lähtien lapsuuden traumoista aina odotusaikana kuolleeseen isoveljeen pomppasivat pintaan. Asiaa ei ainakaan edesauttanut se, että poikamme synnytys ei mennyt ihan odotusten mukaisesti, ja siinä jouduttiin turvautumaan hätäsektioon. Ongelmat imetyksessä eivät myöskään vähentäneet jo muutenkin räjähtämispisteessä olevia hermoja, jotka vinkuivat kaikkea muuta kuin suloisen baby bluesin tahdissa.

Olimme edellisen raskauden aikana sopineet, että yritämme saada toisen lapsen pakastettujen alkioidemme (huom. niitä ei säilytetty oman jääkaappimme pakastelokerossa) avulla heti synnytyksen jälkeen vaadittujen kolmen kuukauden kuluttua. Sillä sopimuksella ei muuten ollut mitään virkaa siinä vaiheessa kun sopimuksen toisella osapuolella oli hormoneja ja välittäjäaineita myöten elämä sekaisin kuin keski-ikäisen maajussin maha ruokamyrkytyksen kourissa.

Vasta viime keväänä vaimoni suostui edes harkitsemaan uutta alkionsiirtoa. Loppukesän vaihtuessa alkusyksyksi hän totesi, ettei halua sellaiseen enää lähteä. Synnytys ja sen jälkeinen aika mahdollisine uusivine masennuksineen ja muine mielenhäiriöineen pelotti liikaa. Olin osannut varautua vaimoni kielteiseen päätökseen, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei se olisi minua lainkaan harmittanut. Olimme aikanaan kuitenkin haaveilleet vähintään viisilapsisesta perheestä. Asiaa lievensi jonkin verran se, että olimme keväällä aloittaneet PRIDE-valmennuksen (tarkoitettu niille, jotka harkitsevat perhehoitajiksi – eli sijaisperheeksi) ryhtymistä. Menoa ja meteliä olisi siis joka tapauksessa luvassa entistäkin enemmän. Huokaisin kuitenkin ylhäälle päin pyynnön, että Luoja tekisi vielä luomuihmeen, kun en kerta vaimoani lääketieteen ihmeisiin saanut enää turvautumaan.

Isänpäivänä vaimokultani tuumasi, että tavallisesti niin kellontarkat menkat olivat päivän myöhässä. Päähän pälkähti hullu ajatus. Alle viikon päästä luimuilin jo naapuripitäjän apteekissa raskaustestiä ostamassa. Lähinnä siksi, etten ehtisi lähteä pääkopassani liikaa fantasioimaan ja sitten pettymään.

En pettynyt silloin, enkä vielä sen jälkeenkään! Eikä kyllä pettynyt vaimokaan. Kaksi yli-ikäistä, ylipainoista ja lapsettomuushistoriansa perusteella hedelmätöntä mutta muuten aivan mukavaa ihmistä sai kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti alkaa iloitsemaan yllättäen tapahtuneesta luomuihmeestä!

Ultrareissulla hankittu ensimmäinen vaates


Meidän Aito-Iisakista tulee heinäkuussa isoveli!

Aloitan tämän blogin kirjoittamisen nyt uudelleen, koska…
a) mun raskaushormonit on taas valloillaan, b) vanhoja kirjoituksia lukiessa olen huomannut, miten moni asia odotusajalta on yksinkertaisesti unohtunut – eli kirjoitan näitä meille itselle muistoksi, c) meidän viime raskauden aikana blogia luettiin reilusti yli puoli miljoonaa(!!!) kertaa, eli jollain sairaalla tavalla joku muukin niitä ainakin silloin tykkäsi lueskella ja d)…olisihan se nyt ”jutikkaa” kohtaan epäreilua, jos ”jötikän” odotuksesta on kelvannut blogit ja kirjat kirjoittaa, mutta hänestä ei jäisi mitään luettavaa bittiavaruuteen.

Että taas sitä ollaan siunatussa tilassa – tervetuloa mukaan matkalle!

Luvassa on jonkinlainen (luultavasti huonotasoinen) yhdistelmä syvällistä pohdintaa, hormonihömpötystä ja huonoa huumoria. Tällä kerralla en saanut lupaa nolata vaimoani(!?!), mutta raskausajan ilmiöistä hänenkin kohdallaan saan kyllä raportoida.
Tälle "kierrokselle" en saanut yhtä kaikenkattavaa lupaa, mutta sovelletaan...

Siunatussa tilassa löytyy niin facebookista kuin instagramistakin, joten voit halutessasi ”tykätä” tai seurata tai ihan mitä vaan, jos haluat tiedon uusista teksteistä ja mahdollisesti nähdä muutakin materiaalia matkan varrella. Luen muuten teidän kommentteja edelleen mielenkiinnolla niin täältä blogista kuin somestakin, joten antaa palaa palautetta, kysymyksiä tai ihan mitä vaan jos siltä tuntuu!

Ai niin, ja vielä uusille lukijoille tiedoksi, edellisestä raskaudesta julkaistua kirjaa Siunatussa tilassa - Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja on jonkin verran jäljellä hankittuani loput painoksesta itselleni. En niitä varsinaisesti myy, koska postittaminen on nykyään niin kallista, mutta jos asut Nivalassa (olemme hiljattain muuttaneet tänne), niin saat sellaisen halutessasi ilmaiseksi!