Isä raskaushormonien kourissa

tiistai 7. tammikuuta 2020

Murhanhimoinen saunavolvokuski ja uusi alku - ja loppu (Viimeinen "uusintajulkaisu" vuodelta 2017)



Johtaja Aito-Iisakki Jimmynpoika Huhtala lähdössä kotiin
Tänään oli se päivä, kun poikani, johtaja Aito-Iisakki Jimmynpoika Huhtala pääsisi kotiin. Volvon keula kohti Seinäjokea. Olin luvannut vaimolleni olla noutamassa heitä heti lounaan jälkeen. Myöhästyin puoli tuntia. Olin jo varautunut hirveään hormonipitoiseen läksytykseen, mutta vaimo ei maininnut myöhästymisestäni sanallakaan. Syy selvisi pienen small talkin jälkeen. Vaimo ei vielä ollut lähdössäkään. Vauva piti syöttää ja sitten sen piti saada levätä ja sitten pitäisi sitä ja tätä ja tuota. Meillä meni siinä varmaan se kolme tuntia.

Viimein tuli aika survoa pikkuisäntä kaukaloonsa. Otti pannuun niin että verenpaineet olivat takuulla korkeammat kuin yhdelläkään raskausmyrkytyksen kourissa kouristelevalla raskaana olevalla mammalla. Miten ihmeessä kukaan osaa ensimmäistä kertaa laittaa pienelle vauvalle turvavöitä oikealle kireydelle. Liian löysällä ne olisivat vaaralliset ja toisaalta jättäisivät vauvan roikkumaan valtoimenaan kaukaloonsa ja kenties tukehtumaan kurkkutorven painuessa linttaan ja yli 90 asteen kulmaan ja liian kireälle vedettyinä ne saattaisivat katkaista pienokaisen solisluut tai muuten vaan satuttaa häntä.

Kiristin vyöt niin tiukalle, kuin se oli mahdollista omien sormien ollessa vauvan ja vyön välissä. Sen jälkeen painelin hoitajien huoneeseen tiukkaamaan oikeaoppista neuvoa vöiden käyttöön. Ainakin väittivät vöiden olevan hyvin ja mahdollistavan vauvan hengitystoiminnot. Epäilytti niin viimeisen päälle. Kyllä ensikertalaista pitäisi edes tyylisyistä hieman nuhdella vääränlaisesta vyönkäytöstä, eikä heti olla hyväksymässä sen onnettomia räpellyksiä. Päätin kuitenkin luottaa hoitajiin - oli ne ilmeisesti pitäneet monen muunkin tenavat hengissä siellä.

Seuraava shokki odotti kun pääsimme autolle. Varmasti kesän kuumin päivä ja aurinko armas oli sen myötä porottanut useamman tunnin parkkipaikalla uskollisesti odottavaan Volvoon. Avasin oven ja haistoin palaneiden nenäkarvojen ja viiksien hajun sieraimissani samalla kun kuulin pahaenteistä rätinää ja tunsin lämpöaallon pyyhkäisevän vasten kasvojani. Tuonne saunaan joutuisin muutenkin lämpöisesti puetun poikani tunkemaan kotimatkan ajaksi. Ja arvatkaa vaan, onko 80-luvun Volvo 240:ssa ilmastointia.

Vaimo kampesi viereeni ja lähdimme köröttelemään kohti kotia hiki valuen. Nurmossa piti ajaa tien sivuun ja laittaa rouva pojan kanssa takapenkille. Arvelin, että lämpöhalvauksesta olisi paremmat todennäköisyydet selvitä, jos oireet huomattaisiin ajoissa. Ei sillä pojalla mitään hätää ollut. Tyytyväisenä tuhisi kaukalossaan ja matka jatkui.

Huomasin yllättävän voimakasta isähormonien toimintaa automatkan aikana. Ensinnäkin tavallisesti hieman reippaampi kaasujalkani osoitti tällä kerralla lainkuuliaisuutta jopa hämmästyttävällä korkealla tasolla. Ajoin suurimman osan matkasta jopa pykälän verran alle nopeusrajoitusten sallimaa nopeutta.

Toinen hormonien aikaansaama ilmiö oli valtava suojeluvietti ulkopuolisten uhkien suhteen. Katsoin murhanhimoisesti jokaista autoilijaa, joka ajoi liian lujaa ja/tai liian läheltä omaa menopeliäni, jonka takapenkillä nukkui universumin kaunein olento. Mietin myös hiljaa mielessäni erilaisia tilanteita, joihin liikenteessä voisin joutua. Niin raakalaismaiselta kuin se saattaa kuulostaa, jouduin tunnustamaan vaimolleni kesken matkaa:
- Tiedätkö, mä tajusin just, että jos joku hirveä pienempi eliö pomppaa kesken kaiken mun auton eteen, niin en mä voi väistää sitä ojaan tai metsään, mun on ajettava päälle. Siis jos vaikka jostain hyppää kävelijä tohon eteen, niin mun on pakko ajaa sen päälle ja yrittää sen jälkeen pysyä itse tiellä. En mä voi vauva kyydissä ajaa ulos.

Omaksi onnekseni ja kaikkien hirveä pienempien eläväisten onneksi kukaan tai mikään ei pompannut yhtäkkiä automme eteen.

Poika selvisi kotimatkastaan kuumassa koslassa kiehuvassa kaukalossaan vallan hyvin, ja kannoin kallisarvoisen taakkani ylpeänä ylös portaita toiseen kerrokseen. Avasin oven, nostin pojan kaukaloineen eteisen lattialle, ja suljin oven perässämme.

Yllättäen yksi elämän pisimmiltä tuntuneista matkoista oli takana – enkä nyt puhu pelkästään Seinäjoen ja Lapuan välisestä automatkasta – ja ovi oli suljettu perässä. Nyt edessä oli aivan uusi ja ennen kokematon matka. Olimme juuri astuneet kynnyksen yli uuteen ajanjaksoon. Ja meitä oli kahden sijaan kolme.

Loppu – ja alku.


EPILOGI

HEINÄKUU 2017

Mies laskee muutaman päivän ikäisen esikoispoikansa kehtoon. Hänen isänsä on tehnyt sen aikoinaan kansalaisopiston puutyökurssilla. Kehdon. Mies ei ollut silloin itse vielä edes syntynyt. Tuohon kehtoon hänen isänsä on laskenut hänet heti, kun sai esikoispoikansa synnytyslaitokselta kotiin. Ensimmäisen yön miehen isä ja äiti olivat valvoneet istuen sängyn laidalla. Olivat kuunnelleet, hengittääkö vauva. Ja jännittäneet, selviääkö se hengissä ensimmäisestä yöstään kotona. Mies selvisi. Nyt on miehen ja hänen vaimonsa vuoro valvoa ja kuunnella, hengittääkö vauva. Mies valvoo. Vaimo nukkuu. Ja poika hengittää. Se on ihme. Suuri ihme.

TAMMIKUU 2020 

Olen nyt vajaan kolmen viikon aikana julkaissut uudelleen ne tekstit, jotka välillä jouduin ainakin osittain poistamaan blogistani, koska ensimmäisen raskauden ajan tapahtumista julkaistiin kirja. Voit siis halutessasi lukea koko kirjan (Siunatussa tilassa - Raskaana olevan isän hormonipäiväkirja) maksutta, kun lähdet lukemaan joulukuun 2019 alusta julkaistuja tekstejä järjestyksessä aina tähän tekstiin saakka. 

Seuraavaksi fiilaan vähän blogin nimeä, koska uudet julkaisut eivät enää ole yksiin samannimisen kirjan kanssa. Niin ja aloitan siis myös uusien tekstien kirjoittamisen lähiaikoina. Uusi raskaus on tänään RV 12+5 (RV tässä yhteydessä ei viittaa helluntaiherätyksen Ristin Voitto -nimiseen viikkolehteen, vaan raskausviikkoihin).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti