Isä raskaushormonien kourissa

tiistai 21. tammikuuta 2020

Vanhat vaimot, volvot ja virheet sekä aviopuolisoiden kommunikointia helpottavat suodattimet


Alun perin tämän blogin aloittamisen sysäsi liikkeelle tilanne, jossa raskaana oleva vaimoni näki kuvan, vai oliko se video – näköaistilla havainnoitava kohde joka tapauksessa – jossa koiranpentu söi banaania. Jouduin tuolloin keskellä yötä nousemaan vuoteesta banaaninpoimintaan. Tämä raskaus on ollut erilainen. Vaimo ei pysty syömään juuri mitään. Ainoastaan omenat ja trooppisten hedelmien makuinen riisivälipala (Rainbow:n valmistama edullisempi korvike originaalille Risifrutille) ovat takuuvarmasti eukkoon uppoavia elintarvikkeita.

Ainoa kertaluontoinen pakkomielle koski jotain valmista pakasteosastolta löytyvää pasta bolognesea. Sain seikkaperäiset ohjeet suullisesti ja vielä kuvaliitteen puhelimeeni auttamaan kyseisen tuotteen hankkimisessa. Kaiken piti olla kunnossa ja luvassa oli helpohko kauppareissu hormonihirmuni ateriankaipuun helpottamiseksi.

Kierrettyäni pakastealtaat ympäri sen verta moneen kertaan, että olin takuulla kiinnittänyt myyjien huomion itseeni, päätin ennen taskuvarasepäilyjen lopullista muodostumista hakea ammattiapua. Ihmeiden aika ei ole ohi, näin nimittäin myyjän kulkevan (yleensähän myyjät ovat piilossa aina silloin, kun heille olisi asiaa) samaa käytävää, jossa tuskanhiki valuen päivystin pakastettujen pinaattikeittojen välittömässä läheisyydessä. Todennäköisesti hän aikoi vaivihkaa ottaa selvää, miksi kiersin jäätyneitä elintarvikkeita kuin kissa kuumaa puuroa. Kohteliaasti pysäytin tämän ihmishahmoisen enkelin, ja kerroin hänelle tästä pienensuuresta ongelmastani esitellen vaimoni lähettämää kuvaa kaivatusta pakastepastapakkauksesta. Avulias myyjä oli kaivanut pakastimen pohjan näkyviin, soittanut virka-apupyynnön kollegalleen ja surffannut kauppaketjun nettisivut läpi, kun puhelimeeni kilahti viesti kotoa. ”Eiku se taiski olla se toinen kauppa, josta mä sitä pastaa sillon ostin”. En uskaltanut kyseenalaistaa rouvan näkemystä, jonka mukaan voisin kipaista vielä siinä toisessakin kaupassa. Sieltä löysin jo kolmannella kierroksella sen pastan, jota en ihan periaatteesta tämän kokemuksen jälkeen aio itse edes maistaa. Ostin tulevien kauppareissujen pelastamiseksi ja kostoksi maailmalle kaikki ne pastat kotiin odottamaan seuraavia pakkomielteitä. Siellä omassa pakastimessa ne ovatkin olleet nyt jo jonkin aikaa. Ei kai raskaana olevat naiset saa pakkomielteitä sellaisista ruuista, joita jo on kotona. Ehkä se oleellinen juttu on saada aviopuolisot juoksemaan pitkin kyliä. Joidenkin muiden raskaana olevien emäntien miesraukat ovat tosin joutuneet kuljettamaan omia sydänkäpysiään rakennustyömaille betonipölyä nuoleskelemaan tai Motonettiin kottikärryn renkaita haistelemaan, että siinä mielessä olen päässyt ihan helpolla.

Tuon kroonistuneen ällötysolonsa takia rakkaani oli raskaudestaan huolimatta keventynyt. Sen totesi neuvolantäti. Itse totesin eräänä päivänä, että vaikka rouvan vatsa on kevenemisestä huolimatta jo silminnähden kasvanut, niin selkä tuntui kiinteytyneen. Tämän huomasin siis ihan vaan eukon selkää hellästi silitellessäni. Arvelin, että huomion kertominen selän omistajalle saattaisi olla hänen naisellista itsetuntoaan hivelevää informaatiota, ja uskaltauduin siitä ihan ääneen raportoimaan. Monet muut huomiot olen kokemusperäisten tutkimusteni valossa todennut viisaammaksi pitää omana tietonani. Kiinteytymisestä kertovaan kommenttiini sain kuitenkin vain lähes jäätävän vastauksen: ”Kai se nyt tuntuu kiinteältä, kun koko selkä on ihan jumissa”. Hetken jo pelkäsin joutuvani hieromaan. Onneksi en – mulla nimittäin ei ole pätevyyttä antaa raskaushierontaa.

Raskaana ollessa nainen hehkuu jne...noh, voin kyl sanoa et tää akka ei hehku eikä mitään muutakaan. Iho on huonos kunnos ja nenän alla julmettu herpes.

Ylläolevaa en ole itse kirjoittanut. En olisi uskaltanut. Kopioin sen (ilman lupaa) suoraan Satun facebookiin lataaman kuvan saatesanoista. Pyrin näkemään asioissa aina ensin myönteisen näkökulman, joten kirjoitin hänelle rohkaisevan kommentin: Hehkuthan sinä, ajoittain ihan kipinöit...ja välillä jopa salamoit. Jos tämä olisi fiktiivinen blogi, kertoisin kommentin jälkeen aistineeni kipinöivän salaman ja heränneeni sen jälkeen teholta.

Vaimo täytti viime viikolla neljäkymmentä. Se laukaisi (minussa) lievän kriisin. Kirjoitin facebookiin kriisistäni, olenhan itse vasta hieman yli kolmekymppinen, mutta nyt naimisissa naisen kanssa, joka huitelee jo viidennellä kymmenellä. Puolustin tilannettani kuitenkin sillä, että ajan vanhoilla volvoillakin ihan tarkoituksella. Ne kun ovat yksinkertaisia tekniikaltaan, luotettavia matkakumppaneita, eikä niihin tule sähkövikoja. Korroosion alut voi kätkeä kromikaarten alle. Että samalla logiikalla puumanaisen kanssa. En ymmärrä kaikkia ihmisiä. Joku arveli että joudun nukkumaan yöni sohvalla kyseisen päivityksen jälkeen, ja joku piti vaimon vertaamista vanhaan volvoon kohtalokkaana. Kyllä jos ei tusinan avioliittovuoden jälkeen ole puolisot tottuneet toistensa juttuihin – olivat ne sitten huumorimielessä sanottuja tai ei – niin ei sellaisessa liitossa ole pahemmin kommunikointia harrastettu. Siperia tosin on opettanut, että raskausaikana miehen kannattaa joissakin jutuissa käyttää suodatinta. Toisaalta jättää jotain sanomatta ja toisaalta itse jättää jotkut jutut vaan kuulematta. Niin tai näin, mutta sellaista juttua en ole minäkään vielä onnistunut laukomaan, joka olisi johtanut sohvamajoitukseen. Ehkä naisetkin voivat oppia käyttämään niitä suodattimia. Jos nyt eivät puhuessaan, niin ainakin kuunnellessaan.

Nukkumispaikan vaihtumisesta tulikin mieleeni, että on meilläkin virheitä tehty, vaikka äkkiseltään ei varmaan uskoisi. Yksi suurimpia virheitä liittyy esikoisemme nukkumispaikkaan. Ennen hänen syntymäänsä kaiken piti olla sen suhteen selvää. Olimme päättäneet, että hän nukkuu alusta asti omassa huoneessa omassa pinnasängyssään. Joitain viikkoja ennen laskettua aikaa siirsin pinnasängyn meidän makuuhuoneeseemme. Laitokselta kotiutuessaan vaimoni kertoi ottavansa pojan ensimmäiseksi yöksi viereensä, kun olivat sairaalassa tottuneet nukkumaan vierekkäin. Minä nukuin sen yön – ja monta yötä sen jälkeen – lattialla. Niin siinä sitten vaan kävi, että melkein kaksi ja puoli vuotta poika koisasi kaikki yönsä meidän parisängyssämme äitinsä vieressä. Minä nukuin aluksi makuuhuoneen lattialla, sitten makuuhuoneeseen kannetussa sinkkumallin sängyssä ja lopulta siinä samaisessa sinkkumallisessa sängyssä työhuoneessani. Elämäntilanteiden muuttuessa asuimme pidemmän aikaa sellaisissa asunnoissa, joissa erillistä lastenhuonetta ei edes ollut (minähän en työhuoneesta luovu!). Vasta muutettuamme tänne Nivalaan, pystyimme kalustamaan yhden huoneen puhtaasti lastenhuoneeksi. Lisäneliöiden lisäksi myös lisääntymään päin oleva lapsilukumme toi eteen sen tosiasian, että nyt se äiteen kyljessä koisaaminen saa loppua. 

Poitsun oma huone

Aito-Iisakki muutti omaan huoneeseen kohta puolitoista kuukautta sitten. Eikä mitään ongelmaa. Ei ole yhtenäkään yönä yrittänyt hiippailla äitinsä viereen tai muuallekaan. Paitsi sinä yönä kun käveli unissaan, hiippaili olohuoneeseen lasittunein katsein. Kuulostaako liian helpolta? No, vielä pitäisi päästä siihen pisteeseen, kun pärjää siellä huoneessa yksinään. Se aikoinaan liiankin tutuksi tullut ja liian kapea rahista levitettävä patja kun jumittaa selän niin, että alkaa tuntua jo lähes kiinteältä. Siellä lastenhuoneen lattialla kun nykyään nukkuu joka yö jompikumpi meistä aikuisista. Mutta nukkuupahan poika sentään mukavasti omassa sängyssään. Onkohan aivan utopistista olettaa, että ennen ”jutikan” syntymää voisi nukkua omassa makuuhuoneessaan oman vaimonsa vieressä ja aivan kahdestaan? Nyt sanon mitä kirjoitan. Tai siis tarkoitan mitä kirjoitan. Kun uusi vauva syntyy, se nukkuu ENSIMMÄISESTÄ yöstä lähtien omassa sängyssään. Piste.
Omassa huoneessa, omassa sängyssä
Omaan huoneeseen muuttamisen lisäksi Aito-Iisakki on käynyt läpi myös toisenlaisen osan aikuistumisprosessiaan. Hän kävi parturissa. Kulutin arviolta 800 kaloria hikoillessani ja painiotteita muistellen samalla kun yritin pidellä pakoon yrittävää ja kaikin voimin rimpuilevaa lasta sylissäni, kun parturi heilutteli saksia ja pudotteli rastoittuneen kiharapilven palasina lattialle. Hyvä isoveli siitä tulee. Ja noilla hiuksilla se näyttääkin isoveljeltä enemmän kuin isosiskolta.

Ennen ja jälkeen



torstai 16. tammikuuta 2020

Uusi alku - Vääränlaisten vanhempien luomuihme ilman erillistä vierailua pakastelokerolla


Raskausviikko 15 (14+0). Alkusyksystä en olisi uskonut, että joskus vielä lataan puhelimeeni raskaussovelluksen.

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen muuten juurikin raskausviikolla 15 (14+0) 28. joulukuuta vuonna 2016. Sinä syksynä – vuosien lapsettomuuden jälkeen – poikamme sai alkunsa kehittyneen lääketieteen ja lapsettomuushoitojen seurauksena ja sisäinen maailmani meni mahtavalla tavalla sekaisin.

Poikamme synnyttyä 4.7.2017 menimme vaimoni kanssa molemmat uudella tavalla sekaisin kuin seinäkellot. Minä myönteisellä ja vaimoni kielteisessä tavalla. Vaimolla puhkesi keskivaikea masennus, ja kaikki lähtien lapsuuden traumoista aina odotusaikana kuolleeseen isoveljeen pomppasivat pintaan. Asiaa ei ainakaan edesauttanut se, että poikamme synnytys ei mennyt ihan odotusten mukaisesti, ja siinä jouduttiin turvautumaan hätäsektioon. Ongelmat imetyksessä eivät myöskään vähentäneet jo muutenkin räjähtämispisteessä olevia hermoja, jotka vinkuivat kaikkea muuta kuin suloisen baby bluesin tahdissa.

Olimme edellisen raskauden aikana sopineet, että yritämme saada toisen lapsen pakastettujen alkioidemme (huom. niitä ei säilytetty oman jääkaappimme pakastelokerossa) avulla heti synnytyksen jälkeen vaadittujen kolmen kuukauden kuluttua. Sillä sopimuksella ei muuten ollut mitään virkaa siinä vaiheessa kun sopimuksen toisella osapuolella oli hormoneja ja välittäjäaineita myöten elämä sekaisin kuin keski-ikäisen maajussin maha ruokamyrkytyksen kourissa.

Vasta viime keväänä vaimoni suostui edes harkitsemaan uutta alkionsiirtoa. Loppukesän vaihtuessa alkusyksyksi hän totesi, ettei halua sellaiseen enää lähteä. Synnytys ja sen jälkeinen aika mahdollisine uusivine masennuksineen ja muine mielenhäiriöineen pelotti liikaa. Olin osannut varautua vaimoni kielteiseen päätökseen, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei se olisi minua lainkaan harmittanut. Olimme aikanaan kuitenkin haaveilleet vähintään viisilapsisesta perheestä. Asiaa lievensi jonkin verran se, että olimme keväällä aloittaneet PRIDE-valmennuksen (tarkoitettu niille, jotka harkitsevat perhehoitajiksi – eli sijaisperheeksi) ryhtymistä. Menoa ja meteliä olisi siis joka tapauksessa luvassa entistäkin enemmän. Huokaisin kuitenkin ylhäälle päin pyynnön, että Luoja tekisi vielä luomuihmeen, kun en kerta vaimoani lääketieteen ihmeisiin saanut enää turvautumaan.

Isänpäivänä vaimokultani tuumasi, että tavallisesti niin kellontarkat menkat olivat päivän myöhässä. Päähän pälkähti hullu ajatus. Alle viikon päästä luimuilin jo naapuripitäjän apteekissa raskaustestiä ostamassa. Lähinnä siksi, etten ehtisi lähteä pääkopassani liikaa fantasioimaan ja sitten pettymään.

En pettynyt silloin, enkä vielä sen jälkeenkään! Eikä kyllä pettynyt vaimokaan. Kaksi yli-ikäistä, ylipainoista ja lapsettomuushistoriansa perusteella hedelmätöntä mutta muuten aivan mukavaa ihmistä sai kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti alkaa iloitsemaan yllättäen tapahtuneesta luomuihmeestä!

Ultrareissulla hankittu ensimmäinen vaates


Meidän Aito-Iisakista tulee heinäkuussa isoveli!

Aloitan tämän blogin kirjoittamisen nyt uudelleen, koska…
a) mun raskaushormonit on taas valloillaan, b) vanhoja kirjoituksia lukiessa olen huomannut, miten moni asia odotusajalta on yksinkertaisesti unohtunut – eli kirjoitan näitä meille itselle muistoksi, c) meidän viime raskauden aikana blogia luettiin reilusti yli puoli miljoonaa(!!!) kertaa, eli jollain sairaalla tavalla joku muukin niitä ainakin silloin tykkäsi lueskella ja d)…olisihan se nyt ”jutikkaa” kohtaan epäreilua, jos ”jötikän” odotuksesta on kelvannut blogit ja kirjat kirjoittaa, mutta hänestä ei jäisi mitään luettavaa bittiavaruuteen.

Että taas sitä ollaan siunatussa tilassa – tervetuloa mukaan matkalle!

Luvassa on jonkinlainen (luultavasti huonotasoinen) yhdistelmä syvällistä pohdintaa, hormonihömpötystä ja huonoa huumoria. Tällä kerralla en saanut lupaa nolata vaimoani(!?!), mutta raskausajan ilmiöistä hänenkin kohdallaan saan kyllä raportoida.
Tälle "kierrokselle" en saanut yhtä kaikenkattavaa lupaa, mutta sovelletaan...

Siunatussa tilassa löytyy niin facebookista kuin instagramistakin, joten voit halutessasi ”tykätä” tai seurata tai ihan mitä vaan, jos haluat tiedon uusista teksteistä ja mahdollisesti nähdä muutakin materiaalia matkan varrella. Luen muuten teidän kommentteja edelleen mielenkiinnolla niin täältä blogista kuin somestakin, joten antaa palaa palautetta, kysymyksiä tai ihan mitä vaan jos siltä tuntuu!

Ai niin, ja vielä uusille lukijoille tiedoksi, edellisestä raskaudesta julkaistua kirjaa Siunatussa tilassa - Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja on jonkin verran jäljellä hankittuani loput painoksesta itselleni. En niitä varsinaisesti myy, koska postittaminen on nykyään niin kallista, mutta jos asut Nivalassa (olemme hiljattain muuttaneet tänne), niin saat sellaisen halutessasi ilmaiseksi! 


tiistai 7. tammikuuta 2020

Murhanhimoinen saunavolvokuski ja uusi alku - ja loppu (Viimeinen "uusintajulkaisu" vuodelta 2017)



Johtaja Aito-Iisakki Jimmynpoika Huhtala lähdössä kotiin
Tänään oli se päivä, kun poikani, johtaja Aito-Iisakki Jimmynpoika Huhtala pääsisi kotiin. Volvon keula kohti Seinäjokea. Olin luvannut vaimolleni olla noutamassa heitä heti lounaan jälkeen. Myöhästyin puoli tuntia. Olin jo varautunut hirveään hormonipitoiseen läksytykseen, mutta vaimo ei maininnut myöhästymisestäni sanallakaan. Syy selvisi pienen small talkin jälkeen. Vaimo ei vielä ollut lähdössäkään. Vauva piti syöttää ja sitten sen piti saada levätä ja sitten pitäisi sitä ja tätä ja tuota. Meillä meni siinä varmaan se kolme tuntia.

Viimein tuli aika survoa pikkuisäntä kaukaloonsa. Otti pannuun niin että verenpaineet olivat takuulla korkeammat kuin yhdelläkään raskausmyrkytyksen kourissa kouristelevalla raskaana olevalla mammalla. Miten ihmeessä kukaan osaa ensimmäistä kertaa laittaa pienelle vauvalle turvavöitä oikealle kireydelle. Liian löysällä ne olisivat vaaralliset ja toisaalta jättäisivät vauvan roikkumaan valtoimenaan kaukaloonsa ja kenties tukehtumaan kurkkutorven painuessa linttaan ja yli 90 asteen kulmaan ja liian kireälle vedettyinä ne saattaisivat katkaista pienokaisen solisluut tai muuten vaan satuttaa häntä.

Kiristin vyöt niin tiukalle, kuin se oli mahdollista omien sormien ollessa vauvan ja vyön välissä. Sen jälkeen painelin hoitajien huoneeseen tiukkaamaan oikeaoppista neuvoa vöiden käyttöön. Ainakin väittivät vöiden olevan hyvin ja mahdollistavan vauvan hengitystoiminnot. Epäilytti niin viimeisen päälle. Kyllä ensikertalaista pitäisi edes tyylisyistä hieman nuhdella vääränlaisesta vyönkäytöstä, eikä heti olla hyväksymässä sen onnettomia räpellyksiä. Päätin kuitenkin luottaa hoitajiin - oli ne ilmeisesti pitäneet monen muunkin tenavat hengissä siellä.

Seuraava shokki odotti kun pääsimme autolle. Varmasti kesän kuumin päivä ja aurinko armas oli sen myötä porottanut useamman tunnin parkkipaikalla uskollisesti odottavaan Volvoon. Avasin oven ja haistoin palaneiden nenäkarvojen ja viiksien hajun sieraimissani samalla kun kuulin pahaenteistä rätinää ja tunsin lämpöaallon pyyhkäisevän vasten kasvojani. Tuonne saunaan joutuisin muutenkin lämpöisesti puetun poikani tunkemaan kotimatkan ajaksi. Ja arvatkaa vaan, onko 80-luvun Volvo 240:ssa ilmastointia.

Vaimo kampesi viereeni ja lähdimme köröttelemään kohti kotia hiki valuen. Nurmossa piti ajaa tien sivuun ja laittaa rouva pojan kanssa takapenkille. Arvelin, että lämpöhalvauksesta olisi paremmat todennäköisyydet selvitä, jos oireet huomattaisiin ajoissa. Ei sillä pojalla mitään hätää ollut. Tyytyväisenä tuhisi kaukalossaan ja matka jatkui.

Huomasin yllättävän voimakasta isähormonien toimintaa automatkan aikana. Ensinnäkin tavallisesti hieman reippaampi kaasujalkani osoitti tällä kerralla lainkuuliaisuutta jopa hämmästyttävällä korkealla tasolla. Ajoin suurimman osan matkasta jopa pykälän verran alle nopeusrajoitusten sallimaa nopeutta.

Toinen hormonien aikaansaama ilmiö oli valtava suojeluvietti ulkopuolisten uhkien suhteen. Katsoin murhanhimoisesti jokaista autoilijaa, joka ajoi liian lujaa ja/tai liian läheltä omaa menopeliäni, jonka takapenkillä nukkui universumin kaunein olento. Mietin myös hiljaa mielessäni erilaisia tilanteita, joihin liikenteessä voisin joutua. Niin raakalaismaiselta kuin se saattaa kuulostaa, jouduin tunnustamaan vaimolleni kesken matkaa:
- Tiedätkö, mä tajusin just, että jos joku hirveä pienempi eliö pomppaa kesken kaiken mun auton eteen, niin en mä voi väistää sitä ojaan tai metsään, mun on ajettava päälle. Siis jos vaikka jostain hyppää kävelijä tohon eteen, niin mun on pakko ajaa sen päälle ja yrittää sen jälkeen pysyä itse tiellä. En mä voi vauva kyydissä ajaa ulos.

Omaksi onnekseni ja kaikkien hirveä pienempien eläväisten onneksi kukaan tai mikään ei pompannut yhtäkkiä automme eteen.

Poika selvisi kotimatkastaan kuumassa koslassa kiehuvassa kaukalossaan vallan hyvin, ja kannoin kallisarvoisen taakkani ylpeänä ylös portaita toiseen kerrokseen. Avasin oven, nostin pojan kaukaloineen eteisen lattialle, ja suljin oven perässämme.

Yllättäen yksi elämän pisimmiltä tuntuneista matkoista oli takana – enkä nyt puhu pelkästään Seinäjoen ja Lapuan välisestä automatkasta – ja ovi oli suljettu perässä. Nyt edessä oli aivan uusi ja ennen kokematon matka. Olimme juuri astuneet kynnyksen yli uuteen ajanjaksoon. Ja meitä oli kahden sijaan kolme.

Loppu – ja alku.


EPILOGI

HEINÄKUU 2017

Mies laskee muutaman päivän ikäisen esikoispoikansa kehtoon. Hänen isänsä on tehnyt sen aikoinaan kansalaisopiston puutyökurssilla. Kehdon. Mies ei ollut silloin itse vielä edes syntynyt. Tuohon kehtoon hänen isänsä on laskenut hänet heti, kun sai esikoispoikansa synnytyslaitokselta kotiin. Ensimmäisen yön miehen isä ja äiti olivat valvoneet istuen sängyn laidalla. Olivat kuunnelleet, hengittääkö vauva. Ja jännittäneet, selviääkö se hengissä ensimmäisestä yöstään kotona. Mies selvisi. Nyt on miehen ja hänen vaimonsa vuoro valvoa ja kuunnella, hengittääkö vauva. Mies valvoo. Vaimo nukkuu. Ja poika hengittää. Se on ihme. Suuri ihme.

TAMMIKUU 2020 

Olen nyt vajaan kolmen viikon aikana julkaissut uudelleen ne tekstit, jotka välillä jouduin ainakin osittain poistamaan blogistani, koska ensimmäisen raskauden ajan tapahtumista julkaistiin kirja. Voit siis halutessasi lukea koko kirjan (Siunatussa tilassa - Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja) maksutta, kun lähdet lukemaan joulukuun 2019 alusta julkaistuja tekstejä järjestyksessä aina tähän tekstiin saakka. 

Seuraavaksi fiilaan vähän blogin nimeä, koska uudet julkaisut eivät enää ole yksiin samannimisen kirjan kanssa. Niin ja aloitan siis myös uusien tekstien kirjoittamisen lähiaikoina. Uusi raskaus on tänään RV 12+5 (RV tässä yhteydessä ei viittaa helluntaiherätyksen Ristin Voitto -nimiseen viikkolehteen, vaan raskausviikkoihin).

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

(Tatuoitu) käsi joka kehtoa keinuttaa ja muita kiltteihin vauvoihin kohdistettuja koliikkiaivopieruja - Heinäkuulta 2017


(TATUOITU) KÄSI JOKA KEHTOA KEINUTTAA

Vaimo ja poika olisivat päässeet kotiin jo tänään, mutta rouva halusi jäädä sairaalaan vielä yhdeksi yöksi varmistuakseen siitä, että osaa varmasti hoitaa poikaamme. Minä olin omasta osuudestani joka tapauksessa niin epävarma, ettei se asia olisi yhdestä vuorokaudesta mihinkään muuttunut, mutta myötäilin vähintään voimakkaasti vaimoni ajatuksia. Mulla oli oma lehmä ojassa. Likaojassa. Mä olin nimittäin majaillut yksistään lähes viikon onnemme ja autuutemme tyyssijassa, eli Kosolan risteyksessä sijaitsevassa vuokrakämpässämme, ja voin kertoa, että poikamieselämää viettävästä ukkomiehestä lähtee yllättävän paljon sotkua. Poikamieselämää viettävä poikamies sentään on oppinut siivoamaan omat sotkunsa, koska kukaan muu niitä ei siivoa - paitsi joulun alla pakollisella visiitillä piipahtava äiti. Poikamieselämää viettävä ukkomies sen sijaan on oppinut siihen, että vaimo pitää huushollin puhtaana - tai ainakin pakottaa ukkonsa hoitamaan oman osansa kotitöistä. Sitten kun kukaan ei pakota eikä toisaalta myöskään itse hoida niitä siivouksia, niin hämmästyttävän nopeasti muuten niin siisti ja ihana koti on täynnä ympäriinsä lojuvia vaatteita, astioita, elintarvikepakkauksia ja postin mukana tulleita mainoslehtiä. Nyt piti pelata aikaa, että voisin tuoda perheeni siistiin - tai ainakin menettelevään - kotiin, eikä vaimon tarvitsisi saada synnytyksenjälkeistä keskenmenoa heti kynnyksellä tai holauttaa lapsivesiä jälkikäteen käytävänmatolle.

Oli siitä kotiutumisen siirtämisestä ihan oikeaakin hyötyä. Pojan toinenkin korva saatiin tutkittua. Tai lähinnä sen korvan kuulo. Sitähän ei oltukaan yritetty muuta kun pari kertaa joka päivä, mutta meidän pojan korvia ei niin vaan ronkita. Perjantaina se viimein onnistui ja näin vältimme lähetteen kuulopolille. Nyt se on varmaa - meidän poika kuulee. Olisin voinut sen kyllä kertoa lääkärille ilman noita testejäkin - mutta koska sairaalan henkilökunta ei ollut uskonut meikäläisen synnytyksen käynnistykseen liittyviä neuvoja, niin tuskin he olisivat uskoneet valaehtoista todistajanlausuntoani pojan kuulostakaan.

Perjantaina siis painelin suoraan sairaalasta kotiin siivoamaan. Käytin hankkeeseen ruhtinaallisen tunnin verran aikaa. Siinä ajassa piilottaa yllättävän paljon tavaraa kaappeihin ja lipastonlaatikoihin. Päätin palkita itseni pienellä lomalla, ja ajaa karautin illaksi vielä Evijärvelle mökille saunomaan ja haukkaamaan makkaraa. Haikein mielin painelin Vilpolaksi kutsumaamme pieneen metsämökkiin nukkumaan todeten, että en luultavasti vuosiin nukkuisi siellä yksin. 

Mieleeni nousi eräs puhelu, jonka sain jossain vaiheessa talvea. Pohjanmaalla ilmestyvä Ilkka-lehti oli silloin tehnyt jutun tästä blogista ja raskautta edeltäneestä lapsettomuudestamme. Eräs tarkkaavainen lukija oli onnistunut löytämään kyseisestä jutusta sen kaikkein oleellisimman, ja soitti minulle kertoakseen huomionsa henkilökohtaisesti.
- Matti Teppo Meikäpoikalainen (nimi muutettu) täällä hyvää päivää.
- Hyvää päivää.
- Sinusta oli juttu tämän päivän Ilkassa.
- Kyllä pitää paikkansa. Mitä piditte jutusta?
- Kiinnitin huomion sellaiseen asiaan, että sinullahan on käsissäsi tatuointeja.
- Pitää paikkansa, olen itsekin ollut huomaavinani saman asian.
- No saanko kysyä, oletko koskaan tullut ajatelleeksi, miten voit tuollaisilla rumilla ja tuhrituilla käsillä pidellä sylissäsi pientä, viatonta ja puhdasta vauvaa?
- No jos totta puhutaan, niin en ehkä ole juuri tuolta näkökulmalta asiaa pohtinut.
- No millaisia ajatuksia tämä kysymykseni nyt herättää, kun otin asian puheeksi ja herätin sinut ajattelemaan asiaa tältä kannalta.
- No, ensimmäisenä tulee mieleen, oli tatuointeja tai ei, että kun näillä käsillä, joilla ennen olen tehnyt niin paljon pahaa, saan kohta pidellä omaa viatonta ja puhdasta lastani, niin se on suurta Jumalan armoa, jota en ole ansainnut. Se tuntuu todella hyvältä.
- Ihan hyvä näkökulma. Minä kun olen 77 vuotta, 7 kuukautta ja 8 päivää vanha, niin pidän ajatuksenjuoksuni kunnossa sillä tavalla, että luen tarkasti päivän lehdet, ja aina kun löydän niistä epäkohtia, niin soitan asianosaisille ja kerron huomioistani.
- Vai niin, sepä kuulostaa mielenkiintoiselta harrastukselta.
- Viimeksi soitin eräälle arkkitehdille, ja kysyin häneltä, miten hän voi lehtikuvassa istua nilkka toisen jalan polven päällä esitellen kenkänsä pohjaa lukijoille, vaikka hän on niin korkeasti koulutettu. Hän ei osannut vastata ollenkaan. Ja sitä ennen soitin...
- Kiitoksia tästä yhteydenotosta ja menestystä jatkossakin toisten elämän epäkohtien tutkimiseen...
Mä olin tänäänkin pidellyt poikaani tatuoiduissa käsissäni. Jos sama kysymys esitettäisiin tänään, vastaus olisi edelleen sama. Suurta armoa, jota en ole ansainnut.



KILTTEIHIN VAUVOIHIN KOHDISTETTUJA KOLIIKKIAIVOPIERUJA

Taidan joutessani kirjoitella vielä lisää näistä suoranaisista aivopieruista, joita ihmisiksi luokiteltujen otusten suusta aina toisinaan kuulee. Ajatukset eivät perustu pelkästään omiin, tässä vaiheessa sangen rajallisiin kokemuksiini vanhempana, vaan myös ja ennen kaikkea lukuisten muiden ihmisten kertomiin huomioihin.

Meikäläiseltäkin jo jokunen ihminen on ehtinyt kysyä, mielestäni sangen omituisesti asetellun kysymyksen: ”No onko se teidän vauva kiltti?”. Pääasiassa olen tyytynyt tuollaisiin nähdäkseni täysin tarpeettomiin kysymyksiin vastaamaan vain ”kyllä”. Joillekin on olen myös vaivautunut lisäämään, että eiköhän ne kaikki vauvat ole kilttejä.

Ei, en minä nyt aivan puusilmä tai muuten tietämätön ole, vaikka yksinkertainen kaveri olenkin. Yksinkertaisuus on kuitenkin mielestäni paljon parempi vaihtoehto kuin monimutkaisuus. Kyllä minä olen rivien välistä oppinut tietämään, että tuolla kysymyksellä ajetaan takaa vastausta kysymykseen, onko vauvalla koliikkia tai itkeekö ja valvottaako se jostain muusta syystä. Sitä kukaan sen sijaan ei ole minulle pystynyt perustelemaan, miksi sitä noin idioottimaisesti pitää kysyä.
Kiltti on käsittääkseni toisaalta skotlantilainen miesten vaate, joka on mielestäni ainoa hame, jota mies voi tyylikkäästi päällään kantaa. Toisaalta ihmisen luonteeseen viittaavana ilmaisuna se on kaiketi vastakohta ilkeälle.

En usko kenenkään tosissaan ajattelevan, että jonkun vauva olisi skotlantilaisen miehen vaate, joten melko perustellusti oletan tiedustelijan olevan kiinnostunut vauvan luonteesta. Onko se vauva kiltti vai ilkeä? Vaikka en vauvoja kovin monisatapäistä joukkoa tunnekaan, niin oman empiirisen tutkimukseni mukaan ilkeää vauvaa ei ole olemassa. Jos jonkun vauva olisi ilkeä, niin miten se ilkeys ilmenisi? Puhkoisiko se puukolla naapurin autonrenkaat? Nimittelisikö se vanhempiaan ja sukulaisiaan mitä ilkeäsävyisimmillä haukkumanimillä? Haistattelisiko se kaupan kassaneitiä? Ei vauvat tee tuollaisia – ei ne osaa!

Okei, palataan siihen outoon ajatukseen, että vauvan kiltteyttä tiedusteleva henkilö ajaa takaa koliikkia tai muuta vaivaa, joka saa vauvan itkemään ja valvottamaan vanhempiaan. Ei kai se vauva ilkeyttään sitä koliikkia itselleen hanki aivan vanhempien kiusaksi? Ja tuskin muutenkaan itkee sillä motiivilla, että saisi näitä valvottaa! On kyllä outo tapa ajatella.

Kyllä minä sen osaan kuvitella, ettei se herkkua ole kipeän lapsen kanssa öitään valvoa ja jatkuvaa parkua kuunnella, ja jopa sen, että siinä saattaa muutama vähemmän mukava ajatus käydä mielessä, kun useamman viikon putkeen valvoo huutavan lapsen kanssa. Mutta ei se siitä vauvasta ilkeää tee. Eikä edes ”vähemmän kilttiä”.

Ajatella, jos joku aikuinen ihminen syystä tai toisesta olisi tilanteessa, jossa itkua tulisi hieman enemmän. Joko fyysinen tai henkinen tuska olisi niin suuri, että hän ääneen itkien sitä tuskaansa päästäisi valloilleen. Ja sitten siihen paikalle saapuu joku arjen sankari, ja toteaa, ettei tuo ihminen taida olla kovin kiltti luonteeltaan! Kaikki paikallaolijat - jotka eivät olisi täysiä idiootteja – ymmärtäisivät, että tuollaisen aivopierun päästäjä on vähintäänkin ajattelematon, mutta todennäköisesti myös ilkeä ihminen. Niinpä. ”Onko se teidän vauva kiltti!?!”.

Meidän poika on kiltti tasan siihen asti, kun ihan ilkeyttään sanoo tai tekee jotain sellaista, joka on omiaan pahoittamaan toisen ihmisen mielen, tai joka on vastoin hänelle laadittuja sääntöjä. Vaikkahan olisi kuinka kipeä tai itkuinen, niin kiltti se on!

Taitaa olla viisainta mennä nukkumaan niin kauan kuin itse pysyn kilttinä näitä ajatellessa.